Ajattelin tähän jotain juttuja ja muistoja, vähän kertausta siitä kuinka Amor leikki pikkupentuna mattojen hapsuilla ja kuinka pennun tiesi olevan lähettyvillä kun kuuli vauhdikasta kynsien rapinaa parkettia vasten. Amor oli helppo pentu. Ja erittäin ahne, ruokailutavoiltaan possujakin säälittävämpi. Hihnassa kulkemista en ikinä joutunut opettamaan, se tuli jostakin automaattisesti. Sisäsiisteys kehittyi ajallaan ja eläinlääkärin poistamat mahdottoman terävät maitokulmahampaat mulla on vieläkin tallessa pienessä purkissa. Liian paljon olen ehtinyt kuitenkin unohtaa ja ajanhan tiedetään kultaavan muistoja. Maailman paras koira Amor on kuitenkin ollut alusta asti, kaikkine virheineenkin mulle juuri täydellinen. Vitsailin jo äitini kanssa, että kun Amor täyttää 10 vuotta niin laitetaan lehteen kuvallinen ilmoitus ja onnittelut - eiköhän Ampu siihen mennessä opi itse lukemaan aamulehtensä.
Ajankulu on jotain käsittämätöntä. Kun vain ajattelenkin, että kuukauden päästä mulla on 9 vuotias koira.. En tosiaan tajua missä välissä kaikki on tapahtunut. Ja kenen luvalla paras ystäväni alkaa jo lähennellä täyttä kymppiä? Alaparran hopeiset karvat näyttävät lisääntyneen, mutta ei niitä vielä lasketa. Vähän pelonsekaisella mielenkiinnolla olen katsellut kuvia iäkkäistä mustista kääpiösnautsereista, ja miettinyt että onko tuo kaulapussillinen, kauttaaltaan trimmerillä lyhyeksi ajettu ja silmiltään harmaaksi ehtinyt otus minun kultapojankin tulevaisuus? Ahdistava ajatus. Minun ajatuksissa Amor vanhenee arvokkaasti, mutta saa vielä vanhuksenakin iltahepuleita ja odottaa häntä heiluen koska pyydän siltä uutta temppua. Ehkä siitä tulee nykyistä jääräpäisempi ja korvattomampi, mutta vähemmän rakasta ei varmasti ikinä.
Oikeastaan erehdyin ajattelemaan kaikkea elämässämme muuttunutta juuri tämänhetkisen elämäntilanteen vuoksi. Eihän sitä kukaan ole sanonut ettenkö asuisi kotona vielä ensivuottakin, mutta lienee ihan realistista kuvitella jo Amorin seuraava syksy kaupunkilaiskoirana. Ja vaikka ihan mihin tahansa muottiin ei edes Amoria voi sovittaa, niin todistettavasti koirapuistoilu sujuu ja kerrostaloissa kyläillessä käytävän äänet eivät pahemmin keskeytä Herraparran puuhia. Hissit, liukkaat käytävät, ohi kolistelevat bussit ja rääkyvät kakarat ovat kaikki tuttuja juttuja. Amor on ollut aina kotonaan siellä missä minäkin. Toivottavasti tilanne ei leviä käsiin tositilanteessa, eikä Amor pahasti protestoi maalaiskoiruuden loppumista aikanaan..
Lakkiaiset on 5. joulukuuta ja olen suunnitellut aamun alkavan Amorin puunaamisella. Koska olen ahkera ja aikaansaava, olen tietysti jo soittanut valokuvaajalle (not...), mutta Amor tulee kuitenkin mukaan kuvattavaksi. Näen jo mielessäni kuvan itsestäni mahdollisimman teennäinen tekohymy punaisella naamallani ja Amorin mököttämässä sylissäni, rintakarvat oransseina rehottaen ja kuvitteellinen keskisormi pystössä :D
Ja ainiin, vein Amorin pissanäytteen eläinlääkärille maanantaina. Ihan puhdas pissa, ei jälkeäkään virtsakivistä!
