Oulaisen ryhmis

 

Käytiin tosiaan ensimmäistä kertaa hienossa Oulaisen ryhmänäyttelyssä lauantaina ja lähdin sieltä kotiin kahden ERInomaisen koiran kanssa. Sää suosi, aurinko paistoi, paikka oli hieno nurmikenttä, kehät olivat todella isoja. Mutta meidän Kaskelotin ollessa tuomarin tuomittavana kehässä kaikki ei mennyt ihan putkeen. Molemmille tuomarina Elina Haapaniemi (ihana, sosiaalinen tuomari, joka osasi käsitellä niin arat kuin riehakkaatkin koirat ja tunsi rodun). Kehiksien nimiä en valitettavasti tiedä, kirjoittaisin muuten nekin muistiin että osaisin jatkossa välttää.

Reskon arvostelu: 

"2,5v uros, vilkas aito snautseri. Erittäin hyvä tyyppi, sopivat mittasuhteet. Hieman voimakas kallo, sopiva pään pituus, kauniit tummat silmät. Purenta ja hampaat ok. Maltillinen kaula, hyvä ylälinja. Sopiva eturinta. Hyvä runko. Takaosa saa vahvistua hieman. Hieman matala hännän kiinnitys. Karkea karva. Hyvät sivuliikkeet, etuliikkeessä hieman ulkokierteiset kyynärvarret." 

AVO ERI SA AVK2 VASERT

Kaskon arvostelu:

"1v vanha, sopivan kokoinen (33cm), reipas musta juniori. Hyvin neliömäinen ja sopivan ryhdikäs. Riittävä pään pituus, tummat silmät. Hieman poskia. Purenta ja hampaat ok. Hieman niukasti kulmautunut edestä ja takaa ja liikerata jää hieman lyhyeksi. Hyvä runkoturkki." 

JUN ERI JUK2

Ihanat arvostelut ja ihana tuomari - tiukka, mutta ihana. Erityisesti mieltä lämmittää Reskon arvostelun ensimmäinen lause: AITO snautseri! Tuomari sanoi että Resko taitaa olla sellainen vilperi ja mie sanoin että "aika rauhallinenhan se on tänään näin kuumana päivänä". Tuomari nauroi että jaa, rauhallinen, niinkö sanoit? :D Reskoa ei mitattu. Voiton vei ansaitusti WP X-Ray ja Rekku hyvänä kakkosena. Käppänäkehässä tuomari mittaili koiria ja nauroi Kaken nimelle ("Kake, oikeasti? Sanoitko sitä Kakeksi? Ai Kasko? Eikä.."). Kasko mitattiin nyt virallisesti 33cm korkuiseksi, eli aika pieni on! 

Niin, sitten päästään siihen mistä puhuin heti alussa; Kaskon ERIin :D jota ei näy missään, kun näkyy vaan EH2. Olen 100% varma siitä, että meille huudettiin "ja koira saa erinomaisen!" ja sitä siinä kehän reunalla tuuleteltiin ja revitin Kakea lelulla. Kotimatkalla autossa laittelin viestiä kavereille ja sitten Jonna kysyi, että eikös tuossa Kaskon lomakkeessa ole rastitettu Erittäin Hyvä. 

Soitin heti asiasta vastaavalle, joka puhelimessa sanoi selvittävänsä asian kehiksien kanssa. Tämän jälkeen juttelin tapahtuneesta MONEN paikalla olleen ihmisen kanssa. Enkä ole ainoa, jonka kohdalla oli ryssitty. Yhden mustan kohdalla oli heiluteltu väärän väristä korttia ja huudettu toista. Yks koira ei ollut saanut lomakkeeseen merkintää rop-vet:istä, ennenkuin omistaja oli kahdesti käynyt selvittämässä asiaa. Reskon lomakkeesta on rastitettu kaksi väärää kohtaa ja sutattu yli. Ja sitten on Kasko, jonka kanssa tehdyn kirjausvirheen huomasin 100 kilometriä liian myöhään.

Olen ollut sähköpostiyhteydessä samaan henkilöön jolle soitin. Kuulemma asialle ei voida tehdä mitään. "Toivon, että kaikesta häsläyksestä huolimatta tulet uudelleenkin meidän näyttelyymme!" luki saamani vastauksen lopussa. Niimpä niin, häsläystä oli, kuten itse juuri kirjoitit.

 

 

Meille koiranäyttelyt on kevyt harrastus muiden juttujen rinnalle, enkä ole kasvattajilta pyytänyt yhtään koiraa joka voittaisi näyttelyissä, tai siten etsinyt mitään näyttelytähteä. Näyttelyissä kuitenkin on kivaa käydä, varsinkin jos saa (kuten lauantaina sain) poikaystävän mukaan ja pystytetään telttaa ja syödään eväitä ja katsellaan ja kuvataan toisia koiria ja jutellaan muiden koiraihmisten kanssa. Sellaista sosiaalista kanssakäymistä samanrotuisten koirien omistajien kanssa, tiedätte mistä puhun. Minusta oli hienoa olla lauantaina todistamassa, kuinka Reskon "tallikaveri" Wanhan Purolan X-Ray sai 13. sertinsä ja juuri kaksivuotiaaksi kerettyään siis valioitui Suomen, Ruotsin ja Latvian muotovalioksi. Kerettiin onneksi ottaa Raimosta snautserikehän jälkeen muutamat kuvat, ennen kuin minun piti alkaa valmistelemaan Kaskoa kehään. Onnea Raimo ja Riikka!!

En ole vielä antanut periksi tämän ERI->EH jutun suhteen, enkä ajatellut antaakaan. Yksi snautserikasvattaja sanoi että äläpä jätä tätä tähän, kyllä pistää harmittamaan jälkikäteen noin epäreilu kohtelu. Varsinkin nyt kun on käynyt enemmän kuin selväksi, että kehässä sössittiin koirien arvostelulomakkeiden ja lätkien kanssa muutenkin ihan urakalla. Jos se EH nyt jää sinne, niin sit jää, se ei meidän elämään onneksi vaikuta millään tavalla tai muuta koiraa muuksi. Ihan periaatteesta kuitenkin tällainen saamani kohtelu asian tiimoilta ottaa päähän ja kovasti. Olisimpa itse huomannut lukea arvostelun läpi tarkasti (jäi muuten aamulla silmälasit kotiin) ja bongannut väärin rastitetun kohdan heti näyttelypaikalla. Nyt saatettiin olla liian myöhässä.

Enivei hieno lauantai ja kivoja kuvia jäi käteen vähintäänkin riittävästi! Ja Reskolle se toinen varaserti! Viikon päästä mennään sitten käymään Piteåssa siskon ja yorkkikasvattinsa Sissin kanssa. Elämä jatkuu jne :) Raportoin jos tälle jutulle saadaan joku erilainen päätös.

Lopussa olevat kuvat on otettu näyttelyiden jälkeen. Aleksi ajoi kotiin koirarannan kautta ja Resko sai tehdä sitä mitä se eniten rakastaa: uida, juosta rannalla ja hyppiä noutamaan keppiä järveltä. Omistajana on ihan parasta nähdä koiransa niin onnellisena. Kake haahuili rannalla omissa touhuissaan kuten aina, se on sellainen Havukka-ahon ajattelija. Viimeisessä kuvassa Kasko poseeraa öisen koirapuiston penkillä.

/Lisäys myöhemmin: tulosta ei muuteta jälkikäteen. Suuhun jäi kyllä kakka maku kehiksien toiminnasta ja taidamme jatkosa boikotoida Oulaisen näyttelyitä. 

Ongelmia paratiisissa..

Aivan, ei kannattaisi nuolaista ennen kuin tipahtaa! Eiköhän tänään ollut audacityn tallenteessa vaihtelevan sinnikästä rääkymistä useamman tunnin ajalta.. Kylläpäs kolahdettiin pää edellä maanpinnalle, pettymys karvastelee kipeästi ja koko tilanne ihmetyttää muitakin kuin minua. Mikä herne siellä pääkopassa vieri väärään koloon, kun harvinaisen siististi käyttäytyneestä herraparrasta tulikin ongelmakoira?

Kyllä, ärsyttää. (Todella paljon.) Kaikki lähtikin menemään luvattoman hyvin, joten kai tällainen välilasku pitikin kokea. Eniten huolestuttaa kaikki. Entä jos herraparta keksikin nyt, että ne yksinäiset tunnit voi kuluttaa myös kaikenlaiseen kiekumiseen ja naapureille huuteluun? Jos sillä onkin eroahdistusta? Tähän väliin ei taida saada mitään pikakelausta, ei ole ihmeparannusta tai paluuta loistavaan viimeviikkoon. Ärrh.. Voi Umpalumpa, mikä takapakki tämä nyt oikeen on? Ostan kohta kaikenmaailman Thundershirtit ja yrttipannat ja auringonkukkauutteet ja ostan vielä stressilelujakin. Aloitan kuitenkin dap-haihduttimella, netistä onneksi löytyi ja nyt odottelen vain lähetystä kotiutuvaksi. En oikein tiedä mitä ajatella - mikä tähän vaikutti vai vaikuttiko kaikki? Rutiinit ovat melko säntillisesti noudattaneet samaa kaavaa jokaisena aamuna, mutta ehkä viikonlopun yksinolemattomuus sitten sekoitti Amorin ajatukset. Mene ja tiedä.. Huoh. Kyllä vain voikin ottaa päähän ja harmittaa, mutta periksi en ole valmis antamaan. Toivottavasti naapureilla riittää ymmärrystä tulevaisuudessakin, en haluaisi törmätä kotiin tullessani postiluukun kautta myrkytettyyn kirppusäkkiin..

Säikäytti..

Tulin tänään Amorin kans bussilla Torniosta kotiin ja kun jäätiin pysäkille kylällä, niin kaks rotikkaa odotti meitä sielä kävelytiellä.. kaks rotikkaa, ala-astelaisen tytön kanssa. Ne oli vielä keskenkasvusia (siis normaalin korkusia, mutta jalkavia) ja yhden hihnan päässä, hihnanjakajalla talutuksessa. Mie peitin Amorin silmät heti kun tultiin ulos bussista, ettei se huutais ja provosois nuoria rottweilereita yhtään enempää. Ei jäänyt epäselväksi, että kumpi vei kumpaa, kun tyttö alkoi vyöryä laumansa kanssa meitä kohti.
Pidin Amoria korkealla sylissä, puristin sitä itseäni vasten ja yritin ehtiä pois alta. Ikävä kyllä nuoret rotikat oli päättäneet tulla tarkastuskäynnille, toinen koirista hyppi ja rähisi ja yritti tarttua Amoria takajalasta. Varmaan ensimmäistä (ja toivottavasti viimistä) kertaa mulla pelotti olla tämmösessä tilanteessa, yleensä toinen osapuoli on saanut koiransa hallittua vaikka olis rähinää ollutkin. Peruutin poispäin, Amor sylissä ja vieraat koirat meitä vasten hyppien. Karjuin monta kertaa, että älä päästä niitä koiria, lopulta kirosanojen saattelemana huusin että älä oikeasti päästä niitä! Tyttöä ensin huvitti, mutta lopulta se ponnisteli naama punasena pitääkseen koirat sen aikaa paikallaan että päästäis Amorin kanssa pois tilanteesta.

Että ärsytti, moni asia! Kuka päästää tuommosen lauman kävelylle, kun koirat ei selvästikään ollut hallinnassa. Mistä mie olisin saanut apua jos joku näistä olis napannu minua kädestä tai Amoria jalasta. Onneksi päästiin ehjin nahoin kotiin, toivon vaan ettei törmätä tähän kolmikkoon enää koskaan! Harmi vaan ettei tämä paikka ei ole kovin iso ja samat koirat ja ihmiset täälä vain pyörii :@ ja mistähän saa alkunsa nää jutut tappajakoirista? Mm-m.

Ikävää etten usein päivittele ja sitten marraskuu alkaa tällasella jutulla. Ilonen puoli jutussa oli Amorin hienoin käytös bussissa ja bussiasemalla. Maailman fiksuin herraparta. ♥

Kuulumisia ja tavoitekatsaus

Mitäpä meille.. Omistaja kävi viikko sitten lentokoneella matkaten messarissa, esitti yorkkeja rotuesittelyssä ja shoppaili Amorille. Lähtiessä sanoin äidilleni vielä erikseen, että ainakaan pantaa tai remmiä en ala sieltä tuomaan kun niitä löytyy jo nyt yli kaksikymmentä molempiakin kaapeista. Mutta kuinka kävikään, onko edes vaikea arvata? Uusi pyöreä hihna ja puolikuristava nahkapanta niiteillä (Hollolan nahkapajan ständiltä) matkustivat Helsingistä tänne Tornion perukoille!

Amor oli jälleen siis viikonlopun äitini hoidossa täällä kotona, ja kuulemma ei mitään ongelmia! Ihanaa kun Amorista on tullut niin hyvä koira, vasen käteni ja toinen puoli ajatuksistani. Äitinikin on ihastunut Amoriin kokoajan enemmän, useammin kuin kerran olen kuullut toteamuksen: "Ei se Amor täältä mihinkään koskaan lähde, jää meidän kanssa kun sie lähdet!" :D Kerroin kyllä samassa keskustelussa, että ellen saa koiraani mukaan niin asun sitten kotikotona niin kauan kuin Amorissa henki pihisee.

Messariviikonloppu näytti nurjankin puolensa, lauantaina trimmipöytämme alta (ja siskoni käsilaukun takaa, takkini alta..) vietiin kameralaukkuni, hyvästi 20/1.8. En käsitä missä vaiheessa tämä tapahtui, kokoajan meillä oli seurueemme porukkaa trimmipyöydän ympärillä ja koirat pöydällä. Joku kaiketi tiesi mitä halusi. Olo oli kyllä kuin olis junan alle jäänyt kun tajusi, ettei se laukku ole missään. Jatkotoimenpiteisiin on kuitenkin ryhdytty.

Ps. uusi oma tietokone jeee!

Vuosi 2011:

• agility: epäviralliset kisat..

• terve, vanheneva koira
• lisää lenkkeilyä, kesällä retkiä metsässä
• niiaamisen opettelu lopultakin kuntoon
• sivuaskelten ottaminen

Kummallinen poika

Olin kävelemässä oman koirani, ja siskon kolmen kanssa. Yhteensä neljä siis! Oltiin jo käännytty kotiin päin kun näen suojatien toisella puolella pienen pojan ja islanninlammaskoiran. Katsoin että ok, mennään ohi, koira on hihnassa.
Seuraavana hetkenä seison suojatiellä neljä koiraa oikeassa kädessäni (näistä puolet alkoi riehumaan kun koira tuli kohti ja "päälle") ja pyydystelin vierasta koiraa suojatiellä. Autot hidasteli, koira hyökkäili minun lauman sekaan ja mitä tekee poika?... Aivan, aivan. Istuu sielä kevyen liikenteen väylällä ja katselee.
Sain nuoren islantilaisen kiinni, ja olin sitten haara-asennossa keskellä suojatietä koirat eri käsissä. Tässä vaiheessa poika lähti kävelemään kohti. Tyrkkäsin hihnan pojan käteen ja odotin.. ja odotin. Mitä? Että ne väistäis. Seisoi keskellä tietä ja katseli. Sitten se koira päätti tulla uudestaan meidän luokse ja poika tuli perässä........................ Sanoin rauhallisella äänellä, ihan ystävällisesti että veisitkö sen nyt pois? Poika ottaa koiran ja pari askelta taaksepäin. Katsoo ja naurahtaa, ja päästää koiran taas meidän luokse! Ei jumalauta.. Päästin Amorin pitkälle hihnalle, että aivan sama mulle enää, jos ei se tajua niin purettakoon koiransa, Amor tulee hulluksi kohta. Tai mitä jos se koira purisikin siskoni koiria? Kyseessä on kolme alle nelikiloista (pienin 2kilonen!) terrieriä. Ajattelin että mitä pojan päässä liikkuu, kun ei anteeksipyyntöä, ei kiitosta siitä että pyydystin sen koiran sieltä tieltä.. ei mitään!
Sitten kerrosrivitalon pihalta ilmestyi siihen kävelytielle monta samanikäistä lisää, ja tässä vaiheessa mietin että joo ei helkkari me jäädä tähän. Rynnin siitä ohi ja mitä ne lapset tekee... ?: tottakai, ne lähtee perään!
Kun pääsin kauemmas, kuulin miten se islantilainen haukkui jonkun viereisen talon pihalla, se oli taas irti. Jos mulla olis ollu vain oma koira (=Amor) mukana, niin oisin vaikka pistäny sen puuhun kiinni ja menny koputtamaan pojan kotiovelle. Mutta poika katosi.
Vähän luulen, ettei pojan perheellä ole hajuakaan mitä lapsi harrastaa nuoren koiran kanssa äidin ollessa poissa kotoa. Ei pelkästään se, että se koira vaaransi itsensä ja minut ja minun koirat - vaan liikenteenkin! Mitäs jos olis tullu kolari, mitä jos mitä jos mitä jos. Mitä jos se olis suutuspäissään purrut minua käteen kun otin sen kiinni, tai pahempaa: pikkuterrieriltä vaikka pään irti!?

Kyllä muuten otti päähän!
Ajattelin paikalliseen lehteen pistää ilmotuksen asiasta, että Putaalla ajattelematonta käytöstä pikkupojalta islantilaisen kanssa, missä vanhemmat? juuh, onneksi ei käynyt mitään enkä räjähtänyt pojalle.

Huono omistaja

Amor syömässä aamuruokaansa.

Paljonko lukio voi väsyttää? -aika paljon, koska viimepäivinä Amorista on selvästi huomannut sen tekemisenpuutteen! Omistaja potee huonoa omaatuntoa ja yrittää keksiä uusia naksuteltavia juttuja, kun fyysinen rasitus on Amorin ja minun osalta ollut viimeaikoina hävettävän pientä. Lähes olematonta. Päivän liikunta koostuu aamun ja illan varttitunnin lenkeistä sekä 2-4 pihalla käynnistä ja oleskelusta. Ei vaan jaksa! Jo ajatuksen tasolla tavallinen 6 kilometrin lenkki tuntuu mahdottomuudelta, kaukaiselta kesään liittyvältä jutulta. Ei vaan jaksa.

Lähden aamulla ja tulen kolmen jälkeen, teen läksyjä tunnin tai pari, istun tietokoneella, syön pitkin iltaa ja laitan yöllä nukkumaan. Univaje on valtava, omasta syystä. Alkaa olemaan pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja laitettava unirytmit järjestykseen. Viisi tuntia ei riitä. Miten te työikäiset järjestätte jaksamisenne, koirat, työn... kaiken sen? Mulle lukio tuntuu olevan mahdottomuus oikean elämän rinnalle, kun tulee kotiin niin silmiä kirvelee ja haluaa vain mennä peiton alle lepäämään. Telkkaria ei huvita aukaistakkaan, ja kun tietokoneen aukaisee niin siihenpähän jäät kun et muuta jaksa. Kunto on romahtanut, siinä missä ennen juoksentelin pitempiäkin lenkkejä, niin nyt jalat on turrina kahden minuutin raahautumisen jälkeen.

Huoh.. jatkuispa meillä edes agilitytreenit niin tulis pakosti tehtyä jotain Amorin kanssa. Tällähetkellä yhteiset tekemiset koostuu samassa huoneessa olemisesta, muutamasta tempun teettämisestä ja ruokintahetkistä. Amor haluaa kokoajan syliin. Raukka, mikä surkea omistaja olenkaan.

Välillä pitää mennä huonommin

Jooh.. Eilen käytiin mätsäreissä, Amor sai sinisen ja ei sijoitusta. Amoriin olen kohtuullisen tyytyväinen, se esiintyi Amoriksi kovin kauniisti. Itteä vain ärsyttää ja väsyttää koko koiraharrastus..

Agility meni tänään ensimmäisen radan verran hyvin, niiltä osin kun itse jaksoin yrittää. Tosiaan vain epätoivo tulee ja tuntuu etten ikinä enää mene edes treeneihin kun en vaan osaa olla hyvä ohjaaja. Ryhmänohjaajamme kehui Amorin nopeaa etenemistä mutkissa - jos nyt jotain positiivista haluaa tästä päivästä repiä. Toinen rata meni aivan päin hemmettiä, en jaksanu enää viedä koiraa minnekkään ja koira teki kokoajan kaiken juuri niin huonosti kuin osaa ja minusta tuntuu vain siltä ettei mikään onnistu eikä vaikuta yrittäkkään.
Toki koira on hyvin väsynyt eilisestä yli kolmen tunnin mätsäristä ja valtavasta koirapaljoudesta, ja häiriötä pukkaa myös kotoa - kun olemme olleet nyt viikonlopun ajan täällä siskoni luona (täällä on Amorin lisäksi kolme koiraa). Nyt kun istun tässä kirjoittamassa tätä, niin Amor nukkuu aivan raatona tuolla kopassa - taju ihan kankaalla. Raasu.

Teki mieli kolauttaa koiraa tuolilla kun se vain rähisee toisille koirille hallilla, siis miten paljon se voi minua ärsyttää? Luulis siihen jo tottuneen näiden viiden vuoden aikana, vaan ei. Amoriin ei saa minkäänlaista kontaktia kun se alkaa rähisemään, ja kun kiellän se alkaa murista myös mulle. Näyttipä hampaitaankin pitkästä aikaa kun pidin sitä kiinni että rauhottuis. Tuntuu ettei mikään toimi tänään. Ei mikään.. En jaksa tuon rähinää.  Kateellisena katsoin toisten hiljaisia ja iloisia koiria. Omassa asenteessakin olis toki parantamisen varaa, mutta voisinko saada onnistuneen koiran jota kukaan kymmenvuotias ei ole pilannut harjoitellessaan koiran omistamista.

Pääsiäiskuulumisia

Meillä meni pääsiäinen tosiaan Ylläksen pakkasissa.
Kävimme 24.3. (eli eilen) mätsäreissä ja meni todella hyvin! Vaikka tapahtuma oli ulkona, ja pakkasta oli kohtuullisen paljon ja koiria oli paikalla monta, niin Amor sijoittui - sinisten II! Oli kyllä todella mukava käydä ja ainoa miinus oli kova pakkanen jonka vuoksi Amor paleli välillä. Muuten kyllä iso plussa järjestäjille, oli mukavahenkinen tapahtuma ja hienot palkinnot! Amor voitti hienon heijastinhihnan ja herkkuluun! Mäkärä sai punaisen nauhan, mutta ei sijoittunut sen kummemmin. Urheasti tosin esiintyi pakkasessa ja sai monet ihmiset rakastumaan iteensä. Mäkärä trimmattiin 23. pvä ja neiti on taas siistissä lookissa.

Ihanaa kun ulkona on hieno ilma, aurinkokin lämmittää jo kiitettävästi. Pitäisi nyt päästä ostamaan se muistikortti kameraan että pääsisi kuvaamaan kun on näin ihania ilmoja! Alkaa kyllästyttämään kamerattomana oleminen :(