Tuo hetki takaa vuosien - kuin eilinen

ONNEA AMOR 10 VUOTTA! ♡

Joulu vietettiin sekalaisen seurakunnan kera Ylläksellä, Amor lenkkeili neljän belgin kanssa suhteellisen pätevästi kun mentiin pitkin kelkanjälkiä. Uusivuosi meni kuten yhdeksän kertaa ennenkin - ei mitään mainittavaa. Käytiin vähän käveleskelemässä illalla rakettien räjähdellessä taivaalla, eikä Amoria olis voinut paljon vähempää haitata. Ja hyvä niin :-)
Muutenkin Amor on loistavassa kunnossa, sanoisin jopa että paremmassa kuin kertaakaan kuluneen vuoden aikana. Ikä näkyy, sitä ei voi kieltää kukaan, mutta kaikenkaikkiaan herraparta kukoistaa. Se on saanut lisää massaa, iltahepuleiden määräkin on lisääntynyt ja koko koira näyttää paremmalta kuin aikoihin. Huomenna tulee vuosi aivoverenkiertohäiriöstä, joka vähän muistuttelee siitä ettei huomisesta ikinä tiedä. Kukaan. Jotenka ilo on otettava irti meneillään olevasta hetkestä - Amor nukkuu vatsa pulleana syötyään juuri iltaruoan ja siihen päälle herkkuja.

ps.. Tässä saa kohta alkaa aamuja laskemaan. Penneli pyörii jo samoissa kilomäärissä siskoni terriereiden kanssa ja oli kuulemma viihdyttänyt itseään joulukuusta repimällä! Huii, mikähän pikkuterroristi siellä onkaan kasvamassa..

Aitojen asioiden reitti ei oikeasti koskaan kulje töyssyittä

Mitäpä meille? Pakkasta oli aamulla 20 astetta ja reipas päivälenkki vaihtui "ota Pappa syliin ja juokse kotiin!"-teemaiseksi. Tossut on pakko kaivaa esille, ilman ei nähtävästi enää pärjätä!
Hieman varovaiseksi olen tullut Amorin pakkasenkestävyyden suhteen, tammikuussa Herraparta oli niin heikossa kunnossa että pelaan mielumin varman päälle ja vältän kaikenlaisen sairastelun kohtuullisella ylivarovaisuudella. Ellei kyseessä ole pikainen pyörähdys pihalla, niin uloslähtörutiineihin kuuluu siis jo haalaria ja huppua ja toppatakkia.. Onneksi Ampu ei kauaa vaatteista murjota, kurjuus unohtuu heti kun tassut osuvat lumiseen tienpintaan ja hyvin topattuna sietääkin kipitellä menemään.

Viimeviikolla käytiin reissu Oulussa, Jonnan ja kissojen luona. Amor käyttäytyi tapansa mukaan bussissa erityisen hyvin, nukkui oikeastaan koko matkan huivini alle peiteltynä viereisellä istuimella. Kissojen kanssa elo oli myös tosi sopuisaa, oli kiva huomata että kaikki uskalsi olla niin rennosti. Kiva reissu siis.

Tämä(kin) vuosi lähenee loppuaan, mutta uskaltaisin jo väittää että ensivuonna moni asia on toisin. Olen koittanut henkisesti valmistella pappaa siihen, että sen osa minun Ainoana Koiranani on vaakalaudalla ja kuluttanut taatusti ihan liikaa aikaa lukien kauhutarinoita riiviöpennuista. Aika näyttää kuinka käy, mutta kasvattajan mukaan pentulaatikon pullukat hiiret ovat muuttuneet jo läskipylly-marsuiksi, joten parempaan suuntaan ollaan menossa ja lähtölaskenta voi alkaa.. 

Jos vaellan kuin oisin unessa, on mukana kipinä toivoa

Syyskuussa käytiin Rovaniemellä Eskelisen Ullan vastaanotolla suuta hoidattamassa, koska tilanne paheni huolestuttavan nopeasti ja pahaksi. Amor sai niin hyvää palautetta käytöksestään ja persoonastaan, että mieltä lämmittää vieläkin. Eläinlääkäri ihmetteli miten olen saanut noin kipeää suuta hoidettua itse ja totesi, että ellen olisi tehnyt suun eteen niin paljon töitä ei Amorilla olisi varmaan enää montaakaan hammasta jäljellä. Vaikka Amor oli rauhoitettuna ja humautettu taju kankaalle, niin silti siirtyessäni pois sen luota se päästi syvän murinan ja koitti pistää vastaan ell:ille. Niin kauan kun pysyin herraparran rinnalla, ei ollut mitään ongelmaa vaikka tehtiin mitä. Saatiin rtg-kuvat mukaankin, niistä selvisi sen verran että elleivät suuongelmat pysy kurissa, ei meillä oikeastaan ole varavaihtoehtoja käytettävänä. Vanhan koiran leuassa ei ole riittävästi luuta, jotta kulmureita uskaltaisi poistaa. Vaikka tieto vetikin ensin mielen matalaksi, totesin siinä että Amor on aina saanut elää täyttä koiran elämää hyvine ja huonoine hetkineen ja päästän sen uusiin seikkailuihin mielumin vaikka kuukautta etuajassa kuin hetkeäkään liian myöhään. Se on epäilemättä maailman paras koira, jonka myötä minun elämään on tullut lukematon määrä hyviä asioita. Eikä Amor murehdi turhia.

Ab-kuurit ja kotihoito ovat siis nyt jäljellä. Puhdistan Amorin ientaskuja (jotka muuten yltävät senttejä leuan sisään osittain luuhun asti) itse eläinlääkärin välineillä ja ohjeistuksella ja koitan pitää tilanteen mahdollisimman hyvänä. Koira onneksi sietää nämä epämiellyttävät hoitohetket hyvin - makaa tai istuu aloillaan, kun ruiskutan hampaanreunaa pitkin ikenen sisälle työntämälläni ruiskulla suolaliuosta ja lopuksi tökin samaan kuiluun "hoitotahnaa". Se mädän/ruoanjämien/bakteerimähnän määrä joka koiran kulmahampaan viertä pitkin nousee on useimmiten aika hurja. Joskus tulee verta niin että snautserin rintakarvoillekkin tippuu. Eläinlääkärin mukaan meillä on sinänsä hyvä tilanne, ettei minun ja Amorin yhteistyössä ole ongelmia. Amor antaa minun tehdä ikävätkin asiat vastustelematta.



Treeneissä me ei olla käyty kesän jälkeen, enkä nyt enää tiedä kannattaako kymmenvuotiaan kohtuullisen raskasrakenteisen pappakoiran kanssa säännöllisesti agilityn kaltaista enää harrastaakkaan. Jos vain saisin kelattua aikaa takaisin, mutta kun se ei onnistu.

Karhukokeen diplomi tuli postissa parin viikon viiveellä ja 60 pisteellä Ampu ylsi III-tulokseen!! Huikeaa toimintaa minun pikkumieheltä. Kuten sanottua, Amorin kanssa ei minkään saavuttaminen olis jäänyt kiinni koiran pääkopasta. Sellainen peloton poika se on, puolustaisi varmaan hihnan toista päätä henkensä uhalla.

Juuri nyt meillä menee mukavasti. Amorin turkki on paremmassa kunnossa kuin miesmuistiin ja se on lihaksikkammassa ja massavammassa kunnossa kuin aikoihin. Se kiipeää ilman ongelmia portaat kolmanteen kerrokseen ja sieltä alas päivittäin ja lenkkeillessä se vaan jaksaa jaksaa ja jaksaa. Kotona uni kyllä maittaakin aiempaa enemmän.

Ja jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan, voisi Amorilla olla keväällä parrakas "pikku"veli kotona seurana. Olen niin kovan luokan pessimisti, etten tohdi kovin hehkutella kun tiedän miten moni asia vielä voi mennä vikaan. Ultrassa oli kuitenkin alustavasti näkynyt kolme pentua..

Käy vahvemmaksi päivät, ne kaatuessaan voimistuu

Amor 9,5v on saanut uuden kaverin. Ystäväni parson-neiti koitti juoksuttaa käppänäpappaa koirapuistossa, mutta aika heikolla menestyksellä.. Parsonin räjähdysmäistä liikehdintää katsellessani mietin jälleen kerran sitä, miten Amor on ajan kuluessa muuttunut. Nuorena poikana se ei talvisin palellut, eikä liiemmin lenkeillä hidastellut. Nykyään on toisin. Amorissa on lisääntyvissä määrin vanhojen koirien piirteitä.

Mulla se pentukuume vaan kasvaa taas ihan omiin mittoihinsa. Koitan pitää pään kylmänä ja miettiä mitä oikeasti haluan nyt ja entä parin vuoden päästä. Onko Amoria enää parin vuoden päästä, sitä ei tiedä kukaan. Pelkään koiratta jäämistä. Pelkään ilman Amoria jäämistä. Voisinko enää kiintyä koiraan samoin, kun tietäisin että kaikki mitä rakastan ja haluan on saavuttamattomissa ja poissa? Herraparta Ampunen on tuonut minun ja monen muunkin elämään paljon muutakin kuin koirankarvoja ja töpselinokan jälkiä ikkunoihin. Amorin takia olen saanut elämääni valtavan tärkeitä ihmisiä ja ties miten paljon ja mitä muutakin. Eikai sitä edes käsitä, miten moneen asiaan tuo pikkusnautseri on tassunjälkensä jättänyt! Hurjan tärkeä ystävä se on, koira jollaista en osannut edes toivoa. Kaikkine virheineenkin mulle juuri täydellinen. Ja jos se osaisi lukea niin kieltäisi näin imelät lässytykset heti alkuunsa omasta blogistaan.. :D

(Ai että toistan itseäni? No? Enkö muka saa hokea tuon pikkukirpun tärkeydestä ja saavutuksista?..)

Nojuu se siitä. Mitäs muuta meille kuuluu? No, olen käynyt pentuja katsomassa pari kertaa ja huolestunut vain siitä etten ole onnesta sekaisin. Onneksi tässä on vielä aikaa keräillä ajatuksiaan kasaan, mutta jos näin ison jutun suhteen yhtään epäilee niin kannattaako silloin sanoa kyllä? Pennussa itsessään ei ole mitään vikaa - luonne on täys kymppi ja ulkonäkö vastaa omia mieltymyksiä kyseisen rodun suhteen. Ihana poika. Mutta miksi löydän itseni aina uudestaan (vuodesta toiseen) snautserikerhon pentulistalta, etsimässä sitä oikeaa risupartaa jatkamaan Amorin jäljissä? Koiraa johon yltääkseen ei tarvisi kyykistyä. Mutta voiko toista yhtä hyvää edes löytää? Onko mulla väärät lähtökohdat, kun etsin toista Amoria.

Tunnen sut jo tarkkaan, jaettu sielu kaiken aikaa

Agilitytreenejä on nyt kahdet takana ja onhan se huippua! Miten saatettiinkaan lopettaa harrastus, jossa meidän yhteistyö näkyy niin hyvin? Ryhmänohjaajamme on jo joutunut toteamaan, että koira taitaa kuunnella rataan tutustumista paljon paremmin kuin ohjaajansa - niin hyvin tuo otus korjaa minun virheitäni ja tekee puhtaat radat vaikka itse siellä huitoisin ihan eksyneenä..

Hauskaa siis on riittänyt. Amor juoksee esteeltä toiselle niin vaivattoman näköisesti, vaikkei vauhti päätä huimaa. Kokoajan se kuitenkin yrittää, vähintään yhtä kovasti kuin ohjaajansa. Muistan varmasti pitkään parin viikon takaisen ensimmäisen ratamme pariin vuoteen: se oli nopea ja virheetön rata täysine keppeineen, renkaineen, kontaktiesteineen ja pusseineen. Fiilis oli aikalailla 10+! Ensimmäisissä treeneissämme toisen radan kohdalla me päädyttiin myös esimerkeiksi toiselle ryhmäläiselle. Ryhmänohjaaja pyysi toista tyttöä jättämään koiransa ja tulemaan katsomaan miten tässä pitäisi mennä.. mulla jännitti ja olin varmaan ihan punainen naamasta, kun ohjaaja käski meitä menemään radan niinkuin me se äsken mentiin ja toista tyttöä katsomaan tarkkaan miten "täydellisesti" otin koiran hyppyjen jälkeen ja pistin putkeen, josta puomille. Hih, minun rakas herraparta se on aikamoinen vetsku! :) Vanhuus tosin näkyy yleensä treenien jälkeen, kun koira on illalla huomattavasti totuttua rauhallisempi. Väistämättä sitä miettii kuinka meidän yhteiset vuodet vähenee ja nämä harrastusvuodet sitäkin nopeammin, jos niistä nyt enää voi monikossa puhuakkaan. Viimeistään parin vuoden päästä on auttamattomasti liian itsekästä treenata 12 ikävuotta lähentelevän koiran kanssa samoja ratoja, joilla paineltiin menemään nuorempina. En haluaisi oman innostukseni vuoksi kuluttaa Amoria nopeammin loppuun..

Ja jottei mikään olisi täydellistä, niin löysin Amorin suusta epämääräisen reiän suun putsauksen yhteydessä pari päivää sitten. Sieltä pulppusi verta ja mätää vuorotellen painaessani alaleuan sisäreunaa. Soitin tosi huolestuneena hammaslääkärisiskolleni, joka kävi katsomassa Amorin suuhun myöhään illalla (kiitos siitä!) ja totesi, että kyseessä voisi olla fisteli. Heti aamulla soitin eläinlääkäri Heiskaselle ja sain ajan täksi perjantaiksi. Koitin selittää puhelimessa reiästä joka erittää mätää ja verta ja voisi olla yhteydessä yhteen etuhampaaseen joka on alkanut kevään aikana vähän heilumaan.

Niimpä me äitini ja koirien kanssa mentiin klo 10:15 vastaanotolle ja pistettiin 6.7 kiloa painava pappa nukkumaan, jotta suulle voitaisiin tehdä mitä sitten tarviikaan. Kotiin lähdettiin ab-kuurin kera ja yhtä hammasta kevyempinä, kun hammaskiven poiston jälkeen Heiskanen otti oikeasta alalaidasta l3-hampaan. Siskoni arvaus oli osunut aivan oikeaan - sen hampaan juureen oli kehittynyt paise, josta seurasi tämä fisteli. Voisin yrittää selvittää tätä fisteliä sanomalla, että se hampaan juuri oli tulehtunut ja kehittänyt tämän mätäpaiseen jonka piti päästä tyhjentymään jotakin kautta.. Vaikka kuinka putsasin Amorin suuta (sen alakulmurit ovat erittäneet mätää/keränneet ruokaa ienpusseihin jo pari vuotta, mutta ovat muuten hyvässä kunnossa ja tukevasti kiinni), niin en sitten voinut tämän fistelin kehittymiselle paljoakaan :/ Sain muuten taas seurata toimenpidettä ja siellähän se pieni räkäparta makasi eilisen pesu- ja trimmihetken jäljiltä niin sievänä ja puhtaana, mutta kieli poskella ja ihan kanttuvei kun suussa tapahtui ihmeitä.

Samalla reissulla Mäkärän polvet tutkittiin ja diagnoosi oli oletetunlainen - eivät pysy paikoillaan (toinen vielä pahempi). Mäkärä sai mukaan Metacam-kipulääkettä mahdollisten kipujen varalta, kysyin vielä Heiskaselta että ovatkohan jalat kuinka kipeät kun eivät näytä Mäkärää haittaavan, ja vastauksena kuultiin että ne VOIVAT olla välillä kipeät. Mitään eläinrääkkäystä ei kuitenkaan harrasteta, vaan mennään pikkuneidin ehdoilla. Ell meinasi että Mäkkis saattaa sinnikkäänä koirana elää vielä toisetkin kymmenen vuotta! :D Hehee.

Loppuun vielä maininta hellittämättömästä pentukuumeesta, jonka ainoa hoitomuotohan tunnetusti on pentukoirien hipsutteleminen ja siinä sivussa mahdolliselle toiselle koiralle nimivaihtoehtojen listaaminen. Tästä sitten ehkä lisää myöhemmin, nyt täytyis vaan pitää järki päässä!

Näyttelyreissu napapiirille: Rovaniemi RN

Me vietettiin viime viikolla kaksi päivää Rovaniemellä, keskiviikkona ajelin Amorin kanssa Nathalien ja Tenhon luo kylään ja torstai-iltana tultiin pois. Keskiviikon ja torstain välinen yö meni koiria laittaessa (kun ensin oltiin käyty porukalla reilun tunnin lenkillä metsässä) - ensin Nathalie teki näyttelytrimmin Amorille ja sitten laitettiin Tenho. Nathalien siistiessä Amoria hymisin itsekseni kun mietin miten joku vuosi sitten Nasu kyseli multa käppänöistä ja nyt sama ihminen teki Amorille hienosäätöä seuraavan päivän misseilyä varten. Pakko sanoa olleeni Amorin ulkoiseen habitukseen niin tyytyväinen kuin se niissä puitteissa oli mahdollista. Jalkakarvoja kuivatessaan Nasu kuulosti kyllä kieltämättä huvittuneelta huomatessaan ettei niille tarvinut juuri fööniä näyttää..

Näyttelypäivän aamuna multa puuttui jännitys kokonaan, ei kiukuttanut eikä itkettänyt kuten tähän asti on ollut tapana! Ilmeisesti täysin ilman odotuksia näytelmiin lähteminen on mulle sopiva tapa.. Kunhan ei hylkyä tulis, eikä tietenkään mielellään sitä tyydyttävääkään. Puuttuvista hampaista pelkäsin tulevan kommenttia, mutta sekin jäi onneksi tulematta. Harmitti hieman Amorin runkoturkin keskeneräisyys - vaikka sitä moni kävi kehumassa niin itse tiesin ettei se ole läheskään parhaimmillaan. Mutta noh, pikkujuttuja tässä elämässä.

Tietenkään ilmatieteenlaitoksen ja forecan sivuilta katsotut sääennusteet eivät pitäneet paikkaansa, vaan näyttelypaikalla taivaalta sateli räntää ja kylmä viima puri tylysti vanhuskoiraa korviin. Pidinkin Amorin Tenhon lämmittämässä kopassa ja BoT-toppikseen käärittynä viimeiseen asti ja takin nakkasin pois päältä vasta kehän reunalla. Mustia kääpiösnautsereita oli paikalle ilmoitetuista kolmesta esillä vain kaksi.

Kun sisällä järjestetyissä näyttelyharjoituksissa Amor on puuskuttanut menemään hihnan mitalta edelläni reippaasti astellen, oli hienoinen pettymys kun kylmänarka vetsku pisti pillit pussiin ja näytti liikkuessaan lähinnä vasta piestyltä piisamilta ja seisoessaan tärisi kuin viimeistä päivää. Tuomari seisotti todella pitkään ja siinä kököttäessä mulla halutti ottaa pappa tärisemästä ja laittaa se oman takin sisälle lämpimään ettei vilustu. Raasu reppana.. Jos me vielä mennään kehiin, niin silloin olis parempi olla kesäkausi meneillään ja ihan oikeat bikinikelit! Ei mitään pohjoistuulen siivittämää räntäsadetta, kiitos.

Rodun erikoistuomari Irina Poletaeva arvosteli melko tarkkaan ja perusteli hyvin. Mitään moitittavaa en oikeastaan keksi, koiraakin hän käsitteli sievästi. Arvostelussa ei lopulta ollut mitään ihmeempiä yllätyksiä, lähinnä jäin odottamaan mainintaa levottomasti pyörivistä korvista ja vähän ihmettelin mainintaa pehmeistä ranteista. Omasta mielestäni Amorin ranteet eivät ole pehmeät.

"Hyvä tyyppi, neliömäinen, ei riittävä luusto. Poskikaaret liian voimakkaat, kuono-osa voisi olla vahvempi silmän alta. Hyvä pigmentti. Hyvä kaula ja ylälinja. Eturinta voisi olla parempi. Hieman pysty lapa, hieman lyhyt olkavarsi. Pehmeähköt ranteet. Saisi liikkua voimakkaammin. Hyvä karva ikäisekseen." VET H

Pappakoiran lämmittelyä omaa kehävuoroa odotellessa. Kuva: Anniina Rytilahti

Poskimakkarat valuu pitkin kaulaa, vaikka vauhti ei päätä huimaa.. Kuva: Anniina Rytilahti

 

Amor pöydällä & oman kehäkäynnin jälkeen ohikulkijoita tarkkailemassa. Kuvat: Anniina Rytilahti

Reissusta jäi käteen yksi hyvä sanallinen arvostelu, kauniisti trimmattu koira ja hyvä mieli tuttujen näkemisestä! Voisin vielä tätäkin kautta välittää kiitokset Nathalielle, Saulille ja Tenholle majoituksesta ja kestitsemisestä (ja tuliaisista!) (ja laulavasta marsusta <3 t.Amor) ja monelle muulle ihmiselle jotka tekivät näyttelypäivästä niin onnistuneen. Loppupäivästä Rovaniemelläkin alkoi paistaa aurinko ja Amor keräsi monenlaisia rapsuttelijoita ja kehujia ympärilleen näyttelyalueella pyöriessämme. Vessajonossa kehäsihteeri kävi erikseen kehumassa kuinka Amor on niiin kaunis ja minun pitäisi ottaa sille nuori koira kaveriksi että Amor opettaisi siitäkin yhtä fiksun. Kieltämättä apinakehää seuratessa alkoi ajatus opetuslapsesta kehittyä mielessäni, eikä tutulle kasvattajalle puhuminen auttanut orastavaan pentukuumeeseen ollenkaan. Oijoi..

Niille, jotka pitävät tällaisesta - tämä on sellaista.

Kuvissa Amor 9v ja Nathalien Tenho 1,5v. Loput kuvat täällä. 

Noin puolituntia kestäneen aamuisen koirapuistoriekkumisen jäljiltä sängylläni makasi melkoisen väsynyt herraparta! Vasta iltapäivällä kolmen jälkeen nousi peittojen keskeltä parrakas naama, joka oli ladannut akkunsa ja valmis uuteen kierrokseen. Ikä näkyy siis muutenkin kuin kuvissa. 

Tenhosta on kasvanut varsin komea nuorimies, eikä kahdeksan vuoden ikäero kauheasti tainnut haitata. Hetkittäin kyllä pidätin henkeä kun katsoin Tenhonaattorin törmäilyjä - melkein odotin että koska papalta rapsahtaa kylkiluu tai irtoaa korva (Tenholla on jonkinsortin korvafetissi!), mutta hyvin ne näyttivät kahdestaan sopivan pelisäännöistä :) Oli mukavaa nähdä Rovaniemeläisiä pitkästä aikaa, toivottavasti törmäillään sitten tulevissa koiranäyttelyissä jos ei muualla! Ja kyllä Amor melkein tarvis oman partakaverin, pentukuume vähän nostelee päätään kun näkee samanrotuiset pojat painimassa hännät heiluen..

Don't go where I can't follow

Maanantaiaamu 7.1.2013, kello on noin seitsemän. Herään tunteeseen painostavasta tuijotuksesta ja tajuan heti, ettei Amorilla ole kaikki hyvin. Nostan peittoa ja Amor seisoo jalat harallaan aivan naamani edessä tuijottamassa ja pian alkaa hirveä tutina. Koira nykii kuin joku ravistelisi sitä ja minä hyppään vauhdilla sängystä ylös - laittamaan valot ja huutamaan huoneeni ovelta äitiä apuun. Amor hytkyy sängyllä kohtauksen kynsissä ja vaikka koitan painaa sitä itseäni vasten ja käsken sen kyljelleen makaamaan, niin mikään ei auta. Paniikki.

Pahin meni ohi minuuteissa, mutta kun sen jälkeen laitan koiralle hihnaa ja vien sen ulos aamupissalle, tajuan että joku on edelleen vialla. Aina niin varmajalkainen Amor peitsaa nyt haparoivasti pissalle ja jalkaa nostaessaan meinaa kaatua. Sisällä huomaan myös, että Amor pitää päätään vinossa ja tuntuu taantuneen vähän tyhmän oloiseksi. Kun rapistelen taskuani, alkaa häntä heilkumaan ja korvat nousevat hörölle - mutta katse ei hakeudu polviani ylemmäs. Amor ei tajua katsoa minua silmiin. Olen myös huomaavinani toisen silmäkulman nykimistä.

Soitin eläinlääkärillemme heti kun paikka aukesi ja hyvällä tuurilla sain ajan yhdeksitoista. Annoin herraparralle puolikkaan aamuruoan ja käytin sitä ulkona, sitten vaan lepäiltiin. Koira oli ihan nuutunut ja tuijotteli tyhjyyteen. Kun se nousi makuulta, eivät tassut löytäneet paikkaansa.

Olen aina ajatellut, että jos joskus sattuu jotain kovin pahaa niin panikoin itseni varmasti ylikierroksille ja huoneessani on valtameri kyyneleistä. Sen sijaan makasin hiljaa koiran vieressä sängyllä ja odotin että kello tulisi yksitoista. Autossa pidin BoT-toppikseen puettua herrapartaa samaan fleeceen käärittynä, jossa se haettiin kotiin kohta yhdeksän vuotta sitten. Välillä itketti, mutta päässä takoi vain tieto siitä ettei tämä voi olla totta. Ei tässä voi käydä näin, mistä tämä nyt tuli? Olisko pitänyt huomata jotain jo edellisenä iltana? Amor täytti vasta yhdeksän, meillä on edessä vielä monet synttärit ja ensimmäinen kotoa muutto ja monta temppua opettelematta, monta yötä päät samalla tyynyllä nukkumatta. Ei haluaisi heittäytyä aivan pessimistiksi, muttei tiedä kuinka toiveikaskaan uskaltaa olla. Pilvilinnoilla on tapana romahtaa.

Amor kipusi itse tutut portaat eläinlääkäriasemalle, mutta oli vaisumpi kuin ennen. Koira tutkittiin ja sitä käänneltiin ja väänneltiin ja singuteltiin ja kokeiltiin. Punnittiin, Amor painoi 6.6 kg. Pistettiin lääkettä nahan alle, eikä Amor kiukutellut yhdenkään piikin kohdalla. Urhea herraparta ♥. Jos oli Amor välillä omissa maailmoissaan, niin siellä olin taatusti itsekin. Vika lienee aivoissa ("Neurologiset oireet"), ilmeisesti ei kuitenkaan epilepsiaa. Korvissa pientä tulehdusta, mutta sen ei pitäisi aiheuttaa niin pahoja oireita kuin Amorilla nyt on. Vasemmassa silmässä selvä värve, silmä siis tekee pientä nykivää liikettä. Soitto Oulun Akuuttiin ja saatiin keskiviikkoaamuksi aika neurologiaan erikoistuneelle eläinlääkärille.

Keskiviikkona herättiin aikaisin, todettiin ettei Amorin tila ole kohentunut ja lähdettiin ajamaan Ouluun. Ihanaksi osoittautunut lääkäri kyseli ja katseli ja nosteli ja koputteli Amoria aikansa, kiitteli koiran esimerkillistä käytöstä olosuhteista huolimatta ja otti lopuksi verikokeet. Tulokset saatiin tunnin odottelun kuluttua, eikä niissä näkynyt mitään kummallista - mikä olikin ihan odotettua. Lääkäri suositteli pään magneettikuvausta, mikäli oireet eivät ajan kanssa hellittäisi ja käski ottamaan rauhallisesti. Pois ei suljettu kasvaimen tai muiden hirvitysten mahdollisuutta. Saatiin kuitenkin varmuuden vuoksi kolmen viikon antibioottikuuri, mahdollisen korvatulehduksen nimissä. Amor on kuulemma hyvässä kunnossa ikäisekseen, sopivan solakka ja todella mukavaluonteinen kaveri :)

Kotiin siis lähdettiin toiveikkaina, mutta jalat tiukasti kiinni maan pinnalla.

Perjantaina eläinlääkäri soitti heti aamusta ja kertoi sappihappokokeiden tuloksien olleen hyvät. Amor oli yhä samanlainen vinopäinen ja liikuntahaluton vässykkä kuin se oli ollut keskiviikkonakin, mutta koitettiin pysyä positiivisina ajattelemalla ettei tilanne ollut ainakaan huonontunut. Huomasin myös, että laskut ja lääkkeet oli kirjattu Josetiinalle ja Amorille :D .. Noh, kerrankos t ja f menevät sekaisin.

Viikonloppuna Amor alkoi mennä selkeästi parempaan suuntaan, se ei pitänyt päätään enää vinossa ja satunnaiset haja-askeleetkin jäivät vähitellen pois. Siis melkein uskalsi jo huokaista helpotuksesta! Tällä viikolla käytiin ensimmäistä kertaa viikkoon vähän kävelemässä jäällä ja ollaan eletty muutenkin melko normaalia arkea (tietysti vielä ab-kuurin kera). Jostain syystä antibiootit aiheuttivat Amorille aluksi närästystä, vaikka olivatkin samoja mitä se on ennenkin syönyt. Onneksi äitini kävi hakemassa herraparralle apteekista närästyslääkkeitä ja siihen loppuivat mässytys ja nieleskely. Kun Akuutin eläinlääkärimme soitti vielä toisenkin kerran kyselläkseen Amorin voinnista, saatoin onneksi kertoa jo pienestä kävelyretkestä joen jäälle ja muutenkin ennalleen toenneesta veteraanista :)

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että meillä oli onnea onnettomuudessa. Amorilla oli mitä ilmeisimmin maanantaiaamuna jokin häiriö aivoverenkierrossa, mutta meillä oli hurja onni kun koira toipui vielä entiselleen! Jos vielä pari viikkoa sitten hetkittäin erehdyinkin pitämään Amoria itsestäänselvyytenä, en taatusti tee sitä virhettä pitkään aikaan. Kun niiden parin pahimman päivän ajan pelkäsin Amorin menettämistä kaikkein koviten, enemmän kuin ikinä, ehdin myös miettiä mitä elämäni olisi ilman koiraa. Olen viime aikoina puhunut paljon kissoista, elänyt monta koiranpentukuumeetonta vuotta ja miettinyt olevani ehkä koiraihmisen sijaan amorihminen. Mutta sitten kun makasin sängylläni kipeän Amorin kanssa eikä sen paranemisesta ollut varmuutta, en yhtäkkiä voinutkaan kuvitella itseäni ilman koiraa. Niin paljon kuin niistä onkin vaivaa ja huolta ja vastuuta, niin kaiken saa kyllä moninkertaisena takaisinkin.

Huhhuh mikä romaani tästä tulikaan! Kirjoitin puolet jo samana maanantaina kun Amor sai kohtauksen, mutta en halunnut julkaista juttua blogissa ennenkuin sain edes jotain toivoa sen epätodellisen ahdistuksen keskelle. Nyt siitä kauheasta aamusta tulee kuitenkin jo kaksi viikkoa ja kaikki vaikuttais olevan hyvin. Kirjoittelen tätä Oulusta käsin kun tultiin Amorin kanssa viikonloppuvierailulle Jonnan ja kissojen luokse.

♥ x ääretön

Tänään oltiin Oulussa, tai siis minä, siskoni ja Selma-yorkki oltiin (Selma ROP, SERT, CACIB). Amor vietti aikaansa yorkkien kanssa siskon kotona.

Olimme lähdössä näyttelyistä, kun parkkipaikalta bongasin p&s snautserin ja menin juttelemaan omistajalle. Hänen asuntoautostaan sain lopulta syliini n. 3kk vanhan mustan snautserin.. Tähän tarvisi ehdottomasti hymiön joka lakkaisi hengittämästä ihastuksessaan!!
Jos omistaja lukee tämän kirjoituksen joskus, niin suuret kiitokset vielä tätäkin kautta!
Rakastuin tosiaan korviani myöten tähän hurmuripoikaan, joka osasi jo muutamia temppuja ja teki kaiken iloisesti häntä heiluen. Ei jäänyt epäselväksi, että mikä on sitten tavoitteeni seuraavat kaksi vuotta - yo-lakki ja oma parrakas pentu!

Ai pentukuumetta? Heheh, lievästi sanottuna!

Hyökkäys kelluvan raksun perässä!

Niin, ja Umeån reissusta lyhyesti:
Lähdimme 30.6 ja palasimme 6.7. Menomatka kesti yli seitsemän tuntia ja tullessa oltiin linkkarissa yli kahdeksan tuntia! Amor oli superhieno, nukkui vain ja pidemmillä pysähdyksillä käytiin vähän kävelemässä. Viikko Umeåssa meni nopeasti, ilmat oli hyviä ja ruotsalaisilta kanavilta tuli jatkuvasti Simpsoneita tai muita laatuohjelmia! :D Ei ehkä oteta tuota yli kahdeksan tunnin istuntoa ihan heti uusiksi, vaikka aika tuntuikin kuluvan nopeasti, niin kyllähän se istumalihaksissa tuntui..

En haluu näyttää koulutodistusta, luultavasti enemmän mä opin susta.

En oo tyhmä vaan aika laiska, niin taiteilijamaista. 
Kymppilinja - Minä ft. Mariska

Meille kuuluu hyvää, vaikkei mitään olekkaan tapahtunut. Kesäloma alkoi perjantaina (jee sain numeroita nostettua ja kaikki kurssit meni läpi!) ja ylihuomenna alkaa omistajan kolmen viikon kesätyöt! Jälleen askeleen lähempänä sitä uutta objektiivia.. ;)

Seuraavissa kuvissa esiintyy pitkästä aikaa myös pieni Mäkärä! Pikkuneiti rakastaa jokaista valonsädettä joka jostakin raosta siivilöityy sen ulottuville, se on taatusti nukkumassa aina siinä aurinkoisessa kohdassa joita toistaiseksi liian vähän on ollut saatavilla..

Huomenna (maanantaina) mennään ilmeisesti Amorin kanssa taas ell:lle, pissanäytettä tarjoamaan ja katsotaan voitaisiinko siirtyä sulattavasta ruoasta ylläpitävään nappulaan. Amorillahan ei tosin ole sulatusruokaa vastaan yhtään mitään, se aloittaa sen tärinän jo kun tajuaa että jääkaapista otetaan sen omaa purkkia pöydälle..

Mäkärä täyttää kymmenes päivä tätä kuuta jo seitsemän vuotta?! Mihin kului vuodet.. pelottavaa. Amorhan tulee Mäyhkän perässä ja täyttää loppuvuodesta myös seitsemän. Mulle on jäänyt jotenkin päälle Amorin 5v-ikä. Usein huomaan että joudun korjaamaan kirjoituksiani tai juttujani kun selitän viisivuotiaasta kääpiösnautseristani.. Blogiakin olen kirjottanut jo useamman vuoden, välillä itsekkin luen vanhempia juttuja ja nolostelen kirjoituksiani. Amor täyttää seitsemän ja omistaja seitsemäntoista. Ja ihan vastahan me kaksi- ja kaksitoistavuotiaat kaverit.

Kesäloman alusta huolimatta olo ei ole lomaileva, sää on melko tasaisesti +12 ja tuulinen, että takin saa pukea päälle lenkille. Suomen kesä se on hieno juttu..

Kesälomalla aijotaan:

• rullaluistella enemmän tai vähemmän
• käydä kaupungilla kävelemässä ja syömässä jätskiä
• uida!
• valokuvata kaikkea mahdollista ja mahdotonta
• tavata ystäviä
• pitää mukava loma ja harrastaa mahdollisimman paljon epästressaantumista, sitä ehtii kyllä toisen lukiovuoden alkaessakin taatusti tehdä
• opetella uusi temppu: kumarra

ps. minulla on pentukuume..

Kasvattaja

Koulun jälkeen vaadin päästä Maxiin syömään nälkäisen mahani kanssa, ja kuka kävelikään tilaamaan ateriaansa minun ja äitini perässä? No Anne-Marie, Amorin kasvattaja.

Jotakin siinä juteltiin, kuulin mm. että Amorin siskolla, Glendalla (Black Perfect Pearl) on 9viikkoset pennut.. Pistin kädet korvien päälle ja elehdin inhoavasti, aikuiset nauroi mulle :D.

Ja uskomaton tapahtui - toista koiraa niin kauan vastustanut äitini sanoi, että YO-lahjaksi voin sitten saada käppänänpennun! VOITTEKO USKOA!? Ilman kiristystä, lahjontaa tai uhkailua. Ilman painostusta. Puoleen vuoteen en ole juuri sanallakaan maininnut toista koiraa ja tässäkö on tulos? Hidas pään pehmentyminen on tainnut tapahtua äidillekkin. Kuvittelin jo että se oli äidiltä vain aikainen aprillipila-lausahdus, mutta ei. Vielä autossa se sanoi että jos ei olisi toisia koiria (siskollani kolme, ja kahdella muulla siskolla molemmilla myös koirat) niin sopisi toinen koira nytkin taloon.. lomat vain on niin kauheita suurella koiramäärällä.

Äitini sitten totesi, että jos toisen koiran noin miellyttäväksi ja viisaaksi koulutan niin ei tarvi miettiä sitä yo-lahjaa…. Siis, uskomatonta. Uskomatonta. Äiti käytännössä siis lupasi mulle toisen koiran..
Ompa ainakin syy opiskella nämä tulevat kolme hikistä vuotta lukiossa.