Reskolle RTK1!

 

Kemi 14.10.2017 Heli Kelhälä 

Wanhan Purolan Wallstreet

ALOHYV 88/100p -> RTK1!

Vaikea uusi kisapaikka, TODELLA pieni ja ahdas halli, hirveesti hajuja ja mölyäviä koiria ja niin vaan Reskopteri totteli kaikesta huolimatta itselleen ekan koularin! Huikea suoritus koiralta, jonka ainoat oikeat treenit ovat olleet ne kaksi edellistä koetta.. :D Ja nyt kohti avointa luokkaa!

Setting goals is the first step in turning the invisible into the visible.

Mitä tuli tehtyä!? Me lähdettiin koirien kans lauantaina aamusta ajelemaan Tornioon ja kävin matkan aikana mielessäni läpi kaikki mahdolliset tunnetilat. Odotuksia ja toiveita oli väkisinkin, kun tiesin Reskon osaavan nämä hommat kotona muutama kyltti kerrallaan. Kuitenkin muistot (agility)kisatilanteista edesmenneen Amorin kanssa saivat pulssini hyppäämään kahteensataan ja tuskanhien nousemaan pintaan. Ei se voi mennä hyvin kun olen itse tämmönen stressipelle - niin että mahaan sattuu kun ajattelenkin kentälle menoa. Enkä ees osaa vielä mitään kisajuttuja. Resko parka kun joutuu minun kanssani kilpailemaan, kyllä ois snautserilla helpompaa itsevarman ihmisen kanssa! :-D

Hyvinhän se kuitenkin meni. Ihana anoppi tuli paikalle meitä tsemppaamaan ja tätä kisaamisen ihmettä todistamaan. Numeroliivi päälle, koira sivulle ja seuraamaan! - Juupajuu, ihan niin helppoa se ei ollut. Resko heitti volttia joka suuntaan ja kun pyysin siltä yhtä asiaa, niin se teki seitsemän(toista).. Toivotonta!! Miksei lähettäis vaan samantien kotiin täältä itseämme nolaamasta ja minun ahdistusta ruokkimasta. Vatsaan pisti ja ponnari kiristi takaraivolla ihan liian lujaa. Minulle voisi samantien antaa hermorakenteesta -1000 pistettä. Yhtäkkiä me kuitenkin oltiin siellä kehänauhojen sisäpuolella tekemässä rataa. Tuomari Heli Kelhälä oli tehnyt ihanan selkeän radan meille monille ensikertalaisille, kiitos siitä. Suurimmat virheet tein lopulta minä; hätäisenä mm. uusin yhden kyltin jota me ei ees tehty väärin alunperinkään.. -3p. Koira kuitenkin toimi omalla tasollaan eritttttäin hienosti ja olin Reskosta ihan mielettömän ylpeä. Uusi vieras halli, koirat, ihmiset, ensimmäinen tekemämme kolmentoista kyltin rata. Eli maksulliset harjoitukset toisin sanoen!

Tuomarimme kehui palkintojenjaossa erityisesti Reskon hienoa ja vahvaa seuraamista, jolla kuulemma pärjätään sitten missä kokeessa ja luokassa vaan tulevaisuudessakin. Hienoa yhteistyötä! Mullahan tuli tippa linssiin kun jännitys purkaantui ja seisoin siinä Reskon kanssa ottamassa palkintoa vastaan ja tajusin että se oli hyväksytty tulos se, eikä pisteitäkään tarvi hävetä. Hyvä meidän joukkue! Nyt kohti seuraavia koitoksia rakkaan Reskopterin kanssa! <3

RT-koe Torniossa 08.04.2017, tuomarina Heli Kelhälä

Wanhan Purolan Wallstreet ALOHYV 91/100p !!

Lyhyet muistiinpanot rallytokotreeneistä

Käytiin tänään lauantaina taas rt-treeneissä ja ollaan päästy kurssilla siihen pisteeseen, että kokeillaan jo alo-luokan ratoja. Tänään teimme samaa 9 kyltin rataa kolmesti ja kaikki kerrat hyväksyttyjä pisteiden puolesta. Ensimmäisellä kerralla minä itse ryssin uusimalla tyhmän virheen (josta olisi tullut uusimatta vain -1 ja uusinnalla -3) ja jättämällä oikeasti pahan virheen uusimatta (-10p).. Eli jos minä osaisin, niin Rekkukin osaisi - mikä nyt ei sinänsä kauheasti yllätä..

On ollut tosi erilaista treenata hektisen, malttamattoman, monenlaista tarjoavan ja minua kovasti peilaavan koiran kanssa, kun ennestään minulla on mielessä rallytokon alkeiskurssi edesmenneen Amorin kanssa. Siinä missä Amor suoritti kaiken tasaisen varmasti, minun hermoiluistani hermostumatta, teki vain mitä pyydettiin.. no Resko tekee paljon ja vähän enemmän - ja jos ei osunut ensimmäisellä ideallaan oikeaan, niin se tarjoaa vielä vaikka mitä muutakin. Silmänräpäyksessä. Amorin kanssa en ollut huolissani siitä, että koira heittää voltin väärään suuntaan väärässä paikkaa tai siirtää pyllyään vähintään kahdesti yhden hengenvetoni aikana. Tai että se kokeilisi istua - maata - istua - haukahtaa - siirtyä sivulta eteeni istumaan. Häntä heiluen ja silmät loistaen. Hoputtaisi minua merkkaamaan oikean toiminnan. Amorin kanssa saatoin aikanaan saada hermoromahduksen autossa ennen agility-epiksiä ja itkeä silmät päästäni ennen rataan tutustumista, ja silti kanssani radalle lähti koira jonka ilmekään ei värähtänyt minun epävarmuudestani. Sellainen peruskallio minun ensimmäinen oma koirani oli. Resko taas - .. :D Noh. Jos minä hermostun, niin Resko siirtää pyllyään pari kertaa sivulle istumisessa, katsoo minua ensin korvat sivuille suunnattuina ja sitten hypähtää eteeni istumaan häntä heiluen ja hieman hämmentyneenä silmiini katsoen; miksi hermoilet mamma? Sano mitä tehdään!? Kai me tultiin tekemään jotain?

Tämänpäiväiset rallytokotreenit menivät kuitenkin ihan nappiin; Resko suoritti radat hyväksytysti läpi (kolmannella kerralla virheettä, kun minäkin uskalsin jo hengittää ennen kahdeksatta kylttiä jolla koira piti pyytää istumaan ja multa loppui ääni samalla kun ilma keuhkoista.. :D) ja päästiin kokeilemaan myös muutamaa avo-luokan liikettä; hyppyä, houkutusta ja liikkeestä sivulla pyörähdystä. Houkutus oli minulle iso musta mörkö; sanoinkin että voi ei, ei me voida. Mutta Rekku yllättikin kaikki paikalla olijat, kun se suoritti kahdeksikon muodossa täydellistä seuraamista tiputtamatta nokkaansa kertaakaan mattoon. Se ei vilkaissutkaan vinkulelua, narupalloa, tai kupissa olleita herkkuja. Olen ollut tosi yllättynyt siitä miten hyvin Resko pitää kontaktia tuolla treeneissä, annan sille ne muutamat maton haistelut anteeksi kunhan tekee ne sillä ajalla kun me ei treenata mitään liikettä. Radalla se ei onneksi ole haistellut, vaan pikemminkin singuttanut hermojani sietämättömällä innokkuudellaan. Sellainen on Resko.

Treenien jälkeen tarjosin rallisnautserilleni avokätisen nyrkillisen naturis-makkaraa ja luvan snautserihepuliin. Käytiin treenien jälkeen myös koko porukalla (sisältää minut, kepon ja 2 koiraa) ensimmäistä kertaa täällä Oulussa meren jäällä Oritkarissa. Koirat nauttivat aakeesta laakeesta, sääkin suosi. Käydään toistekkin.

Muille se on viikonloppu, meillä menee koko loppuviikko

Snautserin onnea: pidennetty viikonloppu maalla, loputtomasti viljelysteitä ja peltoja. Hihna on vain kaukainen muisto. Plussakelit, ei palele varpaita eikä korvia. Ei vastaantulijoita, on vain me.

"Mummolassa" oli seitsemän koiraa, kun Thaimaassa lomailevan siskoni terrierit olivat siellä hoidossa. Resko ja Kasko käyttäytyivät niin hyvin, että mulla meni aikaa edes tajuta asiaa. 13-vuotiaan Urho-yorkin kanssa ne tulivat juttuun paremmin kuin Amor ikinä ja yhdellä viljelystie-reissulla koirakokoonpanoni koostui kahdesta yorkista ja omistani. Kaikilla näytti olevan hauskaa; tavoite saavutettu.

Bussilla mentiin ja junalla tultiin, ja koirat pistivät parastaan julkisen liikenteen käyttäjinä. Bussikuski seurasi meitä ulos autosta kehuakseen hiljaisia koiramatkustajia ja paluumatkan konnari teititteli snautsereitani. Kasko katsoi konnaria sen näköisenä, että "kiitos, kerrankin tulee arvoistani kohtelua".

Viikonlopun positiiviset: Pojat eivät ryysänneet kertaakaan ulos autosta, vaan odottivat lupaa vaikka en ollut niiden näkyvissä, Resko ohitti pimeässä kolme (3) hiihtäjää välittämättä niistä ollenkaan (ei saanut aikaan mitään reaktiota), ohitettiin yksi jääkiekkomailan kanssa maahan hakkaava lapsi hillitysti ja hallitusti ilman yhtään kurinaa tai PahaaKatsetta ja kaiken kruunasi ison koiran viisto ohitus (tulivat kevyenliikenteenväylällä vastaan ja me mentiin viistosti poispäin autotien yli) hihna löysällä ja mulla koira käskyn alla. Käskin Reskon kulkemaan sivulla ja se seurasi siinä kuten pitääkin, murahti toiselle koiralle mutta ei yrittänytkään rynnätä luokse tai mitään, käänsi vaan katseensa takaisin minuun ja käveli reippaasti kanssani pois tilanteesta. Näillä jaksaa taas useamman epäonnistumisen, tää viikonloppu onnistumisineen tuli NIIN hyvään saumaan.

Oulu KV 2015: lauantai

Herättiin lauantaina koirien kanssa ennen kukonlaulua, käytiin lenkillä leppoisan lämpimän kesätuulen puhallellessa meihin vauhtia. Odotin kokoajan sitä hetkeä, kun jännitys iskisi puukolla vatsan yläreunaan ja pistäisi kädet kihelmöimään. Kiireessä pesin Reskon hapsut ja sen kuivuessa maalasin omaa naamaani. Kuivahampoo on huonosti aikataulutettujen aamujen pelastus - siis minulle. Täytin Kaskolle kongia ja keräsin puruluita pentuaitaukseen. Yhtäkkiä kello oli jo liian paljon ja Resko harjaamatta ja vaatteet valitsematta. Onneksi Reskon koristerimpsut ovat riittävän karkeat kuivuakseen itsekseen suunnilleen oikeaan asentoon ja Resko kerkesi siinä leikittää Kaskon väsyksiin, ennenkuin päästiin ulos asunnosta. Kasko oli muuten yli neljä tuntia tosi hienosti kotona kerrostalossa, vain pieniä piikkejä näkyi Audacityn kokonäytön tilassa ja sellaiset satunnaiset rääkymiset pienelle pennulle vielä sallittakoon :)

Tottakai minut ohjattiin auton kanssa sinne kauimmaiseen nurkaan, josta sitten kävin kaksi reissua hakemassa tavaraa kehänlaidalle. Resko otti lunkisti häkissään ja karstasin sen läpi häkin päällä. Onneksi se ei perusta ritiläalustasta ja sillä on niin isot räpylät ettei tipu väleihin. Kyttäsin 9-kehää, kunnes tajusin että AAaa meidän kehä oli tänään kehä numero 11! Sinne siis - paikalta olikin juuri poistumassa hovawart kasvattajaryhmä. Meitä ennen kehässä kävi WP X-Ray, ERI SA ja lopulta ROP. Ray oli yhtä hieno kuin kuvissa ja esiintyi todella asiallisesti. Se oli myös huomattavasti Reskoa pienempi ja valmiimman näköinen. Resko puolestaan haistatti jo näyttelypaikalle jalkautuessamme pitkät minun kuivatuille supernameille, joita pakkasin mukaan kunnolla päästäkseni palkkaamaan hienosti pönöttävää Rekkua.

Kylläpä se Rekku lopulta pönöttikin; mieluusti kenkäni päällä istuen ja korvat takakenossa. Koitin hienovaraisesti vihjailla sille, että tänne on tultu nyt esiintymään ja olemaan, mutta Reskon mielestä asia oli niin että "piip, piip, önnönnönö" -> ja pyllytyyräys minua polveen. Kuinkahan monesti siirsin sen pois lenkkarini päältä istumasta? Kädet eivät kihelmöineet vielä tässäkään vaiheessa, vaan koko homma pisti lähinnä hymyilyttämään. Resko on niin Resko.. Vasta keskiviikkona Kemin mätsäreissä PUN4 ja snautseri jaksoi ja jaksoi ja jaksoi ja seisoi ja seisoi ja seisoi tarkkana ja jäntevänä ilman sen suurempaa tahtojen taistoa. Tänään Reskoa huvitti enemmän istua. Ja läähättää. Koska olihan täällä sentään kesä! (Kemissäpä ei ollutkaan, Kemissä satoi vettä ja tuuli :D) Oulussa oli liian lämmintä ja tuomari koski Reskoon Reskon itsensä mielestä ihan hassusti ja höpösti ja silloin partaveikko rupesi mumisemaan ja koitti hypätä ulos nahkoistaan "EEEhehhe ihana tuomarisetä, *tumps* höh hihna otti vastaan, TUU LÄHEMMÄS ETTÄ PÄÄSEN SYLIIN!" Viimeistään tässä vaiheessa ajattelin meille napsahtavan "H" ja "koira esitettiin tänään huonosti". Onneksi Rekku pisti parastaan liikkeissä ja menimme aika vauhdilla isoa kierrosta ympäri kehää. Hyvä Rekku!

Silmäni pyörähtivät varmaan yhtä rumasti kuin Reskolla aina lenkille lähdöstä puhuttaessa, kun kehäsihteeri heilautti jotain lappua ilmassa ja kailotti Reskon ERIn arvoiseksi. Vautsi!! Minun toissapäivänä lietteessä ja lehmänpaskassa uinut ja pyörinyt maalaispoika sai ERIn ensimmäisestä näyttelystä! Vaikka vaahdotin Reskon koristekarvat n. 101 kertaa shampoon kanssa sen lehmänkakkapyörähdyksen jälkeen, haisi meillä silti suihkussa aamulla PAHA, kun pesin Reskoa näyttelyitä varten. Haju oikein leimahtaa, kun turkki kastuu.. Vaan eipä se mitään, Resko sai käytöskukkasistaan huolimatta erin ja hyvän arvostelun. Resko oli NUK1, ja jos haluaisin oikein kiillottaa mielikuvaa niin jättäisin kertomatta että Rekku oli ainoa koira luokassaan :D vaan mitäpä sillä väliä.

Arvostelu tuli saksaksi ja yhtä hyvin se olisi voinut tulla siansaksaksi, niin heikosti ymmärsin sanoja lapussa. Käytiin suomennuttamassa arvostelu ja saatiin tällainen lappu takaisin:

Suuri, riittoisan massava. Hieman korkea juostessaan. Hyvän tyyppinen pää, oikea korvien asento. Kuiva kaula, vahva selkä, hyvä alalinja. Liikkeessä takaosa ahdas, riittävät etuliikkeet. Kissantassut.  / Horst Kliebenstein, Saksa

Koska Oulussa oli tänäkin vuonna monipuolisesti kojuja, tuli ne kaikki nuohottua läpi jo tänään. Väliheikiltä tarttui mukaan Reskolle metrinen harmaa kapeampi grip-liina ilman käsilenkkiä ja muilta kojuilta syötäviä herkkuja (ensimmäinen kananjalka upposi hetkessä snautserin kitaan) ja vieläköhän muuta? Parempi jos en ala katsomaan kuitteja. Huomenna uudet kujeet, toivottavasti uusi tuomari ei löydä Reskosta uusia virheitä kovin paljoa :D!

The road to success is always under construction.

Ylläolevassa kuvassa näemme Reskon iloisen luoksetulon kesken jääneen varisjahdin jälkeen. Kuvassa on vielä se variskin. Ja kameran takana tyytyväisyydestä pakahtuva omistaja.

Nojoo, kenties kyseessä oli se yksi kerta kymmenestä kun snautseri kääntyi vihellyksestä, mutta ei se siitä aiheutunutta iloa vähennä yhtään. Tilanne sinänsä oli hallittu, kun koira oli pitkässä liinassa ja lähti perään vasta vapautuksen saatuaan, eikä suunta ollut tielle päin. Hieno Resko! 

Syyslomaan enää kaksi päivää. Syyslomalla mennään vanhempieni luokse MAALLE! Viljelysteiden ja metsäpolkujen tyyssija, täältä tullaan :)

Melkein iso pikkuveli

Resco täytti 8 viikkoa ja kuvia katsoessa huomaa jo viikon aikana tapahtuneen ison muutoksen penskassa :-)

Tällainen muutos viikossa.

Tähän asti juniori tuntuu täydeltä lottovoitolta: se ei ole vielä tajunnut pelätä mitään eikä säästele hampaidensa käyttöä. Kaupat, liukuovet, erilaiset pinnat, portaat, ihmiset (lapset, vanhukset, ihmisjoukot ruokakasseineen jne), autot, autossa matkustaminen, toiset koirat, kovat äänet (pamahdukset, kolahdukset, sodamasterin puhahdukset ym), yksinolo, yhdessäolo... kaikki on mennyt tosi sulavasti. Poksauttaessani pikkupussin Resco reagoi joko ei mitenkään tai juoksemalla paikalle häntä pystyssä ja silmät loistaen ("mistä se ääni lähti, missä on kivaaa?"). Kynnet on leikattu kahteen kertaan, partaa ja tassuja viruteltu, varvaskarvoja leikelty, 

Patukkaa pentu repii ja tapporavistelee, rätistä kiinni saatuaan vetää 10-vuotiasta pappakäppänääkin perässään pitkin lattioita ja on kaiken lisäksi tosi ahne ruoalle. Resco osaa jo muutaman tempun ja nimensä se tunnisti jo toisena päivänä kotona. Parin päivän kuluttua kotiutumisesta se myös alkoi katsomaan minua esim. toiseen huoneeseen peilin kautta. Sisälle tullessamme Rekku istuu eteisessä odottamaan että otetaan panta pois ja on hoksannut naksuttimen idean. Rauhottuu kivasti, syttyy nopeasti, keskittyy kiitettävästi niiksi hetkiksi kun tehdään jotain (ja nosti tänään jo jalkaakin pissatessaan sisällä alustalle - katselin jo aiemmin viikolla että näyttää vähän sellaisia vinkeitä että vois tehdä tämän aika nuorena + astuu Amoria välillä enemmän tai vähemmän leikillään..) 

Tosi reipas, nätti ja kauniisti liikkuva pikkuriiviö josta toivon ennenkaikkea miellyttävää kaveria ja kanssaeläjää :-)  suunnitelmia on vaikka minkälaisia, mutta toistaiseksi keskitytään elämään pennun elämää ja opettelemaan yleisiä käytöstapoja ja arkijuttuja ja näkemään ja kokemaan kaikenlaista. Toivottavasti tulevaisuus on meille suotuisa!

Ja Amorin suu on mennyt askeleen huonompaan suuntaan, eilen huuhdellessani sen ientaskuja huomasin puhdistusinstrumentin toisen pään tulevan läpi leuasta alakulmureiden välistä. Että mitä? No sen vanhan fistelin reijästä. Eli alaleuka on pinnan alta kai tyhjää täynnä jos ei lasketa leukaluuta. Näyttää melkosen tylyltä paljain silmin, mutta sankarikoira Amor antaa putsata. Eikä se onneksi vaikuta kipeältä. Mutta huh silti.. :/ 

Mustissa ja Mirrissä, saatiin myyjältä puruluu kotiin viemisiksi ja nähtiin iso tanskandoggi!

Kasiviikkosen leegot. Voin kertoa että verta on vuodatettu..

Itse Suloisuus <3

Kaupan eteisessä käymässä - pullokone, ihmiset, liukuovet, kärryt... kaikki oli penskan mielestä ok!

Korttelin tomerin pikkujätkä!

Tämä päivä on aina täällä, huominen ei koskaan

Mitäs me tässä ootellaan?...

Amor kävi tänään treffaamassa Penaa! Kyseessä oli siis karhutesti joka järjestettiin Ruotsin puolella Haaparannalla. Koska uteliaisuuteni on rajatonta ja Amorin rohkeus pohjatonta, päätettiin mennä vähän naurattamaan mettämiehiä. Jo jonottaessa saatiin osaksemme huvittunutta tuhahtelua ja porukkaa kääntyi katsomaan ja kyselemään että "tuonko sie aijot testata?" - noo tuotaaa.. ei mulla muitakaan koiria ole :D Kävi äkkiä selväksi, että näiden oikeitten metsästyskoirien omistajat olivat sitä mieltä ettei minun ole järkeä maksaa pikkukoiran testauttamisesta kun lopputuloksen voi jo arvata. Noh, niin tai näin, siellä me jonotettiin karhukoirien ja jämpttien seassa ja odoteltiin vuoroamme. Koitin vähän puolustella Herrapartaa kertomalla sen lähestyvistä 10v-synttäreistä ja hyvästä luonnetestituloksesta. Huvittuneita hymyjä ja päiden pudistelua saatiin osaksemme silti.

Kun meidän vuoro lopulta viimeisten joukossa koitti ja Amor tultiin laittamaan pitkään liinaan, hymisi hihnan kanssa tullut mies ja neuvoi meidät jäljen alulle. Ensin Amor kävi merkkailemassa puita ja oikean kohdan löydettyään se jäi nenästä kiinni nurmikkoon. Häntä ei laskenut eikä pappaa jännittänyt, mutta kiinnostus oli selvää. Hetken näytti siltä kuin koko koira meinaisi kellahtaa jäljen päälle kierimään, mutta jätti sen sentään tekemättä. Meitä käytiin vähän hoputtamassakin, mutta herraparran mielestä meillä ei ollut mitään kiirettä minnekkään tämän jännittävän hajun luota. Heh. Kun siitä päästiin jatkamaan matkaa ja karhu alkoi tulla piilostaan, ei Amor tehnyt mitään. Siinä sitten seisottiin parin metrin päässä karhusta ja Amor vain katseli että "jahas, että semmosta tällä kertaa - ei kuule juuri kiinnosta.." :D Porukka kentän reunalla nauroi kovaan ääneen ja mie kuiskasin Amorille että jos meinaat tehä tilanteelle jotaki niin tee pian, siinä on karhu metrin päässä! Kun Pena sitten liikahti kohti, räjähti Amor eloon. Hiuh, vedin kovasti henkeä ja laskin koiralle pitkästi liinaa kun se kiersi karhua ja hyökki ja huusi. Aina kun karhu kääntyi kohti, kiersi myös koira ja pysyi tiukasti asemissaan. Amor ei käynyt kiinni karhuun, piti hyvän välin ja oli lähes koko ajan kovasti äänessä. Riippumatta siitä seisoinko itse kymmenen metrin vai parin metrin päässä, hoiti Amor hommansa loistavasti. Kentän reunalla oli porukka hiljentynyt kokonaan ja jokunen ihminen tuli kauempaa katsomaan mitä pikkukoira keksiikään. Testaajat pyörittelivät karhua aika kauan eikä Amor antanut senttiäkään periksi. Kun meidän vuoro sitten läheni loppuaan, tuli testaaja ja sanoi kovaan ääneen että "Eihän tälle voi ko taputtaa!" ja niin me saatiin iltapäivän ensimmäiset aplodit. Ja kyllä, mulla oli varmasti maailman typerin ja tyytyväisin hymy naamallani kun siinä kehuin Amoria tosi hienoksi pojaksi.

Harmi ettei ollut ketään videoimassa Amorin järjestämää esitystä.

Palaute oli siis pelkästään positiivista, kuulemma oli ilo katsoa koiraa joka toimii ja taisi siinä toinen testaajista sanoa että mulla olis käyttövalmis koira karhumetsälle. Diplomi tulee kuulemma postissa ja kentältä poistuessamme oli ihan huippu mieli! Amor saapui ja lähti ihan omana itsenään - häntä pystyssä ja tomerasti askeltaen. Maailman paras koira.

Ruotsalaiset mettämiehet jämpteineen tuli vielä autolle Amoria kehumaan, joku kysyi että saako pikkukoiraa lainaan mettälle ja toinen sanoi että helkkari miten hienosti sulla koira toimi! Mie vain naurahdin että joo toivon kyllä ettei ikinä tule elävää karhua luonnossa vastaan mutta olihan tämä hauska kokemus mulle ja koiralle. Kuten sanottua - meidän mahollisuudet ja tekemiset ei ikinä ole jääny koirasta kiinni, Amorista olis vaikka mihin. Testin jälkeen käytiin Amorin kans vielä kahdestaan syömässä vähän jäätelöä ja katselemassa mitä keskustassa tapahtuu. Veikkaisin, että Ampun mielestä tämä oli poikkeuksellisen mukava lauantai: ensin sai huutaa ja toimia koko rahan eestä ja siihen päälle tarjoiltiin vielä jätskiä! Jee!

No matter where we're going, it starts from where we are

"En anna muitten sanoo mitä mä voin tehdä

Mä tiedän mistä tuun ja paikkani täällä

Mä nautin täysillä tästä päivästä

Se on jotain, mitä kukaan ei voi viedä

Mul on kaikki hyvin tänään"

Mahdollisimman kliseisesti ilmaistuna: meillä on kaikki hyvin. Amor on piristynyt vähintäänkin entiselleen, kenties vähän enemmänkin. Äitini kanssa totesimme Amorin riemuhepulointia katsellessamme, että papalta taisi kadota 9 vuotta kun aivoissa sylttäsi. Jokaisesta yhteisestä päivästä olen iloinen, remmirähjän kanssa ulkoillessa mietin miten mukava onkaan kuulla Amorin huutavan niin elossa (arvostaisin kyllä asiallisesti toisia koiria ohittavaa herrapartaa ihan yhtälailla, mutta nyt on näin).

Me asutaan Amorin kanssa nykyään kerrostalokaksiossa, kolmannessa kerroksessa. En ymmärrä miten ihmiset asuvat aivan yksin yksin, täällä elellessä korostuu koiran olemassaolo. Aina on joku läsnä, hengittämässä samaa ilmaa ja muistuttamassa siitä etten ole ainoa elollinen asia näiden seinien sisällä.
Ouluun asti ei olla vielä päästy, mutta en päästä irti haaveesta. Kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsin toivoakkaan - fiksuna likkana luin netistä ns. kannustavia kokemuksia vanhuskoirien kerrostaloelämään sopeutumisesta, enkä kauhean suurilla odotuksilla pakannut koiraa mukaani. Periksi en kuitenkaan aikonut antaa vaikka tiesin muutoksen olevan iso juttu jo valmiiksi kovia kokeneelle maalaiskoiralle.

Äidiltä on päähäni iskostunut sanonta siitä, miten aina pitää ainakin yrittää. Niimpä latasin koneelleni audacityn, ostin Amorille vielä sadannen "aktivointipallon" ja vähensin aamuruoan iltaruoasta. Ensin koira oli illalla yksin pari minuuttia ja kun totesin sen vaikuttavan rauhalliselta, jätin sen seuraavana päivänä kolmeksi tunniksi. Audacityn äänitteen mukaan koira oli haukahdellyt melkoisen käskevään sävyyn joidenkin minuuttien ajan ja inissyt hermostuneena siinä välissä. Suurimman osan ajasta se kuitenkin otti lepoa. Niimpä se jäi seuraavanakin päivänä puoleksi tunniksi yksin, eikä ollut pitänyt yhtään ääntä sinä aikana. Sitten loppuikin viikonloppu ja edessä oli ihan normaalimittaiset koulupäivät! Amor oli yksin maanantaina n. 5 tuntia, joiden aikana oli haukkunut joitakin minuutteja ensimmäisen tunnin jälkeen ja ulvonut loppupäivästä hetken. Seuraavina päivinä sen ääntely pysyi samalla tasolla, mitä pidin kyllä ikänsä ok-talossa toisen koiran kanssa asuneelle täyttä kymppiä lähestyvälle kääpiösnautserille kiitettävänä suorituksena. Postin tipahtamista se ei ollut kommentoinut sanallakaan, eikä eilistä pihalla meluavaa auraa. Tunsi varmaan vaan olonsa kotoisaksi kun on tottunut että isä kolistelee pihalla lingon ja kauhan kanssa.. 

Tänään poika joutui olemaan yli 9 tuntia yksin, eikä ollut haukkunut kertaakaan - haikeasti vain päästänyt pari ulvontahenkäystä. Olin niinku ainakin nääääääääin ylpeä minun maalaiskoirasta, joka vaikuttaa tosiaan sopeutuvan mihin vaan kunhan on matte pitämässä tassusta vähän kiinni. Törmättiin illalla rapussa naapuriinkin jolta kyselin Amorin äänenkäytöstä. Ei ole kuulemma juuri mitään kuulunut, "eihän noin pienestä koirasta nyt voi isoa ääntä lähteäkkään!" (en kehdannut kertoa miten kovasti ääntä voi tällaisesta tiiviistä paketista irrota.. :D) Vakuutteli ettei ole häirinnyt yhtään ja sanoi vielä etteihän se nyt päivällä ketään voi haitata. Ymmärsi heti, että elämässä on meneillään isoja muutoksia. 

Nyt pitää varmasti koputtaa puuta (kop kop), mutta uskallan jo vähän hihkua helpotuksesta. Minun täysiverisestä metsäläisestä on kuoriutumassa aito kaupunkilaiskoira! <3 

Loppuun valittuja paloja puhelimen muistista.

Oulu-viikonlopun jälkeisellä kotimatkalla, lemmikkivaunussa ruuhkaa..

Amor ja Titi-kissa, Titin korvien asennosta päätellen Amor sai tämän lähentelyn jälkeen korvapuustin..

Reippaasti aamulenkillä jo ennen seitsemää, Amor katselee tarkkana 

Ties monennettako kertaa paikallisen vanhainkodin muistisairaita viihdyttämässä. Yllättävän moni muistamaton ihminen on ottanut koiraan kontaktia ja istunut silittelemässä. Osaston piheinkin tapaus on halunnut syöttää Amorille puolet kahvipullastaan. Ollaan kuultu koiramaisia muisteloita ja tarinoita yli 70 vuoden takaa ja vaan oltu läsnä. Joku on kävelyttänyt Amoria pitkin käytäviä ja toinen on tullut iloiseksi kun Amor on nukahtanut sohvalle pää hänen jalallaan. Tassuterapiaa parhaimmillaan.

Yhtenä kauniina päivänä joen jäällä, -18°C mutta tyyntä.

Kunnon lumimyräkässä keskellä metsää! Kun pakkanen tipahti paristakymmenestä lähelle nollaa, alkoi tynkäkarvaiseen snautseriinkin ottaa lumi kiinni kun teitä ei oltu aurattu (Amor oli kylkiä myöten hangessa). Taskulampun valossa tuttuja reittejä, nenäänsä pidemmälle ei lumisateen ja tuulen vuoksi nähnyt..

Muuton jälkeen läheisessä koirapuistossa, jonne poikettiin aamulenkillä. Lunta riittää!

Mätsärit

Käytiin eilen vanhusten kans mätsäreissä! En edes muista koska Mäkärä olis edellisen kerran ollut kehässä ja Amorinkin viimeisimmästä visiitistä on kyllä aikaa. Esitin molemmat parikehissä, mutta "loppukarsinnoissa" siskoni Kristiina esitti Amorin. Molemmat sai punaista ja melko yhteneväisesti kehuja käytöksestä ja luonteesta. Ikä kuulemma näkyy, mutta eivät kuitenkaan näytä haudoista kaivetuilta..

Siskoltani oli kehässä yorkit Urho ja Saimi, Upi oli pienten sinisten neljäs ja Saimi punaisten pentujen neljäs! Ei ollenkaan hullumpi reissu siis, vaikka Urho kävi kehässä nyyteissään ja Saimille tämä oli käsitykseni mukaan ihan ensimmäinen oikea kehädebyytti. Itse mussutin paikan päällä kasvispiirakan ja teetä ja ihmettelin rotukirjoa, paikalla oli mm. vasikan kokoinen doggipoika ja ihan pikkuinen chiihauhaun pentu. Onneksi sisko pisti päivällä viestiä ja kysyi että kiinnostaisko lähteä mukaan, edellisestä kerrasta on jo niin kauan että sitä sivuutti kaikki koiraharrastusten ärsyttävät puolet touhuillessaan omien takkuturpiensa kanssa.

© Kristiina N

Olen tainnut mainita täälläkin Amorin turkkiongelmista joskus aiemmin? Meillä meni kauan aikaa tosi hyvin, kunnes sitten pakkaset yllätti ja lämpöpumppu puhalsi yötä päivää = käppänältä kuivu nahka ja kutina alkoi taas = Amor rapsutteli ja pureskeli karvat poikki ja onnistui narskuttamaan ihonkin rikki.. Vasemmalla puolella lonkan päällä on nyt vähäkarvainen kohta muistuttamassa meitä tästä ongelmasta. Olin meidän eläinlääkäriin yhteydessä ja tilasin apteekkiin Dermoscenttiä ensiavuksi. Eilen illalla heitin tuolle litkut niskaan ja aamulla heräsin jostain kukkakedon keskeltä (tuotteen luvattiin vaikuttavan myös pahaan hajuun - sain yrteiltä haisevan koiran!) Olen tuplannut Nutrolinin määrän, ennen annoin sitä vain vähän iltaruoan joukossa, mutta nyt pistän sitä ruokaan aamullakin. Toivottavasti tilanne ratkeaisi piakkoin kuten viimeksikin. Tuntuu tarpeeksi inhottavalta kun tietää itse miten ahdistavaa on koittaa olla jos jotakin paikkaa kutittaa.. Ja tänään käytiin Amorin kanssa pyörähtämässä Mustissa ja Mirrissä, ostettiin kasvisperäisiä puruluita. En ole hoksannut tätä mahdollisuutta, kun ollaan vain vältelty varsinaisia puruluita virtsakivien pelossa. Näissä näytti kuitenkin tuoteseloste melko lupaavalta, joten ajattelin kokeilla.

Ja sitten vähän toisenlaisiin kuulumisiin: bongasin nimeni nettilehden listalta, nimittäin syksyn 2012 ylioppilaiden joukosta! Vähänkö tuntuu hyvältä, vaikka kuinka on välillä hakattu päätä seinään ja kuljettu Amorin kanssa pitkin peltoteitä kiukku korvista sauhuten huonon koulupäivän jälkeen, mutta se on tältä osin ohi nyt! Että leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, koskaan ei ole liian myöhäistä antaa periksi jne? Ei vais, mutta lakkiaisia odotellessa voi vetää vähäsen henkeä ja kiitellä mielessään kaikkia niitä, jotka teki tämän mahdolliseksi :)

Minä en unohda sinua koskaan, vaikka en muistaisi omaa nimeäni..

Me käytiin eilen epiksissä! Startattiin mölleissä ja tultiin kaikista möllikoirakoista neljänsiksi. Jo rataa katsellessa sanoin äidilleni että Amor ei tule nieleen tuota putkimäärää (7) ihan suosiolla, putkessa se on viimeksi käynyt toukokuussa 2010 kun käytiin epiksissä. Treenattu me ollaan viimeksi syksyllä 2009, ennen kuin jäätiin määrittelemättömälle tauolle. Jokatapauksessa rata meni minun mielestä ihan mielettömän hyvin koirakolta jossa ohjaaja lähinnä huitoi sinne ja tänne ja raahautui esteeltä seuraavalle pala kurkussa ja koira kyseenalaisti putkeenmenot :D. Amor kääntyi kahdessa putkessa, mutta se ei harmittanu minua yhtään - pääasia että uskallettiin! Minun uskaltaminen on aina pienestä kiinni, tiedostan itsekkin miten säälittävää on joutua syömään tuplamäärät sydänlääkkeitä epävirallisten agilitykisojen vuoksi! Rata suoritettiin alle ihanneajan ja koska hylkäyksiä ei tullut (kiitti tuomari!) niin tuloksena meille 10 virhepistettä ja neljäs sija! Ihan huippua, ihanaa, jee. Minun hyvänmielenmitta oli koko eilisillan ääriään myöten täynnä ja muistin taas miten hauskaa agility on.. pakko päästä vielä joskus treeneihin tuon eläkekäppänän kanssa!

Kiitos Amor että oot maailman paras koira, en vaihtais sinua yhteenkään niistä bordercollieista tai kelpieistä tai borderterriereistä enkä yhtään mihinkään, koskaan! Me mentiin se rata vaikka ei olla yhtään putkea tai a-estettä otettu vuoteen. Ilmoittautumispisteessä kun oli tuttu ottamassa ilmoja vastaan, niin totesin vaan että ikuinen mölli, kun kysyttiin mihin luokkaan. Sitähän me ollaan, toiset sielä kisasi nuorilla koirillaan mölleissä ja vanhemmilla koirillaan kakkosissa ja kolmosissakin.. Me vaan ollaan, jumiuduttu paikoilleen. Mutta tyytyväisiä tilanteeseen, oli hauska käydä vaikka alkujännitys olikin ihan omaa luokkaansa!

Ihanneajan alittava nollarata ja möllien voitto!

Me mentiin eilen epävirallisiin (yllätys?). Otin tupla-annoksen sydänlääkkeitä ja kävelytin koiran kunnolla. Purkkiin virtsakiviruokaa ja Rita-lelu mukaan, naksutin, hihna, rahat, puhelin.. Koirahallilla jouduin vain toteamaan, että paljon muuttuu puolessa vuodessa. Koiramäärä oli tuplasti (vähintään) sen mitä se oli aikoinaan, hallin järjestys oli uusittu.
Me lähdettiin kuudensina, kokoajan ennen lähtöämme muistutin rataa itselleni. Halusin muistaa sen niin kovasti! Ajattelin että jos nyt unohdan niin vähintäänkin kuolen. Ennen radalle menoa otin Amorin kanssa kepit kahdesti, a-esteen pari kertaa, putken kerran ja hypyn pari kertaa ja renkaan. Renkaan se hyppäsi väärin - jee.. Mutta miten innoissaan se oli! A-esteellekkin se ampaisi vain, häntä heilui. Siinä vaiheessa se unohti epäsosiaalisuutensa ja ei karannut tappamaan muita paikallaolijoita. :-)

Rata meni hyvin, muuta sanottavaa mulla ei oikeastaan siitä ole. Kerran Amor meinasin ennakko-aavistustukseni mukaisesti mennä muurille, kun olisi pitänyt mennä putkeen. Tiukalla käskyllä se kuitenkin suoriutui oikealle esteelle. "Lahjattomat harjottelee" - saatiin kuulla. Mitäpä voisin Amorista sanoa? Se on niin varma koira, kun ohjaaja vain hoitaa oman osansa (no, niinhän se yleensä menee). Sitä on hankalaa laittaa tekstiksi blogiin, mutta Amor vain on. Se on paljon enemmän kuin koira. Eilen taas havahduin miettimään, miten hyvän koiran sain ensimmäisekseni.

Nollarata, sen kuulin ennenkuin lähdin Amorin kanssa kävelemään teollisuusalueelle. Käytiin pitkä lenkki ja kun palattiin hallille, kuulin ihmisjoukon toiselta puolelta että joku mainitsi nimeni. Koira kainalossa menin katsomaan, ja siellä kerättiin ihmisiä palkintopallille! Hymyilin taatusti niin leveästi, ihme kun ei alaleuka tippunut.. En todellakaan arvannut sijoitusta, enhän jäänyt edes katsomaan meidän jälkeisiä suorituksia. Ainoa minkä tiesin, oli, että me ylitettiin itsemme - me tehtiin se :-) ja siihen oli jo niin tyytyväinen (soitin äidillekkin kävellessäni, että jeee mie muistin radan ja puhdas rata ja voitettiin itsemme!). Sielläpä seistiin sitten, korkeimmalla korokkeella, kun käteen ojennettiin iso pokaali ja ruusuke. Ihmiset taputti. Käteltiin muita sijoittuneita. Haettiin "lisäpalkinto", meidän tapauksessa se oli uusi panta. Olin ihan pilvissä, niin onnellinen. Helpottunut, kun uskalsin osallistua. Tyytyväinen koiraan, joka kylmiltään iskettiin radan alkuun odottamaan ja joka teki hienon radan. Kiitollinen siskolle, jonka kyytiä ilman en olisi kisoihin päässyt. Olkootkin vain epäviralliset ja vielä mölliluokka, mulle se oli paljon enemmän.

Amor sai paljon rakastamaansa mössöruokaa ja tuhannesti rapsutuksia ja lelun perässä juoksemista.

Lupasin, että kun elämä potkii päähän tai lukio tökkii, niin muistan miltä tuntui 11. toukokuuta 2010 radan jälkeen. Ja koen luultavasti jälkikäteen suurta halua poistaa tämän blogitekstin, kun se niin vaaleanpunaisten lasien läpi on kirjotettu.

Tyytyväinen, ylpeä, helpottunut, iloinen, onnellinen, onnistunut.

Rakas Amor!

Hyvät treenit

Agilityilyt meni aivan upeasti. Hitsi, olin jo ehtiny unohtaa tämän mahtavan tuntee joka tulee onnistuessa! Mie muistin radat ja pidin tarkan ohjauksen koiraan. Meidän ryhmästä ei ollut muita paikalla, joten koko tunti oli vain mulle ja Amorille. Tehtiin hankalia persjättöjä, leikkauksia ja vaikeita kulmia ja Amor meni ne kuin vettä vaan. Mahtaapa kuulostaa tyhmältä, mutta ihan oikeasti, pitkästä aikaa se tuntu niin helpolta, hauskalta, ihanalta. Rata oli muunneltu pätkä kolmosluokan kisaradasta, kaks putkea mutkalla lähekkäin ja vaikea kulma a-esteeltä muurille. Ja Amor meni ne kaikki, aivan hullua! Jäi tosi hyvä maku suuhun tästä treenistä, ihana ohjaajamme on niin mukava ja rata oli vaikea - mutta meille tarpeeksi helppo.

Mielettömän upeat agilitytreenit!!

Amor yllätti eilen, meidän ryhmän ohjaajakin katto silmät pyöreinä kun Amor meni radalla että herranjumala onko tuo sama koira ko ennen!

Mentiin kaks kertaa sama rata. Rata oli tähänastisista radoistamme ikinä pisin.
Toisella kerralla Amor meni koko pitkän radan puhtaasti ja nopeasti! Treenikaverit tuli ihmettelemään että miten se voiki mennä nyt noin upeasti ja Amor ite oli aivan innoissaan, pomppi, radan jälkeen meni uudestaan esteille ja oli aivan vauhdissa :D
Jännän tästä teki sekin, että sanoin meidän ryhmän ohjaajalle kun mentiin alotuspaikalle että en kyllä ihmettele yhtään vaikka Amor ei liikkuis mihinkään suuntaan enkä siitä sille suutu kun me ollaan tänään käyty pitkällä lenkillä ja Amor on syöny paljon tänään. Ja vieläpä kolme kertaa narttukoira pissasi radalle eikä Amor edes hidastanut haistelemaan! Vähänkö oli maailman parhaat treenit siis! Muut ryhmäläiset otti radan vielä kolmannen kerran, mutta mie sanoin koko naama yhtenä hymynä että eiejie, me jätetään tähän ko meni näin hyvin.

Amor siis todellakin ylitti itsensä ja sai mulle typerimmän ja aidoimman hymyn naamalle ja ilontunteen pitkään aikaan! Siis on tuo koira kyllä ihan uskomaton, kaikenlaisia yllätyksiä se järjestääkin..

Tätä kertaa muistellessa jaksan taas vaikka monetkin hitaammat treenit, vieläkin näen silmissäni miten Amppa revittää täysillä sillä kolmen hypyn suoralla ja valsitkin onnistui ja takaaleikkaukset! Itse nimittäin lopussa hypyillä unohdin valssata joten jouduttiin takaaleikkaamaan ja juoksiessani siinä huusinkin että nyt unohtu valssi ja ohjaaja vain että jatkajatka. Jälkeenpäin ohjaaja sano myös että yleensä aina tuollaseen paikkaan suosittelis valssia, mutta Amor kestää tuon takaaleikkauksen hyvin ja irtoaa hyvin ja kuuntelee minne pitää mennä.

Ihkutusta

Olin niin varautunut siihen että se karkailee,  ei osaa mitään ja on muutekin niin juntti, mutta heh - pikemminki koira toimi ko ajatus. Tiiän että niitä vastoinkäymisiä on ja tulee ja silleen, mutta tästä ekasta treenikerrasta jäi kyllä hieno olo ja hyvä maku suuhun - vai miten sitä nytte sanotaan? Kuitenkin jokatapauksessa ihan PARASTA!

Ja ohjaajakin oli että "ei uskoisi mitenkään että ette ole käyny agilityssä moneen vuoteen".

Mulla on maailman paras koira :-)