Kolme vuotta sitten

"Eikä hänen kuvansa tuottanut minulle surua tai tuskaa enää, vaan hän oli mielessäni kuin suloinen kipu, jonka aamulla heräävä tuntee muistaessaan yöllistä unta, elämää kauniimpaa. Siksi ajatellessani häntä iloitsin, että olin saanut kohdata hänet, enkä toivonut elämättömäksi yhtä ainoata hetkeä, jonka olin saanut elää hänen kanssaan, vaan tiesin, että mittani olisi ollut vajaampi, ellen olisi kohdannut häntä." (Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen)

Kolme vuotta sitten Amor nukkui minun sylissä pois. Lopullisesti. Amoritonta aikaa on eletty nyt siis kolme vuotta. Ikävä on tosiaan muuttanut muotoaan - surun ja sydänsäryn terävin kärki taittui, kuten muut lupailivat. Päällisimpänä tunteena nykyään kiitollisuus niistä yli kymmenestä Amorillisesta vuodesta, jotka tavallaan määrittivät pitkälti myös minun nykyisiä ihmissuhteita ja elämänvalintoja. Vaikeaa edes ajatella, miten paljon pieni koira voi asiohin vaikuttaa. Ja miten toisin vois nyt olla, jos ei se sama pieni koira olis päätynyt juuri mulle, juuri silloin. Eipä sitä voi muut ymmärtää.

Kiitos Amor (Lamigras Black Pride Panther) 31.12.2003 – 11.11.2014

Meidän lenkkeilymaastot

Tällaisia metsiä löytyy meidän likeltä, polut lähtevät takapihalta. Käytiin tänäänkin kuljeskelemassa tuolla koko porukalla ja otin pitkästä aikaa kamerankin mukaan kun oli niin nätti valkoinen sää. Resko on käyttäytynyt viimeaikoina tosi kivasti vapaana ollessaan; vasta jokin aika sitten olin koirien kanssa metsässä (molemmat koiran siis vapaana ja Reskolla 1,5m pitkä grippiliina perässään) kun nurkan takaa ilmestyi läskipyörällä ajava mies. Yhdestä terävästä käskystä molemmat koirat käännähtivät kannoillaan ja juoksivat luokseni, Kasko puhisi pyöräilijälle vähän mutta Rekku istui kiltisti sivullani hiljaa kun mies ohitti meidät metrin päästä.

Kävin tänään OKK:lla kuvaamassa agilitykisoja ja mulle tuli yhtäkkinen ikäväkohtaus. Siellä meni radalla sellainen pari joka toi mieleeni minut ja Amorin melkein kymmenen vuotta sitten (ja tämän kirjoitettuani minulle tuli yhtäkkiä vähän vanha olo) ja hetken aikaa tuntui, että silmieni takana tykytti valtamerellinen kyyneleitä. Jotenkin tosi kummallista, että silloin kun sitä vähiten odottaa niin vielä vuosien jälkeenkin ikävä iskee todella lujaa. Voi niitä aikoja..

Onneksi nyt on vuosi 2017 ja kaikki on meille auki. Reskosta ja Kaskosta tulisi tosi hyviä agiliitäjiä!

Amor 2003 – 2014

Kaksi vuotta kului. Yli 730 päivää. Melkein 18 000 tuntia.

Kääpiösnautseriuros Amor, Lamigras Black Pride Panther, syntynyt 31.12.2003. Nuo sanat lipuvat sormilta näppäimistölle niin tottuneesti. S14726/2004 - Amorin ruotsalainen rekisterinumero. Gloris Super Lamigras Man "Texas" * Sailer's MZ Sarsele "Zazz'e".. Kuinka monen kouluvihkon sivuilta löydänkään Amorin tiedot, joita raaputtelin tylsien koulupäivien aikana piirrustuksieni reunoille? Amor oli paras asia minun elämässä. Kaikista tärkein pieni ystävä, se oli minun, eikä se koskaan pettänyt luottamustani. Pahimpanakin päivänä minulla oli aina Amor.

Jos minulla joskus on omia lapsia, toivon että he ovat yhtä vastuuntuntoisia ja eläinrakkaita, että hekin voivat joskus saada oman koiran (niin halutessaan), jonka kanssa kasvaa aikuisiksi. Itse koen että Amorilla oli valtava merkitys sille, mitä minusta kasvoi. Nykyinen elämäni on jokaisesta liitoskohdastaan kytköksissä aikaan Amorin kanssa. Vaikka elämä halkesi kahtia Amorilliseen aikaan ja Amorittomaan aikaan marraskuusta 2014 eteenpäin, Amor ei ole kadonnut tai muuttunut tapahtumattomaksi. Kymmenen vuotta ei katoa mihinkään. Hitto vie että rakastin sitä koiraa!

Kaksi vuotta sitten ajattelin, että en ikinä unohda mitään Amorista. Olen unohtanut. Mutta olen muistanutkin; yhtenä päivänä koskin tutun käppänän tassuja kun kurkkuani alkoi kuristaa ja tunsin ilon ja surun tunteita sekaisin, se tassu oli melkein kuin Amorin kevyet ja koruttomat tassut olivat. Se tuntui niin samalta kädessäni, että en tiennyt itkenkö kohta ilosta vai ikävästä.

Joskus katselen videoita, ja joskus en voi katsella niitä. Aika on parantanut pahimmat haavat ja järkeni kyllä kertoo että elämän on jatkuttava ja niin se jatkuukin uusien koirien kanssa, mutta joskus jotkut odottamattomat asiat saavat aikaan ihan hirveän ikävän tunteen. Mitä kaikkea tekisinkään, jos saisin Amorin vielä hetkeksi takaisin? Mitä tekisin toisin? En mitään. Kaikki meni lopulta sitä spondyloosia ja selkäongelmia lukuunottamatta niin kuin pitikin. Amorin aika oli parasta aikaa, enkä voisi muuttaa siitä mitään. En muuten olisi tässä, eivätkä asiat olisi näin. Vaikka joskus nykyisellä takaterassillamme istuessani mietin kuinka Amor olisikaan nauttinut omasta pienestä pihasta taas ja kuinka se olisi ottanut ikkunoista lattialle tulevat aurinkopaikat omikseen tässäkin asunnossa, tiedän että en saa sitä koiraa tai niitä aikoja takaisin. Joskus painan naamani Reskon kylkeen ja mietin että Resko tietää kanssani kuka on Amor, mutta Kaskolla ei ole tietoakaan siitä kenen mukaan se on nimetty Lamigras Black Younger Pantheriksi.. Mutta eiväthän koirat niin ajattele. Koirat on koiria.

Ei ole yllätys kenellekkään, ettei minulla ole uusia kuvia Amorista tähän postaukseen. Selailen nettigalleriaani läpi ja valitsen sieltä taas vanhoja kuvia.

Onneksi on niin paljon kuvia.

Amor, rakas

"Amor on roomalaisessa mytologiassa rakkauden jumala, Venuksen poika. Amor on usein kuvattu pieneksi, siivekkääksi pojaksi, joka kantaa jousta ja nuolia." -Wikipedia

 

Amorin kanssa Ylläksellä, syksy 2014 // Agilityn alkeita vuonna 2005 (kuva: Kristiina N.)

Joensuussa kesällä 2012(?)

Pikkuinen Reskopallero ja Amor-pappa alkuvuodesta 2014

Aidot ja alkuperäiset mustat pojat: siskoni Aapeli-apina ja Amor juoksentelemassa syksyllä 2009 

Vuosi sitten kello viiden aikaan iltapäivällä lakkasi maailman rakkaimman oman Amorini kylki kohoilemasta. Amor nukkui syliini rtg-kuvia varten, eikä lopulta enää herännyt siitä unesta. Joskus olen vieläkin tavattoman pahoillani siitä, etten tiennyt sitä silloin kun Ampu sulki silmänsä viimeisen kerran silitellessäni sitä, ja kertoessani kuinka rakas se minulle ja muille on.

Valehtelisin jos väittäisin, että ikävä on nyt helpottanut tai etten enää itke menetyksen vuoksi. Asiaa on vaan helpompi ajatella näin vuoden jälkeen, kun kyseessä ei ole enää tuore avohaava. Resko ja Kasko ovat ottaneet oman alansa ja aikansa, enkä enää aina ajattele mitä Amor missäkin tilanteessa tekisi (..lienee sanomattakin selvää, että tiedän kyllä silti mitä se olisi tehnyt). Amor piintyi reilun kymmenen vuoden aikana niin syvälle selkärankaani ja kokonaiseen elämään, että tuntui kuin olisi menettänyt oman raajansa marraskuussa 2014. Lopullinen Amputaatio. Muistan eläinlääkäristä palattuamme kävelleeni parkkipaikalta talon alaovelle Amorin hihna ja takki käsissäni, ja noustuani ensimmäiset 7 porrasta ennen hissiä olin aivan maitohapoilla. Hississä puuskutin kuin maratoonin juosseena. Ja kuinka asuntoon päästessäni menin vain sänkyyn makaamaan ja näin Amorin muotoisen kuopan lattialla olevassa tyynyssä. Katsoin silmät sumeina Reskoa joka istui sängyn vieressä korvat luimussa kulmakarvat eri suuntiin sojottaen, ja mietin että ilman tuota vuotiasta snautseria en ehkä nousisi tämän peiton alta enää ikinä, en ilman omaa Amoriani.

Pakkohan se oli sieltä nousta, ja onneksi niin. Vaikka tuntui kuin rintakehän päälle olisi laskettu ainakin kerrostalon verran painoja, elämä jatkui tunti kerrallaan ilman Amoria. Kun haettiin Amorin tuhkia Oulun Animagista, soi auton radiosta Jenni Vartiaisen "Missä muruseni on". Puristin Amorin tuhkapurkkia käsieni väliin sylissäni, pidin silmiä kiinni ja silmäluomien takana tykytti valtamerellinen kyyneliä. Tuli ensimmäinen joulu kymmeneen vuoteen ilman Amoria, ja sitten uusivuosi jolloin Amor olisi täyttänyt 11 vuotta. Ei synttärinakkikakkua, ei lahjoja tai jokavuotisia synttärivalokuvia. Keväisellä Apulannan keikalla Armo-biisin sanat saivat olon kauttaaltaan mustaksi. Suru on syvällä.
Nyt lokakuussa muutettiin poikaystävän ja Reskon ja Kaskon kanssa kerrostalosta luhtitaloon (jee), ja tämä asunto on samalla ensimmäinen jossa minä asun, mutta johon Amor ei ole tassullaankaan astunut. Haluan ajatella asian niin, etteivät enkelikoirat tarvitse tassujaan sellaiseen. Amor kulkee kuitenkin aina mukanani. Ehkä hengitän vielä samaa ilmaa, jota Amorkin on hengittänyt.

"Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää"

 

Resko haistelee kotiin haettuja Amorin tuhkia // Resko, Kasko & Amorin Rita-husky

Kun ruoho alkoi keväällä maassa vihertää, huomasin monessa hetkessä ajattelevani että olisipa Amor täällä. Olisipa Amor nyt täällä tällä metsäpolulla minun ja Reskon kanssa, juoksemassa tämän kävyn perään kun potkaisen sitä. Kun kymmenen vuotta kasvaa koiran kanssa niin tiiviisti yhteen, ei aina edes tajua mihin kaikkeen se liittyykään. Amor oli mukana ihan kaikessa. Se liittyi jotenkin kaikkeen mitä 10 ja 21 ikävuoteni välillä tapahtui. Mukana hyvässä ja pahassa. Arjessa ja juhlassa. Jos kaikki muu muuttuikin, Amor oli ja pysyi - kuten sitä kuvailinkin; se oli minun peruskallioni.

Tämä on ollut lapsuuteni jälkeen ensimmäinen kokonainen vuosi ilman minun Amoriani ja moni asia on muuttunut. En halua kuulostaa kylmältä sanoessani näin, mutta tätä elämä on. Ja kun on valinnut elämäänsä koirat näin isona ohjelmanumerona, tulee toivottavasti kokemaan vielä monia kipeitä menetyksiä. "Toivottavasti" siksi, ettei pienen olennon menettäminen sattuisi niin lujaa, ellei olisi rakastanut niin paljon ja saanut samalla mitalla takaisin. En vaihtaisi menettämisen mukanaan tuomaa surua ja pahaa oloa ja ikävää kuitenkaan koirattomaan elämään. En päivääkään Amorillisesta ajastani.

365 päivää ilman Amoria. Kuitenkin 365 päivää Reskoa ja 162 päivää Kaskoa. Kiitos Ampu rakkaimmista muistoistani. Mulla oli hyvä lapsuus ja nuoruus oman kääpiösnautserin kanssa kasvaessa. Vaikka tulen omistamaan toivottavasti vielä monenlaisia koiraa, ei kukaan niistä ole elämässäni enää suhteessa niin pitkää aikaa kuin Amor oli: olin 10-vuotias kun sain sen ja 21 kun hyvästelimme viimeisen kerran. Yli puolet siihenastisesta elämästäni. Amor tiesi enemmän kuin kukaan muu.

"I’ll never forget you 

You will always be by my side 

From the day that I met you 

I knew that I would love you till the day I die 

And I will never want much more 

And in my heart I will always be sure 

I will never forget you 

And you’ll always be by my side till the day I die"

"Ja musta tuntuu kuin sahaisin
omaa kättä irti tai jotain jos et sä tuu tänne
tänne, tuu tänne, tuu tänne, tuu tänne
tuu tänne
Sua ilman vaan huonoa kuuluu
tuu tänne
tai kevät ei koskaan enää tuu
tuu tänne
ja mun sydän muruiksi murtuu"

Elämä jatkuu, kiitos kaikesta Amor.

Kun sisälläsi pokkuroi, et sitä hallinnoi ja sydän vaikeroi

Riipivä ikävä Amoria. Useampana päivänä oon vaan miettinyt miten se köyristi selkäänsä ja ähisi ja puhisi ja jutteli, kun sitä rapsutti hännän päältä. Miten se huitoi etutassuillaan minua naamaan kun maattiin sängyllä enkä huomioinut sitä. Kuinka se huuteli muille koirille ulkona ja kuinka mie sitä häpesin.. Amorin saattoi pistää mihin vaan tilanteeseen ja se selvisi siitä muuttumattomana. Se oli sellainen, peruskallio Josefiinan elämässä kymmenvuotiaasta parikymppiseksi. Tiedän toistelevani näitä samoja juttuja niin täällä blogissa kuin ihan oikeassa elämässäkin, mutta en voi sille mitään. Ensimmäinen kevät ilman Amoria sitten vuoden 2004.. Yhtenä päivänä Reskon kanssa metsässä ollessa tuli ihan hirveä ikävä juuri siinä hetkessä. Olisin halunnut Amorin juuri silloin, juuri sinne, siihen hetkeen, minun ja Reskon kanssa sulaneita polkuja haistelemaan ja männynkäpyjen perässä juoksentelemaan.

Haluaisin myös Reskolle koiraseuraa. Tietenkin me nähdään Torstia aika usein, mutta muuten. Tuntuu ikävältä jättää snautseripoika Ihan Yksin moneksi tunniksi, kun me ihmiset lähdetään omille teillemme. Vaikka Amor ja Resko eivät viettäneetkään loppuajasta yksinoloja samassa tilassa, vaan eri puolilla porttia, niin silti asunnossa oli aina joku muukin elollinen olento toisen lisäksi. Ja vaikka Rekun kanssa riittää välillä lenkeillä tekemistä molemmalle kädelle, on mulla silti eteisessä näkösällä  Amorin hihna ja panta. Niille vaan ei ole käyttäjää.

Tästäpä tuli nyt vaan tällainen jaarittelupostaus. Vappu on ihan parin päivän päästä. Vuonna 2004 meillä oli hätä vappuaattona, kun Amorin ristiside posahti poikki. Salmisen Pekka Pellosta ehjäsi käppänän ja jalasta tuli käyttökamaa vielä kymmeneksi vuodeksi. Muistan miten itkin silloin 12-vuotiaana kun Amor rauhoitettiin rtg-kuvia varten. Olin ihan varma että se kuolee tai jotain.. Hassua ajatella kuinka pieni on itse ollut Amorin saadessaan. Se ihan todella vanheni kanssani, koiran vuodet vaan ovat nopeampia kuin ihmisen. On niin sääli etten saanut nähdä sen kanssa vielä tätä kevättä, mutta onneksi sentään kymmenen muuta kevättä kuitenkin. Kotona on käppänän mentävä tyhjä kohta. Että voikin olla ikävä!

I think I'll miss you forever

Like the stars miss the sun in the morning skies