"Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun"

 

Naamakuvan Kakesta nappasi Jonna H, kiitti!

21. syyskuuta me käytiin Oulun HundSpassa pentu-uinnissa, kun kerkesin meille sellaiseen varata paikan. Kasko ei ollut hommasta aivan niin innoissaan - sen mielestä uintiharrastuksen voi vastaisuudessakin jättää Reskolle. Ensimmäisen kierroksen Kake porskutti ja pärskytti ja huohotti ja huitoi, seuraavat pari kierrosta meininki oli jo paljon parempaa. Se oikeasti näytti välillä ihan uimiselta. Viimeinen, eli neljäs kierros paljasti Kakkiaisen väsyneen - rytmi ei pysynyt enää niin hyvin kuin parilla edellisellä kierroksella.

Vaikka uiminen ei Kaskon mieleen ollutkaan, unohti pentu äkkiä inhonsa. Aina kun se nousi altaasta rampille seisomaan, rupesi häntä heilumaan ja elämä oli taas hauskaa. Hyvä mutta lyhyt muisti on siis Kaskelotin onni. 

Seuraavalla viikolla syyskuu vaihtui lokakuuksi, ja me vaihdoimme osoitetta. Hyvästi kerrostaloelämä, tervetuloa kotoinen luhtitalo takapihoineen. Tähän mennessä on päästy kulkemaan uusia lenkkireittejä sen verran, että voin sanoa olevani aika haltioissani. Metsää, metsää, metsää, pururataa, pieniä polkuja, ja kivenheiton päässä koirahalli. Aika bueno juttu! (Ja varovainen hehkutus heti perään: koirien yksinolot ovat jatkuneet yhtä hienosti kuin ennenkin.)

6.10 osallistuin kepon kanssa Animagin järjestämälle Liikettä Niveliin! -luennolle ja iPhoneni halasi heti sitä seuraavana päivänä turhan kovasti asfalttia. On nimittäin aika vaarallista kerätä koirankakkaa, puhua puhelimessa ja pidellä samalla kahta innoissaan olevaa snautseria. *Kops* *kräks* ja muutama kirosana siihen perään. Meneillään ollut puhelu ei sentään katkennut. 

Kaikkein rakkain ja pienin Mäkärä 2003 - 2015

 

Puhelimen hajotusta seurannut aika onkin mennyt sumussa, tai jossain hyvin harmaalla alueella, mutta ei suinkaan minkään materian vuoksi. Tai en tiedä, ehkä tämä on joku musta aukko - tai pikemminkin tumma ja raskas möykky, joka löysi tiensä minunkin sisälleni. Siskoni (ja koko perheen ja kaikkien tuon pienen koiraystävän lähimmäisten) kohtaamalle surulle ei ole löytynyt loppua. Amorin lempparikämppis ja meidän ihmissisarusten koko koiralauman kiistaton kuningatar Mäkärä nukkui pois. Tilanne tuli eteen niin yllättäen, ettei ainakaan minun pääni ole pysynyt ihan kaikessa mukana. Ajoin viikko sitten keskiviikkoiltana tänne Ruotsin puolelle siskoa ja kipeäksi tullutta Mäkkistä katsomaan, kun jo seuraavana aamuna heräsimme yöllisen päivystysreissun jäljiltä ensimmäistä kertaa yli 12 vuoteen ilman Mäkärää.
Ei tällaiselle kai ole olemassakaan oikeita sanoja.

Kiitos rakas pieni Mäkkis. Siitä että olit olemassa. Ja että mekin Amorin (ja sittemmin näiden nykyisten) kanssa saatiin olla olemassa sulle, ja että meillä oli välillä aika yhteinenkin elämä. Toivottavasti veit Ampuherralle ja Aatukaapelille terveisiä mennessäsi. Yksi aikakausi on päättynyt. Heihei Mäkkis, olet aina myös mulle ihan valtavan rakas.

Amor, Mäkärä & Aapeli - 2010

"Minä tiedän ikävän. Se on sellaista, jonka tuntee joka puolella itsessään. Eniten se tuntuu vaatteiden sisällä, mutta minä en tarkalleen tiedä missä. Joskus se sattuu kurkkuun ja korviinkin. Kurkusta tulee jotenkin paksu ja korviin pistelee niin kuin olisi pakosta juossut oikein kovaa vaikka ei olisi yhtään jaksanut. Kukaan ei näe siihen paikkaan, jossa ikävä eniten tuntuu.
Muistoa ei unohda, vaikka sitä ei kokoajan ajattelisikaan. Se elää minun sisälläni ja kulkee mukana. Muisto ei koskaan lopu." (Tyttö ja naakkapuu, Riitta Jalonen 2004)

Sinä olet minun alkuilta, loppupäivä, yöni kiireinen

Pysähdyin toissapäivänä ottamaan kuvaa puusta, joka oli jo pudottanut lehtensä. Syksy. Se on taas nurkan takana, ihan parin hetken päässä. Illat hämärtyy ja yölenkillä käydessä sai jo pistää hupparin päälle. Kohta ripustellaan heijastimia.
 
 

Kesätyöt loppui hyvissä tunnelmissa ja satunnaisia työvuorojakin lupailtiin samasta paikasta. En kuitenkaan enää asu siinä kaupungissa. Koulu jatkuu keskiviikkona vaikka monia asia on kevään jälkeen muuttunut. Jännittää aika paljon, mutta onneksi melkein vaan hyvällä tavalla. 47m2 muuttui 55 neliöön ja postiluukkuun pitäis laittaa kaksi sukunimeä yhden sijaan - iiks miten jännää. Toivottavasti kaikki palaset loksahtelis paikoilleen ja arki lähtis sujumaan yhtä kaksjalkasta suuremmalla porukalla niin hyvin kuin toivon sen sujuvan. Ainakaan koiria ei haittaa, että niiden lemppari-ihmiskaveri asuu saman katon alla. Ja yksinolot sujuu - äänitteistä kuuluu vain radion tasainen paapatus taustalla.

Otin viimisistä viikoista "pikkukaupungissa" kaiken irti mahdollisuuksien mukaan. Käytiin melkein päivittäin hiekkakuopilla ja uimassa ja metsissä, kun oli vielä autokin käytössä. Tuntuupa luksukselta nyt. Kolmannen kerroksen sijaan me tarkkaillaan maailmaa nyt viidennestä, mutta täälläpä on hissikin! Hihii. Ja Resko kun niin tottuneesti on aina menossa portaisiin. Mukavuudenhalu on voittanut, kylläpä niissä rapuissa tulikin rampattua - varsinkin tammikuun paukkupakkasilla pikkuruinen snautserinpentu kainalossa.

Oulu vaikuttaa hyvältä. Paljon on totuttelemista niin pojilla kuin mullakin, mutta eiköhän me totuta. Ihminen on sopeutuvainen ja niin on snautserikin. Vaikka jotkin huvitukset karsiutui asuinpaikan muutoksen myötä pois, saatiin me aika paljon tilallekin. Kaikessa on puolensa, kuten sanottua. :-)

 

[Resko sai passin ennen muuttoa, halusin välttämättä hakea sen meidän "omalta" eläinlääkäriltä..]

Uudet lenkkarit on hyvin sisäänajettu uusia lenkkireittejä etsiskellessä. Huomaamatta kuluu tunti jos toinenkin katuja talsien ja tuskin maltan odottaa että Resko Reipas pääsee rellestämään uuden "melkein naapurinsa" Torsti-basenjin kanssa! Samalla kenties lisääntyy myös minun ja Torsteenin omistajan Jonnan yhteisten juoruiluhetkien määrä, jihuu. Amor oli jotain 6-vuotias kun ruvettiin Jonnan kanssa haaveilemaan samassa kaupungissa asumisesta. Ennen meitä erotti noin 550 kilometriä, nyt vain parinkymmenen minuutin kävelymatka. Vaikeaa vielä aatella koko asiaa; muuttoa, koulua ja sitä etten enää elä vain kahden koirani kanssa. Aika mahtavaa silti. Jee!

Ja MUUTEN! Melkein unohtui se tärkein: Resko pyysi tänään ensimmäistä kertaa ihan selvästi itse ulos. Kypsässä 8 kuukauden iässä.. Kävi luonani, meni eteiseen ja sanoi että "piippiip" ja istui ulko-oven eteen. Voitonriemuinen tunne.

 

[Torsti ja Resko noutaa keppiä järvestä yhdessä, ihanat pojat! Ja viimeisessä kuvassa Resko ja terrierikaverinsa muuttopäivän aamuna vielä kerran hiekkakuoppien viereisillä peltoteillä hurjastelemassa.]

Still going strong

Päivät kuluu niin nopeaan, kuukauden päästä valloitetaan jo uusia maisemia vähän eteläisemmässä kaupungissa. Toivon niin paljon että Amorin hyvät päivät vielä jatkuvat ja saan pakata sen mukaani uuteen osoitteeseen. Viikon päästä alkaa kuukauden mittainen kesätyöpesti, onneksi työvuorot noudattaa aika tasaisesti 8.30-16 mukaista kaavaa ja illat jää sitten muille hommille.

Siitäkin huolimatta, että toisen koiran myötä ne hermoja raastavat hetket arjessa hetkellisesti lisääntyi, tunnen olevani tosi onnellinen kahden parrakkaan omistajana. Pitäiskö koputtaa puuta ennen kuin myöntää ääneen, että elämässä on asiat aika hyvin kohdallaan juuri nyt.

Tää on alkemiaa, sä oot kultaa

Rallytoko on hauskaa, mutta vanhan pojan mieli vetää vielä agilityesteille. Kurssin vetäjillä riittää hauskaa, kun Amor enemmän tai vähemmän onnistuneen liikkeen jälkeen singahtaa kyltin ylitse aina yhtä tohkeissaan. Minun pieni harmaaparta, ryhmän temppumaakari ja harvakarva. Kyselin yhden torstaisen rallytokotunnin jälkeen mahdollisuutta päästä ryhmään treenaamaan agilityä omaksi huviksi. Kuulemma ryhmiä täytetään puolen vuoden välein, mutta ajattelin ottaa yhteyttä agilityvastaavaan ennenkuin papasta loppuu patterit. Voin jo kuvitella sen riemun mikä siitä repeäisi, kun herraparta pääsisi tekemään sitä mitä osaa - vaikka sitten rimat maassa ja ihan humputtelumeiningillä. Meitä muuten neuvoi entinen ryhmänohjaajamme! Hän kyseli samalla suunnitelmistani seuraavan koiran varalle ja totesi, että Amorin jälkeen on varmaan vaikeaa löytää toista yhtä hyväluonteista koiraa. Saatoin vain todeta, että varsinaista pentukuumetta mulla ei olekkaan kun haluaisin vain kelata Amorin alkuun..

Yksinolokin sujuu nykyään mutkattomasti, hankin Amorille sitruunapannan samalla viikolla kuin blogissakin valittelin räksyttämisestä. Ääntely loppui siihen - monen tunnin yksinolot ovat muutamaa tuhahdusta lukuunottamatta aivan äänettömiä ja naapurin vanhempi nainen kyselikin yhtenä päivänä että onko mulla täällä koiraa enää ollenkaan! Amor on kotiutunut ja asettunut tänne todella hyvin, se ei ruukaa olla edes ovella vastassa kun palaan kotiin. Sohvalle heittämästäni lampaantaljasta on tullut herraparran uusi suosikkipaikka, sieltä tyynyjen takaa se aina parta sojottaen nostaa päätään kun rymistelen eteiseen :)

Kuluneella viikolla meillä on sairastettu poikkeuksellisen ärhäkkä mahatauti, joka onneksi leppyi canicuria ja nutriplusgeeliä syöttämällä. Ennestäänkin laihanlainen käppänä kutistui varmaan koosta s kokoon xs.. Nyt siis syöpötellään ja kasvatellaan mahaa ja piilolihaksia! Amor ei ainakaan valita.

Amor on tutustunut muuton jälkeen ystäväni bassettiin ja valkoiseen paimenkoiraan, kolmen uroksen lauma eleli todella sopuisasti samassa olohuoneessa alkujärkytyksestä selvittyään. Ja tottakai Amor taisi rakastua nuoreen bassettikaveriinsa vähän enemmän kuin olisi sopivaa..

Mahataudin lisäksi meillä ei onneksi ole ollut ongelmia terveyden suhteen, pää tuntuu toimivan ja jalat kantavat yhtä hyvin kuin yhdeksän vuotta sittenkin. Ja hyvä niin ♥

No matter where we're going, it starts from where we are

"En anna muitten sanoo mitä mä voin tehdä

Mä tiedän mistä tuun ja paikkani täällä

Mä nautin täysillä tästä päivästä

Se on jotain, mitä kukaan ei voi viedä

Mul on kaikki hyvin tänään"

Mahdollisimman kliseisesti ilmaistuna: meillä on kaikki hyvin. Amor on piristynyt vähintäänkin entiselleen, kenties vähän enemmänkin. Äitini kanssa totesimme Amorin riemuhepulointia katsellessamme, että papalta taisi kadota 9 vuotta kun aivoissa sylttäsi. Jokaisesta yhteisestä päivästä olen iloinen, remmirähjän kanssa ulkoillessa mietin miten mukava onkaan kuulla Amorin huutavan niin elossa (arvostaisin kyllä asiallisesti toisia koiria ohittavaa herrapartaa ihan yhtälailla, mutta nyt on näin).

Me asutaan Amorin kanssa nykyään kerrostalokaksiossa, kolmannessa kerroksessa. En ymmärrä miten ihmiset asuvat aivan yksin yksin, täällä elellessä korostuu koiran olemassaolo. Aina on joku läsnä, hengittämässä samaa ilmaa ja muistuttamassa siitä etten ole ainoa elollinen asia näiden seinien sisällä.
Ouluun asti ei olla vielä päästy, mutta en päästä irti haaveesta. Kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsin toivoakkaan - fiksuna likkana luin netistä ns. kannustavia kokemuksia vanhuskoirien kerrostaloelämään sopeutumisesta, enkä kauhean suurilla odotuksilla pakannut koiraa mukaani. Periksi en kuitenkaan aikonut antaa vaikka tiesin muutoksen olevan iso juttu jo valmiiksi kovia kokeneelle maalaiskoiralle.

Äidiltä on päähäni iskostunut sanonta siitä, miten aina pitää ainakin yrittää. Niimpä latasin koneelleni audacityn, ostin Amorille vielä sadannen "aktivointipallon" ja vähensin aamuruoan iltaruoasta. Ensin koira oli illalla yksin pari minuuttia ja kun totesin sen vaikuttavan rauhalliselta, jätin sen seuraavana päivänä kolmeksi tunniksi. Audacityn äänitteen mukaan koira oli haukahdellyt melkoisen käskevään sävyyn joidenkin minuuttien ajan ja inissyt hermostuneena siinä välissä. Suurimman osan ajasta se kuitenkin otti lepoa. Niimpä se jäi seuraavanakin päivänä puoleksi tunniksi yksin, eikä ollut pitänyt yhtään ääntä sinä aikana. Sitten loppuikin viikonloppu ja edessä oli ihan normaalimittaiset koulupäivät! Amor oli yksin maanantaina n. 5 tuntia, joiden aikana oli haukkunut joitakin minuutteja ensimmäisen tunnin jälkeen ja ulvonut loppupäivästä hetken. Seuraavina päivinä sen ääntely pysyi samalla tasolla, mitä pidin kyllä ikänsä ok-talossa toisen koiran kanssa asuneelle täyttä kymppiä lähestyvälle kääpiösnautserille kiitettävänä suorituksena. Postin tipahtamista se ei ollut kommentoinut sanallakaan, eikä eilistä pihalla meluavaa auraa. Tunsi varmaan vaan olonsa kotoisaksi kun on tottunut että isä kolistelee pihalla lingon ja kauhan kanssa.. 

Tänään poika joutui olemaan yli 9 tuntia yksin, eikä ollut haukkunut kertaakaan - haikeasti vain päästänyt pari ulvontahenkäystä. Olin niinku ainakin nääääääääin ylpeä minun maalaiskoirasta, joka vaikuttaa tosiaan sopeutuvan mihin vaan kunhan on matte pitämässä tassusta vähän kiinni. Törmättiin illalla rapussa naapuriinkin jolta kyselin Amorin äänenkäytöstä. Ei ole kuulemma juuri mitään kuulunut, "eihän noin pienestä koirasta nyt voi isoa ääntä lähteäkkään!" (en kehdannut kertoa miten kovasti ääntä voi tällaisesta tiiviistä paketista irrota.. :D) Vakuutteli ettei ole häirinnyt yhtään ja sanoi vielä etteihän se nyt päivällä ketään voi haitata. Ymmärsi heti, että elämässä on meneillään isoja muutoksia. 

Nyt pitää varmasti koputtaa puuta (kop kop), mutta uskallan jo vähän hihkua helpotuksesta. Minun täysiverisestä metsäläisestä on kuoriutumassa aito kaupunkilaiskoira! <3 

Loppuun valittuja paloja puhelimen muistista.

Oulu-viikonlopun jälkeisellä kotimatkalla, lemmikkivaunussa ruuhkaa..

Amor ja Titi-kissa, Titin korvien asennosta päätellen Amor sai tämän lähentelyn jälkeen korvapuustin..

Reippaasti aamulenkillä jo ennen seitsemää, Amor katselee tarkkana 

Ties monennettako kertaa paikallisen vanhainkodin muistisairaita viihdyttämässä. Yllättävän moni muistamaton ihminen on ottanut koiraan kontaktia ja istunut silittelemässä. Osaston piheinkin tapaus on halunnut syöttää Amorille puolet kahvipullastaan. Ollaan kuultu koiramaisia muisteloita ja tarinoita yli 70 vuoden takaa ja vaan oltu läsnä. Joku on kävelyttänyt Amoria pitkin käytäviä ja toinen on tullut iloiseksi kun Amor on nukahtanut sohvalle pää hänen jalallaan. Tassuterapiaa parhaimmillaan.

Yhtenä kauniina päivänä joen jäällä, -18°C mutta tyyntä.

Kunnon lumimyräkässä keskellä metsää! Kun pakkanen tipahti paristakymmenestä lähelle nollaa, alkoi tynkäkarvaiseen snautseriinkin ottaa lumi kiinni kun teitä ei oltu aurattu (Amor oli kylkiä myöten hangessa). Taskulampun valossa tuttuja reittejä, nenäänsä pidemmälle ei lumisateen ja tuulen vuoksi nähnyt..

Muuton jälkeen läheisessä koirapuistossa, jonne poikettiin aamulenkillä. Lunta riittää!