In order to succeed, we must first believe that we can.

Monenlaista on mahtunut maaliskuuhun 2017. Kasko on ilmoitettu muutamiin näytelmiin Suomeen ja Ruotsiin ja Resko ensimmäisiin rally-tokokisoihin. Pulssini nousee jo kun naputtelen nuo sanat blogiin. Voi kisajännitys sentään - muistan liian hyvin kuinka unohdin agilityradat Amorin kanssa jännittäessäni. Meni maku koko hommasta silloin, kun pilasin itse kaiken (tai no en minä, vaan minun pääni).

Me oltiin maaliskuun alussa lomalla ilman koiria. Viikko Kanarialla. Kaipasin koiramaisia juttuja joka päivä, mutta minun oli silti helppo lomailla tietäessäni, että koirat ovat tallessa ja saavat parasta mahdollista hoitoa - Kasko äitini luona ja Resko anoppilassa belgien kanssa. Jännitystä ei silti ollut puuttunut. Kasko oli ollut omatoimiretkellä (siis KARKUMATKALLA) yhtenä aamuna Ylläksellä, kun ihana paikallinen nainen oli kaapannut sen syliinsä ja tuonut takaisin mökkiin. Reskolta puuttuu hyvän kokoinen tupsu karvaa oikean silmän alta, se oli kai härnännyt belgirouvia tapojensa mukaan vähän liikaa. 

Tämä on ensimmäinen kevääni vuosiin, kun olen Ylläksen sijaan kotonani. Tällä hetkellä se tarkoittaa Oulua. Oulun kevät on loskaisempi, ailahtelevaisempi ja harmaampi kuin Ylläksen, mutta kyllä täälläkin pärjätään. Kieltämättä kaipaan Yllästä ja työkavereitani, mutta sellaista kai tämä "aikuisen" elämä on. Joskus joutuu tekemään kompromisseja, ja tällä kertaa se tarkoitti töiden sijaan koulussa käymistä.

En tiedä mistä lähtisin purkamaan tätä jännitystäni. Ilmoitin Reskon maanantai-aamuna Virkussa Tornion RT-kisoihin. Ne ovat ihan kohta, huhtikuun alussa. Ottaen huomioon treenimäärämme (yksi alkeiskurssi tammi-helmikuussa, joka sisälsi kahdet vai kolmet ratatreenit?) ja minun huonot hermoni, lähden hakemaan vain positiivista kokemusta. Sellaista, että hei, me jäätiinkin henkiin molemmat! Halli jonne menemme on uusi ja vieras ja tiedän sen vaikuttavat Reskoon. Tilanne on uusi ja jännä. Eniten Reskoon vaikutan kuitenkin minä, kun en beetasalpaajista huolimatta saa pulssiani laskemaan terveelle tasolle tai jalkojen tutinaa loppumaan. Epäonnistumisen pelko on ihan kauhean suuri, kun muistan menneeni ihan lukkoon niin monet kerrat Amorin kanssa agilityn parissa. Se oli sanalla sanoen kamalaa, mutta Amor ei ikinä ottanut itseensä. Toivottavasti Reskokaan ei mene ihan sekaisin, vaikka mie menisinkin. Toivokaamme parasta! Tavoitteisiini ja toiveisiini Reskon kanssa kuitenkin on alusta asti kuulunut kisaaminen, joten tästä se lähtee. Vain yksi kerta voi olla ensimmäinen. Harmi ettei täällä järjestetä epiksiä, nyt mennään lotolla vaan treenaamaan virallisiin kisoihin.. toivottavasti muistan pitää käteni poissa taskuista!

Viikko Norjassa ja Harstad KV

Me lähdettiin siis viimeviikon tiistaina ajamaan Oulusta Norjaan. Ensimmäinen yö nukuttiin tätini luona Kirunassa (Ruotsissa) ja jatkettiin siitä heti keskiviikkoaamuna suoraan Norjaan. Maisemat muuttuivat jos Ruotsin puolella lupaaviksi; aakee laakee vaihtui teräviin lumen peittämiin huippuihin ja vuoren rinnettä laskeviin vesiputouksiin. Olin aivan täpinöissäni.

Meidän päämääränä oli Senja, ja sinnehän me ajettiin heti keskiviikkona. Yövyimme poikaystäväni perheen autossa ja pitkien ajopäivien jälkeen tuntuikin aina aika hyvältä oikaista itsensä sänkyyn makuupussin sisälle. Autossa nukkuminen toi mukanaan myös valtavan vapauden - missä vaan hyvältä näytti niin siihen saatettiin jäädä. Torstaiaamun agenda oli huiputtaa Segla, mutta koska vesisade ei lakannut (vaikka säätiedotus muuta lupasi!) vaan päinvastoin yltyi vaan, me päätettiin heittää rinkat takaisin autoon ja lähteä ajamaan pitkin rannikkoa. Ihan uskomattoman hienoja maisemia. Tuntui, että kameraa ei voi laskea käsistä hetkeksikään ja jokaiselle p-paikalle piti pysähtyä zoomailemaan. Seuraava yö nukuttiin pienessä Torsken-nimisessä kylässä ja aamulla käytiin valloittamassa vieressä kohonnut vuori (oli muuten ihan järkyttävän jyrkkää ja kallioista nousua, piti pysähtyä vetämään henkeä joka viides metri... minullako muka huono kunto..). Huomattiin alas autolle palatessamme, että akku on muuten tyhjentynyt yöllä kun ladattiin puhelimia (autossa on kaksi akkua eikä sisäpistokkeiden pitäisi mitenkään vaikuttaa siihen akkuun jota tarvitaan starttaamiseen ja ajamiseen..). Jumissa pienessä kylässä, jossa on vain yksi pikkuruinen ruokakauppa ja kalateollisuutta - kuka meitä voi auttaa, kun ei ole edes yhteistä kieltä paikallisten kanssa? Kylään ja sieltä pois pääsi vain yhden tien kautta, joka meni vuorien yli siksakkia (Senjassa oli tosi paljon tunneleita vuorien läpi joten oli erikoista että Torskeniin ei päässyt kuin yli menemällä jyrkkää ja kapeaa tietä pitkin) ja me jo mietittiin, että jos hinausauto joutu tulemaan niin siinä menee koko päivä. Kävin epävarmalla ruotsinkielelläni pyytämässä apua läheisen kalatehtaan työntekijältä ja hän toi starttikaapelit ja me koitettiin antaa starttivirtaa kahdesta eri autosta, mutta ei auttanut. Paniikki ei vielä iskenyt, mutta vähän kyllä mietittiin että pitäiskö tässä tilanteessa itkeä vai nauraa? Aamu vaihtui päiväksi, iltapäiväksi ja illaksi, kun viimeisenä oljenkortena käytiin koputtamassa viereisen talon oveen ja kysyttiin olisiko oven avanneella herrasmiehellä jatkoroikkaa ja saisiko häneltä virtaa, kun defan johto meiltä kuitenkin löytyi ja sillä vielä voitaisiin yrittää herätellä autoa henkiin. Kuinka ollakkaan apu löytyi ja noin 20 minuutin odottelun jälkeen automme starttasi tuosta vaan!! Huh helpotusta! Saatiin soittaa vakuutusyhtiön edustajalle että avuksi lähetetyn auton ja henkilön voi ohjata kääntymään takaisin, me päästiinkin liikkeelle.

Torskenista ajeltiin sitten ihan suosiolla takaisin sivistyksen pariin Finnsnesiin, haettiin iltapalaksi Burker Kingistä hampparit ja mentiin campingalueelle yöpymään. Vettä sato taas koko yön aivan kaatamalla.

Viimeinen kokonainen päivä (lauantai) ajeltiin kohti yöpymispaikkaamme ja poikettiin kerran pikkutielle josta päästiin käymään valtavilla rantakallioilla meren rannassa. Ilma oli aika myrskyisä ja multakin meinasi lähteä tukka päästä siinä tuulessa. Nautin joka solullani.

Näyttelyt

Sunnuntaiaamuna herättiin hotellista ja ajeltiin yhdeksäksi näyttelypaikalle. Harstadin halli oli aika tiivistunnelmainen ja lämmin näyttelypaikka, ehkä me mennään sinne ensivuonna uudestaan. Resko oli kolmastoista koira kehässä ja odotteluun ei mennyt kauaa. Koiraa ei oikein päässyt liikuttamaan ennen kehään menoa, kun tilaa oli niin naftisti. Eikä sitten kehän sisälläkään pitkin ulkoreunaa ennen omaa vuoroa, kun tuomari käski pysymään nurkassa hiljaa :D Meitä ennen kehässä kävi isokokoinen (Reskoa isompi, ja Resko on kuitenkin reilun 50cm korkea) ja hieman pitkässä turkissa oleva avo-uros. En kuullut arvostelua, mutta koira sai EH:n. Juttelin kehänauhan yli toisella puolella olevan isosiskoni kanssa ja nauroin että "katsoppa vaan niin haetaan sen ensimmäinen EH täältä tällä reissulla" kun tuomari vaikutti niin mielenkiintoiselta. Tuomari ei mitannut meitä (mittasi toisen uroksen) mutta heti kun Resko seisoi pöydällä (erikoista sekin, nostaa snautseri pöydälle) ja tuomari alkoi sanella arvostelua ja suitsutti minua liian kireästä hihnasta siinä samalla äkäisesti puhisten (panta oli kyllä kireällä siinä hetkessä, koska Resko höyrysi pöydällä ja pidin sitä vastaan) niin tiesin että sertiä täältä ei heru. Kuuntelin kuinka Reskon pää on liian lyhyt, kulmauksia ei ole, pää/kaula asettuu liian alas, kokonaisuus ei ole hyvä.. Jännitys katosi kun hiljenin vaan kuuntelemaan mitä kaikkea tuomari Reskosta löytääkään :D No, luonne ja hännän kiinnitys olivat hyvät. Ja sivuliikkeet. Mikään muu ei ollutkaan. Arvostelun jälkeen tuomari vielä selvensi minulle kuinka Reskon pää on liian lyhyt ja koira ei ole tarpeeksi urosmainen, kulmaukset ovat niin pielessä että koko koira näyttää ei hyvältä, koiran rintakehä ei ole tarpeeksi syvä (miten se voisi olla tämän kokoisessa koirassa syvempi?), koira ei ole hänen mielestään ollenkaan "valiokoira", Resko ei ole näyttävä. Kehästä ulos EHlla. Alkujärkytyksen jälkeen mulla alkoi naurattaa. Mitä just tapahtui? :D Veinkö väärän koiran kehään? Onneksi oltiin ajeltu viikko Senjassa, eikä tämä näyttely ollut reissumme syy, olis voinut vähän harmittaa ajella tällaisia matkoja valioluokan EHn takia. Päästiimpä ajelemaan kotiin valoisan aikaan, autossa istuttiinkin sitten aamukymmenestä iltakymmeneen. 

Tällainen tää harrastus on. Ensimmäinen EH piti käydä hakemassa kymmenen tunnin ajomatkan päästä (~800km kotiin) :D Onneksi koko juttu vaan huvittaa, melkoinen kruunaus koko viikolle. Tiedän itsekin Reskon puutteet ja yleensä tuomarit nostavat samat asiat esille arvosteluissa (esim. lyhyt kaula) mutta nyt tuli niin paljon uutta että tuntui etten tunnista omaani arvostelusta. Vähän epäselväksi jäi myös, miltä näyttäisi hänen ihannesnautserinsa? Riiseniltä? Luojan kiitos en vienyt oikeasti pienipäistä Kaskoa hänelle arvosteltavaksi, meidät olisi varmaan diskattu xD

Kaiken kaikkiaan Norja, ja erityisesti Senja, oli upea. Mahtava. Ihastuttava. Menisin vaikka heti takaisin. Suomi tuntuu tavattoman litteältä ja lättänältä Norjan jälkeen. Koiran kanssa reissaaminen sujui niin helposti ja hyvin, että enskerralla otetaan varmasti molemmat partaelukat mukaan, Reskosta ei ollut matkan aikana kertaakaan haittaa tai hankaluuksia.. päin vastoin, iltaisin oli turvallinen olo kylissä kulkiessa kun snautseri murisi kaikki pysymään kauempana ja päivällä se veti minut vuorten päälle. Nonstopin juoksyvyö ja Zero DC short-valjaat kera joustavan hihnan veivät meidät minne vaan - Resko teki ihan tosissaan töitä vetäessään minua jyrkkiä mäkiä ylöspäin. Alaspäin tullessa mulla oli koira irti tai sitten annoin sen poikaystävälle - veti nimittäin myös alaspäin yhtä lujaa ja mulla alkoi polvet antamaan periksi. :D 

Ensi vuonna mennään varmasti uudestaan.

Heinäkuu, heinäkuu..

Me on uitu joessa jossa oli niin kova virta että snautserilla piti olla liiveissä vielä turvanaru..

Syöty raksuja ja lihapullia..

Ihasteltu Kaskon valkoisia hampaita..

Soviteltu belgien vaelluskamppeita..

Kuljeskeltu kuvan arvoinen iltalenkki poikaporukassa; Resko ei syönyt Kodaa, eikä Koda Reskoa - ja harvinaista kyllä kumpikaan ei edes yrittänyt haukata kilpakumppania kyljestä! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki molemmille. 

Käyty yöuinnilla Oulussa Valkiaisjärvellä.. 

Soviteltu SuperUrholle (13v) Amorin entistä Back on Track-verkkoloimea. Vähän oli liian suuri...

Oltu pentuvahteina siskon viidelle yorkkipennulle, joista kuvissa pienin ja äänekkäin koittaa hurmata Kaskoa (ei onnistunut). Saman katon alla koiria on tälläkin hetkellä 10: pienet pennut, siskon aikuiset yorkit Urho, Sylvi ja Selma ja minun snautserit Resko ja Kasko. Kukaan ei uskoisi miten rauhallista täällä on :)

R - niin kuin rakas

Resko. Rekku Reppuli Rontti Kakkiainen, rakas pieni poikanen. Korvan nipistelijä, partaelukka.

Millainen yksivuotias Resko on? Resko on muilta kuulemieni kommenttien mukaan iloinen hölmö, yksinkertainen, vähän tyhmä, itsepäinen, vilkas, atomipommi, vahva, hyvä hyppimään, kiltti, halaileva, isokirsuinen, ilmeikäs, moniääninen, karvainen, komea, keskeneräinen, ....
Suurimman osan ylläolevista allekirjoitan itsekin. Mutta siinä missä joku muu tulkitsee Reskon tyhmäksi ja itsepäiseksi, kuvailisin sitä mielumin oma-aloitteiseksi ja rohkeaksi. Ellei Resko näe syytä totella, se voi heittää koko homman läskiksi ja tehdä just niinkuin itse haluaa. Se myös keksii joka tilanteeseen omat juttunsa, eikä minulla omistajanakaan ole aina helppoa koittaa ennustaa sen aivoituksia. Jos erehdyn mielessäni vertaamaan Reskoa Amoriin, ajattelen helposti sen olevan keskittymiskyvytön ja tarpeettoman nopea ja rauhaton - mutta oikeastaan se on vain koira joka tarjoaa ihan kaikenlaisia juttuja jos ei ymmärrä mitä siltä pyydetään. Siinä missä Amor totes vaan että "perkele, nyt se makupala tänne niinku olis jo! JOS EN SAA NIIN HUUDAN!", niin Resko koittaa tulla sivulle ja mennä maahan ja istua ja kierähtää selälleen ja hakea pallon ja tökkiä kirsulla käteeni. On olemassa tosi paljon juttuja mitä Resko ei vielä ymmärrä, mutta ainakin se yrittää. Sellainen iloinen vesseli se on, aina osallistumassa kaikkeen. Aina Reskon tarjoama osallistuminen ei varsinaisesti auta, mutta onhan se aika hauskaa koittaa kasata uusia huonekaluja snautserin kanssa. ("Mitä teet? Mikä se on? Voinko tulla tähän? No istun jo tässä. Istun nyt tässä. Istun tässä. Haloo? Näätkö kuinka istun tässä? Minä istun tässä ja tuijotan. Istunko ohjeiden päällä? Voi että, minäpä siirryn. Istun nyt tässä vieressä, näätkö, huomaatko, ihan tässä vieressä. Mikä sulla on kädessä? Meisseli? Voinko auttaa? Mikä siitä tulee? Höhöö oottappas haen luun tähän, haluaisin syödä sitä luuta tässä teidän kanssa, ihan juuri tässä kaiken keskellä. Namskis.. Mikä liikahti?! Oooh onpa se todella jännittävän näköinen työkalu! Saanko kokeilla? ...")

Me painitaan edelleen hihnakäytöksen kanssa. Ajattelen välillä, että jos vaan asuttais jossain taajaman ulkopuolella ja käytössä olis kilometreittäin metsäpolkuja ja koskemattomia hankia tai kelkanjälkiä, ei meidän arjessa tökkis mikään. Resko on ihan parhaimmillaan vapaana kulkiessamme, koska se kyllä tutkii ja kartoittaa ympäristöä, mutta pääasiassa pysyttelee lähelläni. Se kaahottaa ja nuuskii ja tuijottaa ja kaivaa ja käy välillä tökkäämässä minua kirsulla käteen makupalan toivossa, mutta ei "etsi" jälkiä joiden perään lähteä eikä huutele kaikenmaailman risahduksille. Varmaan se ottaisi ritolat, jos nenän eteen sattuisi jänis tai hirvi tai orava, mutta muuten se on helppo metsäläinen. Ja pitkän vapaana tehdyn lenkin jälkeen se on tyytyväisempi kuin koskaan muulloin. Sen sijaan kaupungissa asuessamme meitä vastaan tulee päivittäin koiria, eikä Resko yhtään tykkää niiden ohittamisesta hihnassa.. Blaa. Se ei varsinaisesti rähise, mutta vetää kuin hinaaja ja pitää niin outoa ääntä etten itsekään ymmärrä. Snautserin kurkusta tulee ulos mölinää ja kurinaa ja se hinkuu ja huohottaa. Positiivista sentään se, että koira on mulla kuitenkin ihan hanskassa enkä sinänsä jännitä ohituksia enkä jätä lähtemättä lenkille sen vuoksi. Ja heti ohituksen jälkeen Resko palautuu. Tähän vaan ei ole auttanut oikein mikään muu kuin äkkikäännökset ja lyhyellä hihnalla ohitukset. En oikein ota selvää myöskään siitä, että haluaisiko se vain mennä leikkimään ja tutustumaan, vai antaa turpaan jokaiselle kaupunginosaamme asuttavalle uroskoiralle. Yksinolot sentään sujuu yhä (*kopkop*), vaikka pelkäsin paluuta Ouluun kuukauden maalla asustelun jälkeen. Jännitti ihan törkeästi jättää snautseri tiistaina yksin 8ksi tunniksi, kun se ei melkein kuukauteen ollut ollut yksin, ja ne kerrat kun se mökillä/mummolassa oli yksin, se kyllä huuteli ja valitti. Pitkän koulupäivän jälkeen Audacityn nauhaa katsoessani piti ihan selata se kauttaaltaan läpi, ennenkuin uskoin koiran tosiaan olleen ihan hiljaa koko päivän, eikä ollut tehnyt mitään piruuksiakaan. Uskomaton Resko. Taitava Resko! <3

Olin tammikuun alusta 2 viikkoa Teneriffalla ja vietin samalla koko elämäni ensimmäisiä viikkoja ilman koiraa. Tiivistän ne kaksi viikkoa tähän: ei enää koskaan uudestaan. Toki nautiskelin etelän lämmöstä ja uusista maisemista, mutta kaipasin koiraa liian monta kertaa päivässä. Onneksi Resko oli hoidossa äidilläni, joten Reskon osalta nämä viikot sujui hyvin - se söi, se lenkkeilytti itsensä lisäksi äitiäni ja se leikki. Ja ihan mahtavaa oli, kun isosiskoni kävi Umeåsta auttamassa äitiäni Reskon hoidossa! Resko sai uuden Hurtan takin (joka on kuin tehty Rekun päälle) ja varustemäärämme lisääntyi juoksuvyöllä. Yhdistelmä snautseri+potkuri+ihminen meni kuulemma lujaa. Ehkä liiankin lujaa..

Ajattelin listata jotain tavoitteita vuodelle 2015, koska niin oli tapana tehdä myös Amorin kanssa.

Reskon vuosi 2015

• käydään jokin toko-kurssi tms, ehkä aletaan kulkea viikottain ryhmässä
• agilityä!!
• näyttelyt
• kuvataan ehkä jo lonkat 
• pysytään terveinä
• nähdään paljon koirakavereita
• treenataan alo-luokan liikkeitä
• ohituksille voisi vielä koittaa tehdä jotain..

Kuukausi kului

Niin siinä vain kävi, että kuukausi kului. Kokonainen Amoriton kuukausi. Kuukauteen mahtuu tuplasti enemmän Amorittomia päiviä kuin kymmeneen vuoteen.

Amor helmikuussa '12

Reskon kanssa on matkustettu linkkarilla (meni muuten erittäin hyvin!), kuljettu keskustassa, etsitty uusia lenkkeilyreittejä ja muisteltu menneitä. Suunniteltu tulevaa. Nähty kavereita. Vaikka lenkkeily tuntuu vähän "puolikkaalta" vain yhden hihnan ja koiran kanssa, on tässä silti puolensa. Minusta oli niin mukavaa olla vaan yhden koiran omistaja Amorin kanssa 10 vuotta. Siinä kerkeää omistautua sille ainoalle erilailla ja huomaa monia juttuja, mitä ei muuten edes ajattele. Me on opeteltu uusia temppuja ja koitettu saada hihnakäytöstä taas ruotuun. Reskon mielestä olis niin kivaa vetää silmät päästä pullistuen ja öhisten muita koirakoita moikkaamaan..

Jouluun on enää 10 päivää. Mulla loppui jo koulu tältä vuodelta ja kerkeän lomailla pari päivää ennen kassatätiksi ryhtymistä. Olen töissä joulun ja uudenvuoden ja ihan omasta tahdostani. Ylläksellä on jo korkeat hanget ja pakkasta, joten odotan aika malttamattomana sinne lähtöä! Ensiviikolla sitten :-)

Ainiin ja viikko sitten oltiin Laihialla häävieraina. Resko lähti mukaan, kuinkas muutenkaan. Hotellissa se nukkui yönsä sievästi, mutta näytti kertaalleen kuinka tosissaan snautseri ottaa itsensä ja minun puolustamisen uhkaavan oloisessa tilanteessa. Resko ei väistä senttiäkään, ei peruuta eikä niiaa - se seisoo ihan varpaillaan hihnan mitan edessäni isolla äänellä haukkuen ja tempoo uhkaajaa kohti, koko selkäharjaksen karvat pystyssä sojottaen. Rohkea junnu, muuttuu Hessu Hoposta ihan toiseksi koiraksi tommosessa tilanteessa!

Resko "joutui" samalla reissulla myös kokemaan ilotulituksen. Se oli porokoiran kanssa autossa, kumpikin omissa häkeissään, kun ulkona alettiin paukutella. En tiennyt koko hommasta etukäteen, joten saatoin sitten vaan mennä autoon istumaan ja Reskolle henkiseksi tueksi. Minua Resko ei tosin näyttänyt tarvivan - niin lunkisti se otti päällämme rätisevän ja räjähtelevän valoshown. Siis ihan 110% paukkuvarma tämän viikonlopun perusteella.

Tuo hetki takaa vuosien - kuin eilinen

ONNEA AMOR 10 VUOTTA! ♡

Joulu vietettiin sekalaisen seurakunnan kera Ylläksellä, Amor lenkkeili neljän belgin kanssa suhteellisen pätevästi kun mentiin pitkin kelkanjälkiä. Uusivuosi meni kuten yhdeksän kertaa ennenkin - ei mitään mainittavaa. Käytiin vähän käveleskelemässä illalla rakettien räjähdellessä taivaalla, eikä Amoria olis voinut paljon vähempää haitata. Ja hyvä niin :-)
Muutenkin Amor on loistavassa kunnossa, sanoisin jopa että paremmassa kuin kertaakaan kuluneen vuoden aikana. Ikä näkyy, sitä ei voi kieltää kukaan, mutta kaikenkaikkiaan herraparta kukoistaa. Se on saanut lisää massaa, iltahepuleiden määräkin on lisääntynyt ja koko koira näyttää paremmalta kuin aikoihin. Huomenna tulee vuosi aivoverenkiertohäiriöstä, joka vähän muistuttelee siitä ettei huomisesta ikinä tiedä. Kukaan. Jotenka ilo on otettava irti meneillään olevasta hetkestä - Amor nukkuu vatsa pulleana syötyään juuri iltaruoan ja siihen päälle herkkuja.

ps.. Tässä saa kohta alkaa aamuja laskemaan. Penneli pyörii jo samoissa kilomäärissä siskoni terriereiden kanssa ja oli kuulemma viihdyttänyt itseään joulukuusta repimällä! Huii, mikähän pikkuterroristi siellä onkaan kasvamassa..

Hei ruipelo, muistatko jo? Me kuulutaan yhteen.

Joulu oli ja meni, omistaja vanheni taas yhden vuoden ja huomenna on uusivuosi ja Amorin synttärit! Huh, kovin paljon niin lyhyen ajan sisällä. Lahjamäärän perusteella voisi kuvitella Amorin (ja minun!) olleen erityisen kilttinä - mutta onnistuneen joulun teki kyllä lahjojen sijaan  moni muu asia tänävuonna! :) Meillä oli ihana joulu perheen kesken kotikotona, ei olosuhteiden vuoksi keretty mökille kuten yleensä. Joulupäivänä me sitten lähdettiin siskojen kanssa mökille Ylläkselle, sulattelemaan jouluruokia ja perjantaille oli varattuna parin tunnin issikkavaelluskin. Eilen (eli lauantaina) ajeltiin mökiltä kotiin, pakkanen nousi tunturitiellä -30.5° asteeseen ja ulkona oli niin kaunista ettei yksikään ottamani kuva pääse edes likelle sitä, miten hienolta ulkona oikeasti näytti.

Amor sai lahjaksi kuvassa näkyvät lelut: siskoiltani jo perinteeksi muodostuneita vinkuleluja (joita rohkea rottakoira sitten tassuillaan varovasti pyörittelee ja vingahduksen kuullessaan katsoo järkyttyneenä mahdollista maailmanloppua silmiin) ja multa uuden narupallon! Lahjoja avatessa siskoni yorkit osoittautuivat taas parhaiksi apukavereiksi - Urho ja Saimi suhtautuvat asiaan ihan erin mittakaavan innostuksella kuin Amor ikinä. Myös kuvassa näkyvä valkoinen lampaantalja on Amorin joulu-/synttärilahja, se löytyi nuorimman isosiskoni paketoimasta paketista. Mainita täytyy myös yorkkeja omistavalta siskoltani saadut Hill'sin erikoisruokapurkit - Amor tutisi innostuksesta kun aukaistiin ensimmäinen heti jouluaattoiltana! Tälläkin hetkellä Amor makoilee uuden (ja ensimmäisen) lampaantaljansa päällä kenkävinku ja tuo vihreä erityisen epäilyttävän näköinen kärsäeläin kainaloissaan - ja maha täynnä erityisherkkua eli purkkiruokaa. Kiitos ihan kaikille huipputärkeille ihmisille jotka tekivät tästä joulusta niin loistavan ♥. 

Ennen odotin joulussa eniten sitä hetkeä, kun kuusi on koristeltu ja ruoat syöty ja lyhyen ruokien sulattelun jälkeen siirrytään lahjojen jakamiseen, mutta vuosi vuodelta oppii arvostamaan enemmän niitä asioita joita rahalla ei saa. Koska kuitenkin arvaan siskojeni joskus lukevan näitä juttuja, niin ihan julkisesti saatan tunnustaa saaneeni enemmän ja parempia lahjoja kuin osasin odottaakkaan! Minun perhe kyllä tuntee minut niin hyvin.

Nyt sitten odotellaan vain huomista ja huomisen kekkereitä, on varmaan taas luvassa jokin naurettava synttärikakku ja illalla voidaan kuunnella kun naapurit ilotulittelee Amorin kunniaksi! Ihan käsittämätöntä, että 9 vuotta tulee täyteen!!

Porukan nuorin (vaan ei pienin) yorkkineiti Saimi napittaa kuvaajaa silmiin - irtoaisko joululoman kunniaksi vähän ylimääräistä huomiota?

Maisemia kotimatkalta.

No jos sitä meiltä kysytään, hautaan asti hauskaa pidetään

"Hämmentää mua muuttuen maailma

Mä muutu en

Jäin siihen missä näin mä sut

en tällaiseen oo uskonut

Sulle annan kaiken kaiken

maallisen ja maanalaisen"

Amorista on kuoriutunut täysiverinen sisäkoira, karkeakarvainen sohvakoriste. Pakkasen paukkuessa pahimmillaan 37 asteessa, kuluu koiran pukemiseen moninkertaisesti se aika, minkä lopulta tarkenee ulkona edes olla. Mukavuudenhaluinen Herraparta ei ole tainnut käydä pihaa kauempana aika moneen päivään.. Auringon paistaessa voi jo kuvitella kevään olevan (vielä joskus) tulossa, vaikkei valo juuri lämpöä annakkaan. Pahin pimeys on silti väistynyt, aurinko nimittäin saattaa näkyä taivaalla vielä kolmenkin maissa! Huisia :)

Olen itsekin taas kipeänä (ja ns. lukulomalla), joten ollaan Ampun kanssa harrastettu lauantai-laiskottelua. Koska ulkona käydään vaan pari minuuttia kerrallaan (mutta toisaalta - useammin kuin yleensä!), loppuaika päivästä menee raksuja piilotellessa ja milloin missäkin loikoillen. Tällaisina aikoina oon hyvinkin tyytyväinen siihen, ettei mulla ole täällä nuorta tai muuten kovin aktiivista koirakaveria. Tietysti me ollaan aivoja vähän viritelty, mutta kovin vähän mihin vaan verrattuna. Toivottavasti pakkaset alkais pian jo hellittämään!

Kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää, kun maailma antaa kaikkein parastaan..

Pahoittelen heti alkuun joidenkin kuvien kökköisyyttä, ISOt oli äärirajoillaan öisin.. Tämän merkinnän aihe ei kuitenkaan ole epäonnistuneet valokuvat vol. 20000, vaan Joensuu-reissun hehkuttaminen! Matkattiin Oulusta Joensuuhun bussilla viikko sitten maanantaina ja viimesunnuntaina tultiin Joensuu-Oulu-väli bussilla ja Oulusta Kemiin junassa. Olen laskeskellut tuntimäärää mikä ollaan viimeviikkoina kulutettu julkisissa ja se numero lähentelee neljääkymmentä.

Amppa on käyttäytynyt hienosti kuten yleensä -  nukkunut, herkutellut puruluulla, nukkunut lisää, kerännyt rapsutuksia kanssamatkustajilta, saanut positiivista palautetta kuskeilta, sietänyt viereisen istumapaikan raivokohtauksen vallassa ollutta pikkulasta lähes tunnin ajan ja nukkunut vähän lisää. Ja ettei luulla täydelliseksi niin saanut myös huutokohtauksen Oulun juna-asemalla, kun ovesta tuli sisälle huskynpentu joka ylitti olemassaolollaan kaikki Amorin sietokyvyn rajat, mutta jota siedettiin lopulta rauhoittumisen jälkeen hyvin. Pahoittelut nuoren koiran omistajalle, en onneksi edes muista koska Amor viimeksi olisi käyttäytynyt toisen koiran nähdessään niin rumasti.

Koko reissu oli ehdottomasti kaiken vaivan arvoinen (kuten yleensä) ja lähteminen oli vaikeaa. Olen kirjoittanut tätä merkintää moneen otteeseen, ja oikeiden sanojen löytäminen tuntuu tavallistakin vaikeammalta. Meillä oli kesän paras viikko, parhaassa seurassa, enkä oikein osaisi toivoakkaan enempää. Viikko meni rikollisen nopeasti, vasta oltiin menomatkalla kun seuraavassa hetkessä Jonna palauttikin meidät tutuksi käyneelle Joensuun bussiasemalle ja kotimatka jo alkoi. Toivottavasti nähdään pian taas, mulla ainakin oli ikävä ennenkuin bussi oli edes ehtinyt pois Joensuusta. Kiitos Jonna kaikesta, lifeguard-panta on meidän uusi suosikki!

Hiihtolomaviikko ja takana jo 1400 kilometriä

Me palattiin eilen kotiin Joensuusta! Lähtö tuli vähän yllättäen, ei me oltu suunniteltu viettävämme lomaa etelässä mutta niin nyt vaan kävi. Jokainen bussissa ja junassa vietetty kilometri oli päämäärän arvoinen, nyt jäljellä on paljon kuvia ja ihania muistoja ja vähän ikävääkin. Kiitos (taas) Jonna ja pojat majoituksesta ja parhaasta seurasta ja ihan kaikesta! Toivottavasti me taas pian nähdään. :)

Joensuuhun siis lähdettiin perjantaina 4.3. ja torstaina tultiin takaisin. Kyläpaikassamme ohjelmanumeroihin kuului mm. parin tunnin lenkkeilyt metsässä ja jäällä - Amor ainakin piti hauskaa "koko rahan eestä". Kolmesta koirasta muodostui jo ihan pätevä lauma, jossa Amor toimi vaihtelevasti jarruna ja yllyttäjänä. Kleinspitz Taavi ei vieläkään antanut Amorin tunteille vastakaikua eikä näistä vanhuksista tullut siis tälläkään kertaa sydänystäviä, mutta koiratappeluilta vältyttiin. Lagotto Eppu sen sijaan yritti jopa leikkiä Amorin kanssa, harmi ettei pojat tuntuneet puhuvan samaa kieltä.. ja jos Amorilla ja Epulla olikin herkkä hetki menossa, niin natsitaavi kipaisi pian paikalle ja pisti toiset kuriin ja järjestykseen.

Bussissa ja junassa Amor keräsi rapsutuksia tuntemattomilta mummoilta ja lapsilta, jotkut kyselivät olenko välillä kuljettanut koiraani tavaratilassa kun sitä ei ole edes huomannut. Erityisen iloinen olin kun Amor sieti bussissa takanamme istuvan koiran murisematta ja junassa rauhottui pian omaksi itsekseen ja nukkui viereisellä penkillä ihan rentona vaikka vaunussa oli muita koiria näköetäisyydellä (ja joista osa räksytti vähän kaikelle liikkuvalle tai piippasi muuten vaan huvikseen..). Kokonaisuutena siis kertakaikkisen onnistunut lomareissu matkoineen ja määränpäineen. Nyt on jäljellä vielä viikonloppu ja sitten paluu arkeen. Pakkasta ei ole ollut juuri mainitsemisen arvoisesti ja vähitellen alkaa jo kevät haista ilmassa..

Tervetuloa 2011 ja terveiset Ylläkseltä

Tämä kirjoitus tulee Ylläkseltä, mökiltämme. Täällä ollaan - Amor, Mäkärä, Aapeli, Jonna Joensuusta ja minä! Alkuperäisistä suunnitelmista poiketen Jonna ei ottanutkaan Taaviaan mukaan, Taavin omaksi parhaaksi se jäi kotihoitoon Joensuuhun..

Jonna saapui Kemin bussiasemalle sunnuntaina ja heti seuraavana päivänä lähdettiin mökille. Pellossa pysähdyttiin Vihreällä Pysäkillä, josta Jonna bongasi hauskan vesikupin koiralle! Hintansa vuoksi se sai jäädä hyllyyn, vaikka vähän harmittikin ja illalla vielä mietittiin olisiko se ollut hintansa väärti..

Mäkkis tuntuu aivopesseen Jonna, tai ehkä se on vain hyvä manipuloimaan.. Jonna nimittäin ihastui Räpätätiin, mikä on ihme sinänsä. Pikkukoira joka elää syödäkseen, inistäkseen ja istuakseen sylissä, on kietonut vieraamme pikkuvarpaansa ympärille. Lupasin, että Jonna saa pitää Mäkärän jos vain haluaa - palautusoikeutta ei ole.. :D Tuskimpa uutuudenviehätys kestäisi kauaa, kun J alkaisi löytää kotoaan kakkakikkareita pitkien kävelylenkkien jälkeen ja kun Mäkkis rääkyisi yöt kerjäämässä rapsutuksia.

Meidän uusivuosi sujui ilman yllätyksiä, Amor nukkui paukutuksesta välittämättä ja vielä seitsemän aikaan käytiin lenkillä. Vaikka valo välillä täytti taivaan ja sitä seurasi aina kova ääni, Amor katseli lähinnä kiinnostuneena eikä yhtään peloissaan. Onneksi - melkein kaikki muut jouluseurueemme koirapersoonat nimittäin kieltäytyivät ulostautumasta mökistä koko iltana..

Joulu siis vietettiin Ylläksellä, sen jälkeen lähdettiin välipäiviksi Uumajaan (Amor, Mäkkis, minä ja siskoni), matkat ja muut sujui tavallisen hyvin. Uumajasta tultiin uudeksivuodeksi Ylläkselle ja sunnuntaina kotiin vastaanottamaan Jonnaa. Nyt maanantaina takaisin mökille, keskiviikkona kai taas kotiin..Voisi sanoa että Amor on viettänyt aika paljon aikaa tien päällä!

Kuluneesta viikosta

Ilokseni voin kertoa, että vaaleanpunainen unelmani jätettiin Helsingin verkkokaupan huoltoon. Onnea kesti kaksi päivää.. tietokone hajosi. Tämä kommentti tulee tuttujen koneelta, me ollaan Inkoossa! Lomamme venyikin oletettua pidemmäksi ja tämän viikon vielä olemme tien päällä.

14.7.2009 ostin uuden kameran, Canon EOS 50D..

Meillä on uusi vaunu ja minulla on uusi kamera (ja tietysti se uusi kone joka on huollossa). Näin meille, olen viikon jo ollut ilman nettiä ja voin vain sanoa että hankalaa tämä on ollut!

Näin siis täällä. Amorin kanssa oltiin eilen päivä metsässä, ensimmäistä kertaa elämänsä aikana uskalsin päästää sen irti metsässä. Näimme hirvien syömiä puunrunkoja, ja kaikkea muuta isoihin metsäneläimiin viittaavaa retkellämme lehtometsässä. Ja Amor nautti.

Seuraavat kuulumiset tulevat mahdollisesti ensiviikolla, kun pääsen kotiutumaan Tornioon. Perjantaina olisi tarkoitus ilmeisesti lähteä tämän Inkoossa asuvan perhetuttumme kanssa purjehtimaan ja tutkimaan tätä maailmankolkkaa. :-)

Sekalaiset selitykset vol 927

Meillä meni itsenäisyyspäivän vietto oikein mukavasti, talvisissa maisemissa - Ylläksen mökillä nautiskellen. Amor riehui hangessa, siellä tosiaan lunta on aika paljon enemmän kuin täällä.. Ja mukana olivat toki koirakaverit Mäkärä ja Aapeli! Neljän päivän loma tulikin tarpeeseen, sai omistaja heittää koulun mielestään ja omistautua nukkumiselle ja oleskelemiselle.

Lähes jokapäivä satoi lunta, toisina enemmän ja toisina vähemmän.. Kokonaisuudessaan oikein sopivat ilmat siinä plus nollan ja miinus kymmenen välillä. Yhtenä iltana satoi jopa vettä. Mutta onneksi seuraavan päivän lumisade korjasi vesisateen jälkiä- vaikkakin aiheuttaen sen että ulkona oli aivan järkyttävän liukasta.

Omistaja kävi siskonsa kanssa hiihtämässä lauantaina - oli oikein kiva reissu. Aluksi suunnitelmiin kuuluivat myös "Amor" ja "koirahiihto" (:D) mutta selvästikin oli viisaampaa jättää pieniporopaimenamor mökkiin odottamaan paluutamme, sillä välillä mentiin sellaista vauhtia että olisi siinä pieni koira voinut jäädä suksen pohjaan.

Tänään sitten sormeni syyhysivätkin jo kovasti kotiinpäästyämme ja trimmausvälineisiin törmättyäni sillä Amor muistutti hyvin etäisesti käppänää - selkäturkki oli päässyt kasvamaan pitkäksi ja päässä kasvoi pieni viidakko. Olikin kiva sitten löytää sieltä karvan alta se oma rakas pikkusnautseri joka tosin rakasti minua varmasti paljon vähemmän kun huomasi että hain uskollisen Moserin ja trimmauspöydän tietokonehuoneeseen ja makupaloilla houkuttelin vielä avuttoman uhrinkin sinne!

Meille kuuluu hyvää

Mäkärä tosiaan asuu meillä nykyään ja Amor on tietenkin pelkästään tyytyväinen tilanteeseen.. Luulin jo että alkais kevät tulemaan mutta parinpäivän aikana pihalle satoikin puolimetriä lunta lisää - niin ettei se kesä taidakkaan aivan heti tulla.

Amorin kanssa ollaan opeteltu paria uutta temppua aivan hyvin tuloksin. Mökille ehkäpä ollaan lähdössä kun mulla tekee mieli rinteeseen. Pitäis päästä harjoitteleen laudalla kun on se jäänyt pahasti taka-alalle. Toivottavasti olis nyt lomalla enemmän aikaa ja innostusta häärätä Amorin kanssa ja käydä pitkillä lenkeillä.