An arrow can only be shot by pulling it backward. So just focus and keep aiming.

Resko räkäparta pääs lauantaina keskustakierrokselle! Bilisteltiin bussilla kaupunkiin ja takaisin - käytiin kiertelemässä ja kaartelemassa Oulun jännimmät korttelit, jutusteltiin mummojen kanssa ja kuljettiin täpötäydessä hississä ilman paheksuvia katseita. Resko osasi. - Ja koska Resko osasi, käytiin me myös Stockan lemmikkiosastolla valitsemassa uus puruluu (Resko valitsi itselleen hirvennahkaisen puruluun josta lähtee ihan kauhea kolina kun sitä paiskoo lattiaan..) ja kuljettiin ainakin miljoonan ihmisen joukossa hyvin sivistyneesti; ei edes nuuhkittu vieraita käsiä tai tuijotettu pahasti oudosti pukeutuneita heppuja. Bussissakin Resko osaa kulkea tosi hienosti, kirkuvat pikkulapset tai parhaat päivänsä nähneet känniset sedätkään ei pistäneet sen pasmoja sekaisin.
Reskon reagoi ainakin arkipäiväisissä yllättävissä tilanteissa (esim. tuulen mukana autosta repsahtava peitto tai roskasäiliön kansi tai nurkan takaa eteen hyppäävä ihminen) "pelottaviin" tilanteisiin kuten Amorkin: syöksähtää kohti uhkaa. Vielä ei oo tullut vastaan tilannetta, jossa se olisi valinnut paremmaksi vaihtoehdoksi paikalta pakenemisen tai minun taakseni peruuttamisen. Pysyy ainakin hihnan toinen pää hyvin hereillä tällaisen kans ulkoillessa.

Ollaan muuten nyt muutamalla lenkillä pistetty tuon veturin turvan ympäri kuonopanta ja sen käyttö on lisännyt lenkkeilymukavuutta aika huikeasti. Vielä se vetää itsensä vaihtelevasti melkoisille kierroksille vastaantulevista koirista, mutta pystyn narujen toisessa päässä ottamaan ne tilanteet rennommin ja hallitsemaan koiraa vähemmällä voimalla. Olen nyt vaan vienyt tuon ohituksista läpi lyhyessä hihnassa ja vaikkei se huuda, niin vetää ja ähisee kyllä senkin edestä. Yks päivä saatiin sopivassa tilanteessa luvan kans moikata pientä terrierineitiä ja Resko ähisi sillekkin kunnes pääsi haisteluetäisyydelle. Siihen loppui ähinä ja alkoi teatraaliset leikkiinkutsut. Ota tuostakin nyt sitten selvää? Toivottavasti päästäisiin pian eroon kuonopannasta, se kun ei kuitenkaan poista ongelmaa vaan vain helpottaa sen kanssa elämistä.

Sunnuntaina käytiin taas keskustassa ja jatkettiin siitä Torsti-basun luokse kyläilemään. Pahemman sortin asennevamma Reskolla kyllä on samassa asunnossa asuvia pikkukissoja kohtaan, en usko etteikö se pistäisi niitä päiviltä jos tilaisuuden saisi. Huoh - vaikka jotkut muut kissat ei aiheuta snautserissa ns mitään reaktiota, niin näitä se jää vaan tuijottamaan ja painuu ihan omiin maailmoihinsa joista sitä ei saa palautettua maanpinnalle kuiskaamalla, huutamalla, tönimällä, viheltämällä, eikä kyllä edes kurkussa roikkuva Torsti saanut sitä irroittamaan katsettaan katonrajassa olevista kissoista. Uskomaton keskittymiskyky. Saisimpa joskus tehtyä itsestäni Reskon silmissä yhtä kiinnostavan kohteen kuin nuo pikkukissat! (Vaikka en kyllä asiaa tarkemmin mietittyäni haluaisi täysin viettien viemän snautserin kanssa lähikontaktiin jos asia niin olisi..)

Ainiin vielä!

Iloisia uutisia harrastusrintamalta: pistin paikallisen koirakerhon pk-puolen vastaavalle pari viikkoa sitten s-postia ja tänään tipahti vastaus hotmailiini. Pk-tottisryhmään olis juuri vapautunut paikka ja se vois olla meidän. Houkutteleee, houkuttelee. Että kai tässä sitten revitään rahat vaikka kiven alta ja aletaan tiistaisin kulkemaan hallilla. :-) Ollaan varmaan oiva esimerkki muille siitä miten ei kannata käyttäytyä ja mitä virheitä ei kannata tehdä. Ja miksi ei kannata hommata itselleen snautseriurosta, jos haluaa nopeasti valmiin koiran jolle oma mamma on jumalasta seuraava. Voihan sitä maksaa itsensä kipeäksi vaikka vaan päästäkseen syöttämään snautserille nakkia kerran viikkoon hallin kauimmaisessa nurkassa. Ehkä se kontakti tulee jo ennen kuin lumet sulaa Oulun kaduilta, who knows...

Stockalla liukuportaita katselemassa - Resko kevätauringossa

Reskon ensimmäinen pääsiäinen

Koska tästä pääsiäisestä kertominen menis pelkäksi hehkuttamiseksi ja ylistyssanoiksi parhaiden ystävien tärkeydestä ja koiranpentujen ihanuudesta, tyydyn suosiolla jakamaan vain kuvia. Torsti ja Jonna (ja kissat!) oli meillä pääsiäisen ja viikonloppu oli ihan super. Kiitti kun kävitte! Aurinko paistoi ja hiekkakuopilla kului yhteensä monta tuntia. Pappakoira-Ampukin innostui kiipeämään melkein kohtisuoraa soramontun seinämää ja kahlailemaan jäisessä vedessä. Oikeeta laatuaikaa niin koirille kuin omistajillekkin.

Reskon ja Amorin yksinolot menee hienosti, jätän ne nykyään samalle puolelle porttia olohuoneeseen olemaan ja lähtiessä viskon parit puruluut tai muut herkkutikut syötäväksi. Audacityn mukaan useamman tunnin yksinolon aikana kuuluu keskimäärin kerran tai kahdesti "HAU" tai "pöyh", mutta muuten pojat asettuu mahdottoman nätisti olemaan. Eikä nurkkiakaan ole enää maisteltu, saati sitten mitään muuta luvatonta. Öisin Resko kömpii käppänän viekkuun häkkiin nukkumaan. Vaikka välillä kahden noin eriluonteisen (ja ikäisen) koiran yhdessäolo näytti vähän takkuiselta, niin nykyään niistä on muotoutunut aika loistava tiimi :) 

Aitojen asioiden reitti ei oikeasti koskaan kulje töyssyittä

Mitäpä meille? Pakkasta oli aamulla 20 astetta ja reipas päivälenkki vaihtui "ota Pappa syliin ja juokse kotiin!"-teemaiseksi. Tossut on pakko kaivaa esille, ilman ei nähtävästi enää pärjätä!
Hieman varovaiseksi olen tullut Amorin pakkasenkestävyyden suhteen, tammikuussa Herraparta oli niin heikossa kunnossa että pelaan mielumin varman päälle ja vältän kaikenlaisen sairastelun kohtuullisella ylivarovaisuudella. Ellei kyseessä ole pikainen pyörähdys pihalla, niin uloslähtörutiineihin kuuluu siis jo haalaria ja huppua ja toppatakkia.. Onneksi Ampu ei kauaa vaatteista murjota, kurjuus unohtuu heti kun tassut osuvat lumiseen tienpintaan ja hyvin topattuna sietääkin kipitellä menemään.

Viimeviikolla käytiin reissu Oulussa, Jonnan ja kissojen luona. Amor käyttäytyi tapansa mukaan bussissa erityisen hyvin, nukkui oikeastaan koko matkan huivini alle peiteltynä viereisellä istuimella. Kissojen kanssa elo oli myös tosi sopuisaa, oli kiva huomata että kaikki uskalsi olla niin rennosti. Kiva reissu siis.

Tämä(kin) vuosi lähenee loppuaan, mutta uskaltaisin jo väittää että ensivuonna moni asia on toisin. Olen koittanut henkisesti valmistella pappaa siihen, että sen osa minun Ainoana Koiranani on vaakalaudalla ja kuluttanut taatusti ihan liikaa aikaa lukien kauhutarinoita riiviöpennuista. Aika näyttää kuinka käy, mutta kasvattajan mukaan pentulaatikon pullukat hiiret ovat muuttuneet jo läskipylly-marsuiksi, joten parempaan suuntaan ollaan menossa ja lähtölaskenta voi alkaa.. 

Don't go where I can't follow

Maanantaiaamu 7.1.2013, kello on noin seitsemän. Herään tunteeseen painostavasta tuijotuksesta ja tajuan heti, ettei Amorilla ole kaikki hyvin. Nostan peittoa ja Amor seisoo jalat harallaan aivan naamani edessä tuijottamassa ja pian alkaa hirveä tutina. Koira nykii kuin joku ravistelisi sitä ja minä hyppään vauhdilla sängystä ylös - laittamaan valot ja huutamaan huoneeni ovelta äitiä apuun. Amor hytkyy sängyllä kohtauksen kynsissä ja vaikka koitan painaa sitä itseäni vasten ja käsken sen kyljelleen makaamaan, niin mikään ei auta. Paniikki.

Pahin meni ohi minuuteissa, mutta kun sen jälkeen laitan koiralle hihnaa ja vien sen ulos aamupissalle, tajuan että joku on edelleen vialla. Aina niin varmajalkainen Amor peitsaa nyt haparoivasti pissalle ja jalkaa nostaessaan meinaa kaatua. Sisällä huomaan myös, että Amor pitää päätään vinossa ja tuntuu taantuneen vähän tyhmän oloiseksi. Kun rapistelen taskuani, alkaa häntä heilkumaan ja korvat nousevat hörölle - mutta katse ei hakeudu polviani ylemmäs. Amor ei tajua katsoa minua silmiin. Olen myös huomaavinani toisen silmäkulman nykimistä.

Soitin eläinlääkärillemme heti kun paikka aukesi ja hyvällä tuurilla sain ajan yhdeksitoista. Annoin herraparralle puolikkaan aamuruoan ja käytin sitä ulkona, sitten vaan lepäiltiin. Koira oli ihan nuutunut ja tuijotteli tyhjyyteen. Kun se nousi makuulta, eivät tassut löytäneet paikkaansa.

Olen aina ajatellut, että jos joskus sattuu jotain kovin pahaa niin panikoin itseni varmasti ylikierroksille ja huoneessani on valtameri kyyneleistä. Sen sijaan makasin hiljaa koiran vieressä sängyllä ja odotin että kello tulisi yksitoista. Autossa pidin BoT-toppikseen puettua herrapartaa samaan fleeceen käärittynä, jossa se haettiin kotiin kohta yhdeksän vuotta sitten. Välillä itketti, mutta päässä takoi vain tieto siitä ettei tämä voi olla totta. Ei tässä voi käydä näin, mistä tämä nyt tuli? Olisko pitänyt huomata jotain jo edellisenä iltana? Amor täytti vasta yhdeksän, meillä on edessä vielä monet synttärit ja ensimmäinen kotoa muutto ja monta temppua opettelematta, monta yötä päät samalla tyynyllä nukkumatta. Ei haluaisi heittäytyä aivan pessimistiksi, muttei tiedä kuinka toiveikaskaan uskaltaa olla. Pilvilinnoilla on tapana romahtaa.

Amor kipusi itse tutut portaat eläinlääkäriasemalle, mutta oli vaisumpi kuin ennen. Koira tutkittiin ja sitä käänneltiin ja väänneltiin ja singuteltiin ja kokeiltiin. Punnittiin, Amor painoi 6.6 kg. Pistettiin lääkettä nahan alle, eikä Amor kiukutellut yhdenkään piikin kohdalla. Urhea herraparta ♥. Jos oli Amor välillä omissa maailmoissaan, niin siellä olin taatusti itsekin. Vika lienee aivoissa ("Neurologiset oireet"), ilmeisesti ei kuitenkaan epilepsiaa. Korvissa pientä tulehdusta, mutta sen ei pitäisi aiheuttaa niin pahoja oireita kuin Amorilla nyt on. Vasemmassa silmässä selvä värve, silmä siis tekee pientä nykivää liikettä. Soitto Oulun Akuuttiin ja saatiin keskiviikkoaamuksi aika neurologiaan erikoistuneelle eläinlääkärille.

Keskiviikkona herättiin aikaisin, todettiin ettei Amorin tila ole kohentunut ja lähdettiin ajamaan Ouluun. Ihanaksi osoittautunut lääkäri kyseli ja katseli ja nosteli ja koputteli Amoria aikansa, kiitteli koiran esimerkillistä käytöstä olosuhteista huolimatta ja otti lopuksi verikokeet. Tulokset saatiin tunnin odottelun kuluttua, eikä niissä näkynyt mitään kummallista - mikä olikin ihan odotettua. Lääkäri suositteli pään magneettikuvausta, mikäli oireet eivät ajan kanssa hellittäisi ja käski ottamaan rauhallisesti. Pois ei suljettu kasvaimen tai muiden hirvitysten mahdollisuutta. Saatiin kuitenkin varmuuden vuoksi kolmen viikon antibioottikuuri, mahdollisen korvatulehduksen nimissä. Amor on kuulemma hyvässä kunnossa ikäisekseen, sopivan solakka ja todella mukavaluonteinen kaveri :)

Kotiin siis lähdettiin toiveikkaina, mutta jalat tiukasti kiinni maan pinnalla.

Perjantaina eläinlääkäri soitti heti aamusta ja kertoi sappihappokokeiden tuloksien olleen hyvät. Amor oli yhä samanlainen vinopäinen ja liikuntahaluton vässykkä kuin se oli ollut keskiviikkonakin, mutta koitettiin pysyä positiivisina ajattelemalla ettei tilanne ollut ainakaan huonontunut. Huomasin myös, että laskut ja lääkkeet oli kirjattu Josetiinalle ja Amorille :D .. Noh, kerrankos t ja f menevät sekaisin.

Viikonloppuna Amor alkoi mennä selkeästi parempaan suuntaan, se ei pitänyt päätään enää vinossa ja satunnaiset haja-askeleetkin jäivät vähitellen pois. Siis melkein uskalsi jo huokaista helpotuksesta! Tällä viikolla käytiin ensimmäistä kertaa viikkoon vähän kävelemässä jäällä ja ollaan eletty muutenkin melko normaalia arkea (tietysti vielä ab-kuurin kera). Jostain syystä antibiootit aiheuttivat Amorille aluksi närästystä, vaikka olivatkin samoja mitä se on ennenkin syönyt. Onneksi äitini kävi hakemassa herraparralle apteekista närästyslääkkeitä ja siihen loppuivat mässytys ja nieleskely. Kun Akuutin eläinlääkärimme soitti vielä toisenkin kerran kyselläkseen Amorin voinnista, saatoin onneksi kertoa jo pienestä kävelyretkestä joen jäälle ja muutenkin ennalleen toenneesta veteraanista :)

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että meillä oli onnea onnettomuudessa. Amorilla oli mitä ilmeisimmin maanantaiaamuna jokin häiriö aivoverenkierrossa, mutta meillä oli hurja onni kun koira toipui vielä entiselleen! Jos vielä pari viikkoa sitten hetkittäin erehdyinkin pitämään Amoria itsestäänselvyytenä, en taatusti tee sitä virhettä pitkään aikaan. Kun niiden parin pahimman päivän ajan pelkäsin Amorin menettämistä kaikkein koviten, enemmän kuin ikinä, ehdin myös miettiä mitä elämäni olisi ilman koiraa. Olen viime aikoina puhunut paljon kissoista, elänyt monta koiranpentukuumeetonta vuotta ja miettinyt olevani ehkä koiraihmisen sijaan amorihminen. Mutta sitten kun makasin sängylläni kipeän Amorin kanssa eikä sen paranemisesta ollut varmuutta, en yhtäkkiä voinutkaan kuvitella itseäni ilman koiraa. Niin paljon kuin niistä onkin vaivaa ja huolta ja vastuuta, niin kaiken saa kyllä moninkertaisena takaisinkin.

Huhhuh mikä romaani tästä tulikaan! Kirjoitin puolet jo samana maanantaina kun Amor sai kohtauksen, mutta en halunnut julkaista juttua blogissa ennenkuin sain edes jotain toivoa sen epätodellisen ahdistuksen keskelle. Nyt siitä kauheasta aamusta tulee kuitenkin jo kaksi viikkoa ja kaikki vaikuttais olevan hyvin. Kirjoittelen tätä Oulusta käsin kun tultiin Amorin kanssa viikonloppuvierailulle Jonnan ja kissojen luokse.

Ylioppilasjuhlat ja kissavieraita

Ylppärit meni varmaankin niin hyvin kun ne saattoi mennä. Jonna ja kissat haettiin keskiviikkona bussipysäkiltä neljän aikoihin ja pian alkoi muitakin vieraita saapua paikalle. Alkuperäinen tarkoitus oli häkittää kissaneidit - siis säilyttää katollisessa kompostikehikossa. Myy osoitti varsin pian idean olevan ihan surkea, kun nippusiteiden ja sähköteipin määrästä riippumatta oli kissa aina väärällä puolella verkkoa. Lopulta itsepäinen pitkähäntä pusersi itsensä pinnojen välistä vapauteen - tässä vaiheessa oli pakko myöntää häviö ja purkaa häkkiviritelmä. Kissat ja Jonna lähtivät perjantaiaamuna ja paripäiväinen vierailu sujui kaikenkaikkiaan erittäin asiallisesti. Sielläpä nukuttiin kissat ja koirat ja ihmiset kaikki sulassa sovussa sekaisin :D Titi-kissalle täytyy kyllä antaa pisteet hurjasta rohkaistumisesta, ennen niin ujo kissaneiti oleskeli nyt Amorin kanssa vierekkäin niinkuin siinä ei olisi koskaan ollutkaan mitään epäilyttävää.

Juhlien edetessä ehti Amorkin käydä loppuillasta kiertelemässä vieraiden joukossa, koko vanhus näytti menevän palasiksi onnesta: ihmisiä kaikkialla ja herkkuja ja hajuja ja vapaita sylejä! Olin kyllä hurjan tyytyväinen kun katsoin Amorin käytöstä vieraan ihmisjoukon keskellä. Kenellekkään se ei ängennyt syliin, mutta rapsutuksia kyllä sateli joka suunnalta.

Juu ja ylioppilaskuvat käytiin ottamassa erittäin tiukan aikataulun mukaisesti kl 12 keskiviikkona. Amorin kanssa kiireen vilkkaa ajeltiin Tornioon ja siinähän jäi ruusut ja hihnat matkasta.. Onneksi ihana valokuvaaja sai tilattua läheisestä kukkakaupasta meille valkoisen ruusun ja Amorkin pysyi kurissa ilman kättä pidempiä apuvälineitä. Kuvista tosin en uskalla sanoa  vielä mitään, olen melko varma siitä että pahimmat kuvitelmani toteutuvat vihaisen näköisenä röhnöttävän korvattoman harmaaparran osalta..

 

Perjantaina käytiin tosiaan viemässä Jonna kissoineen pysäkille puoli seitsemältä ja kotiin ehdittyäni nappasin Amorin ja käytiin pitkästä aikaa aikaisella aamulenkillä. Koko kylä oli hiljaa, maassa oli uutta lunta ja tiellä näkyikin vain minun ja Ampun jäljet. Tossut jalassa ja takki päällä (pakkasta oli melkein -20°C) Herraparta viipotti menemään hajujen perässä. Kyllä sitä katsellessa väkisinkin alkoi päivä hyvin :)
 

Yli 1000 kilometriä viikonlopussa

Me käytiin viikko sitten Joensuussa, mentiin torstaina junalla Ouluun ja perjantaina bussilla Joensuuhun. Jokunen tunti tuli taas viikonlopun aikana vietettyä julkisissa, mutta (kuten aiemminkin sanottua..) se oli jokaisen tunnin arvonen reissu! Olin varautunut Jonnan kissanpentuun kuonokopan kera - oletus kun oli että Ampu mielumin leikkii kissalla, kuin kissan kanssa. Ja kuinka sitten kävikään? No, multikiller Amor ystävystyi Lennart -kissan kanssa nopeasti ja pojat rallasi viikonlopun edestakaisin pitkin seiniä..

Taavi ja Eppukin nähtiin pitkästä aikaa, eli oikeastaan meillä oli ruoka-aikoihin neljän pojan lauma odottamassa annostaan. Onneksi aika sopuisa lauma. Viikonloppu oli ihan huippu, harmi vain että aika loppui kesken. Kiitos Jonna ihan parhaista päivistä! :-) Toivottavasti nähdään taas pian.

(Täytyy mainita, että Amorin kympin arvonen käyttäytyminen keräsi kehuja bussiasemien henkilökunnalta, bussikuskeilta (yksi kuski tuli tauolla vielä erikseen rapsuttamaan Amoria, kun epäili ettei herraparta ollut saanut tarpeeksi rapsutuksia reissun aikana:-D) ja kanssamatkustajilta. Joku bussiasemalla hengaillut mieskin yritti alkaa kertomaan snautsereiden parhaudesta ja oikean ruokinnan tärkeydestä kasvuiässä, kunnes hiljeni pullonsa seurassa. Amor on huippu reissukoira!)

(mustavalkoisen kuvan otti Jonna, vaikka vesileima muuta väittääkin..)
Ja joulukuu on ihan nurkan takana, mitäääh! :O