"Ja lohtu on mulle, että siellä on kaikki sulle.."

Päätös joka tiedettiin oikeaksi, sai sydämet särkymään kuitenkin - toinen kahdesta mustasta on poissa. Kiitos kaikista muistoista Ossi-Aapeli, Katan rakas apinapoika. Juuri niin Ainutlaatuinen kuin vain pikkukoira voi olla.

"Pienillä koirilla on oma taivaanpelto, hyvin lähellä entistä maailmaa,  
yhden henkäyksen päässä, yksi sydämenlyönti täältä sinnepäin.

Aivan lähellä, ihmiseni, niin lähellä, että joskus minä käyn luonasi,
pelmahduksena hiekkakuopan reunalla, kosteana kosketuksena poskellasi,
lämpimänä välähdyksenä vieraissa koiransilmissä, hännän heilahduksena
näkökentän laitamilla, juoksevan koiran vapautuneessa riemussa.  

Enkä minä sure kuten sinä, ihmiseni, sillä kaipuun tuska ei voi koskea minuun täällä,
ei mikään maallinen kipu tavoita minua enää, vaan minä odotan sinua sellaisena,
kuin minut muistat parhaina vuosinani. Minä odotan sinua, joten älä huoli, ihmiseni,
me tapaamme vielä, maailman häviävissä hetkissä, pienten koirien taivaanpellolla. "


Kuvissa se elämää täynnä oleva Aapeli, jonka haluan muistaa.

Ja lunta tulee myrskyten

"Tarvitsen minäkin koiran, joka tuhansia vuosia

on ollut ihmisen lähellä,

muuttunut itsekin moneksi,

nähnyt ihmisensä viat

luikkimatta silti tiehensä."

Aitojen asioiden reitti ei oikeasti koskaan kulje töyssyittä

Mitäpä meille? Pakkasta oli aamulla 20 astetta ja reipas päivälenkki vaihtui "ota Pappa syliin ja juokse kotiin!"-teemaiseksi. Tossut on pakko kaivaa esille, ilman ei nähtävästi enää pärjätä!
Hieman varovaiseksi olen tullut Amorin pakkasenkestävyyden suhteen, tammikuussa Herraparta oli niin heikossa kunnossa että pelaan mielumin varman päälle ja vältän kaikenlaisen sairastelun kohtuullisella ylivarovaisuudella. Ellei kyseessä ole pikainen pyörähdys pihalla, niin uloslähtörutiineihin kuuluu siis jo haalaria ja huppua ja toppatakkia.. Onneksi Ampu ei kauaa vaatteista murjota, kurjuus unohtuu heti kun tassut osuvat lumiseen tienpintaan ja hyvin topattuna sietääkin kipitellä menemään.

Viimeviikolla käytiin reissu Oulussa, Jonnan ja kissojen luona. Amor käyttäytyi tapansa mukaan bussissa erityisen hyvin, nukkui oikeastaan koko matkan huivini alle peiteltynä viereisellä istuimella. Kissojen kanssa elo oli myös tosi sopuisaa, oli kiva huomata että kaikki uskalsi olla niin rennosti. Kiva reissu siis.

Tämä(kin) vuosi lähenee loppuaan, mutta uskaltaisin jo väittää että ensivuonna moni asia on toisin. Olen koittanut henkisesti valmistella pappaa siihen, että sen osa minun Ainoana Koiranani on vaakalaudalla ja kuluttanut taatusti ihan liikaa aikaa lukien kauhutarinoita riiviöpennuista. Aika näyttää kuinka käy, mutta kasvattajan mukaan pentulaatikon pullukat hiiret ovat muuttuneet jo läskipylly-marsuiksi, joten parempaan suuntaan ollaan menossa ja lähtölaskenta voi alkaa.. 

So many reasons for you to be smiling

Kun kouluahdistus ja suunnilleen kaikki muutkin syyt tuntea olonsa sietämättömäksi saavat yliotteen, on viimeistään aika pakata itsensä ja pappakoira tarpeeksi monen vaatekerroksen alle ja lähteä pitkälle lenkille Ruotsin puolelle uusia lenkkipolkuja etsimään, pakkasesta huolimatta. Niin me tehtiin tänään.

 

Elämä vanhan koiran kanssa on mukavaa, ei tarvi arvuutella reaktioita tai tunnustella rajoja. Kun päästään pois keskustan hälinästä, päästään meidän mukavuusalueelle ja ikävät jutut unohtuvat ainakin hetkeksi. Amorin reipasta liikettä seuratessa unohtaa äkkiä myös sen, että nuo pienet käpälät ovat kuljettaneet Herrapartaa ihan pian kymmenen vuoden ajan, suurimman osan ajasta tehden jälkeä omien jälkieni vierellä. Sama häntä on kerännyt kuurapeitteen talvesta toiseen. Amor on mulle niin kovin tärkeä ja aika menee liian nopeasti. 40 päivän päästä sen ikää merkataan kahdella numerolla. Onneksi ne on vaan numeroita, eikä Amor niin maallisia asioita mieti mennessään hetkestä toiseen. Vaikka uni onkin nykyään syvempää ja leuan alla kasvaa enemmän hopeaa kuin koskaan aiemmin.

"For many people, their pets mean the world to them, said Mrs Ernhart."

Sariannen haastamana kuvaa Amorin turpakarvoista:

 Kuvan peiton alla lämmittelevästä herraparrasta otti Anniina Rytilahti viime toukokuussa!

Haastettuna

Nean kysymykset:

1. Miksi/miten olet päätynyt pitämään tätä blogia? Onko(/Onko ollut) sinulla muita blogeja?
Amorin blogi alkoi joskus aikojen alussa kuulumisten päivittelynä kotisivuille. Jotain salaisia blogeja on ollut mihin oon päivitellyt vaan kuvia jne.

2. Millaisista asioista/ominaisuuksista olet muille koirakoille kateellinen? 
Ei tule mieleen muuta kuin Amorin remmiräyhäys. En silti muuttais Amorissa tai Amorin ja minun yhteistyössä mitään :)

3. Miten muuttaisit itseäsi koiranomistajana? 
Jos voisi sormia napsauttamalla muuttua aikaansaavemmaksi ja sosiaalisemmaksi, niin muuttuisin.

4. Onko sellaista lajia jota et voisi kuvitellakaan harrastavasi? Miksi? 
Ei.. mitään intohimoista näyttelyihmistä minusta ei saa pakottamallakaan, mutta kyllähän kaikkea pitää ainakin kokeilla? En harrastaisi koiran kanssa sellaista lajia, joka ei kyseiselle koiralle sovi.

5. Puetko koiraasi syksyisin/talvisin/muulloin johonkin vaatteisiin? Millaisiin? 
Sadesäällä/syksyn viileässä heitän sille niskaan Hurtan sadetakin, pakkasella puetaan olosuhteiden mukaan BOTin toppis/fleecehaalari/tossut/huppu tai kaikki kerralla. Tarpeen mukaan pidetään sisällä BOTin verkkoloimea.

6. Miksi harrastatte koirasi kanssa juuri sitä lajia jota harrastatte?
Juuri nyt ei käydä missään treeneissä, mutta agilityä harrastettiin koska se oli molemmille mieluista ja Amor oli siinä niin hyvä että kentälle oli aina ilo mennä. Temppujen opettelu nyt on hauskaa muuten vaan, Ampu nauttii kaikesta yhdessä tekemisestä ja se kykenee vaikka mihin!

7. Milloin olet hävennyt koirasi puolesta eniten? 
Varmaan näitä klassisia "kakkaan keskellä neljän ruuhkaa kauppakeskuksen eteen ja matella ei oo kakkapusseja"-hetkiä.. Kaikelle on kuitenki voinu nauraa jälkeenpäin.

8. Milloin koirasi (jos osaisi) on hävennyt sinua eniten? 
Kun oon kertonu sen noloja pierutarinoita tutuille ja tuntemattomille?

9. Millainen "huumorintaju" koirallasi on/? 
Amorilla ei ole huumorintajua. Jos on, se on kyllä tosi huono ja mauton :-D

10. Seuraava koirahaave? (Millainen, miksi, toiveita, haaveita, mitä vaan) 
No tähän en sano mitään, koska tilanne on nyt niin jänskä! Haluaisin terveen ja monipuolisen koiran.

11. Millaista koiraa et voisi ottaa koskaan? (ulkonäkö/luonne/mitä vain) 
Liian pitkälle jalostettua lyttynokkaa/tynkäjalkaa/karvareuhkaa. En sairasta koiraa. En koiraa joka pelkää kaikkia ja kaikkea, enkä koiraa joka ei pysy käsissä.

Jos vaellan kuin oisin unessa, on mukana kipinä toivoa

Syyskuussa käytiin Rovaniemellä Eskelisen Ullan vastaanotolla suuta hoidattamassa, koska tilanne paheni huolestuttavan nopeasti ja pahaksi. Amor sai niin hyvää palautetta käytöksestään ja persoonastaan, että mieltä lämmittää vieläkin. Eläinlääkäri ihmetteli miten olen saanut noin kipeää suuta hoidettua itse ja totesi, että ellen olisi tehnyt suun eteen niin paljon töitä ei Amorilla olisi varmaan enää montaakaan hammasta jäljellä. Vaikka Amor oli rauhoitettuna ja humautettu taju kankaalle, niin silti siirtyessäni pois sen luota se päästi syvän murinan ja koitti pistää vastaan ell:ille. Niin kauan kun pysyin herraparran rinnalla, ei ollut mitään ongelmaa vaikka tehtiin mitä. Saatiin rtg-kuvat mukaankin, niistä selvisi sen verran että elleivät suuongelmat pysy kurissa, ei meillä oikeastaan ole varavaihtoehtoja käytettävänä. Vanhan koiran leuassa ei ole riittävästi luuta, jotta kulmureita uskaltaisi poistaa. Vaikka tieto vetikin ensin mielen matalaksi, totesin siinä että Amor on aina saanut elää täyttä koiran elämää hyvine ja huonoine hetkineen ja päästän sen uusiin seikkailuihin mielumin vaikka kuukautta etuajassa kuin hetkeäkään liian myöhään. Se on epäilemättä maailman paras koira, jonka myötä minun elämään on tullut lukematon määrä hyviä asioita. Eikä Amor murehdi turhia.

Ab-kuurit ja kotihoito ovat siis nyt jäljellä. Puhdistan Amorin ientaskuja (jotka muuten yltävät senttejä leuan sisään osittain luuhun asti) itse eläinlääkärin välineillä ja ohjeistuksella ja koitan pitää tilanteen mahdollisimman hyvänä. Koira onneksi sietää nämä epämiellyttävät hoitohetket hyvin - makaa tai istuu aloillaan, kun ruiskutan hampaanreunaa pitkin ikenen sisälle työntämälläni ruiskulla suolaliuosta ja lopuksi tökin samaan kuiluun "hoitotahnaa". Se mädän/ruoanjämien/bakteerimähnän määrä joka koiran kulmahampaan viertä pitkin nousee on useimmiten aika hurja. Joskus tulee verta niin että snautserin rintakarvoillekkin tippuu. Eläinlääkärin mukaan meillä on sinänsä hyvä tilanne, ettei minun ja Amorin yhteistyössä ole ongelmia. Amor antaa minun tehdä ikävätkin asiat vastustelematta.



Treeneissä me ei olla käyty kesän jälkeen, enkä nyt enää tiedä kannattaako kymmenvuotiaan kohtuullisen raskasrakenteisen pappakoiran kanssa säännöllisesti agilityn kaltaista enää harrastaakkaan. Jos vain saisin kelattua aikaa takaisin, mutta kun se ei onnistu.

Karhukokeen diplomi tuli postissa parin viikon viiveellä ja 60 pisteellä Ampu ylsi III-tulokseen!! Huikeaa toimintaa minun pikkumieheltä. Kuten sanottua, Amorin kanssa ei minkään saavuttaminen olis jäänyt kiinni koiran pääkopasta. Sellainen peloton poika se on, puolustaisi varmaan hihnan toista päätä henkensä uhalla.

Juuri nyt meillä menee mukavasti. Amorin turkki on paremmassa kunnossa kuin miesmuistiin ja se on lihaksikkammassa ja massavammassa kunnossa kuin aikoihin. Se kiipeää ilman ongelmia portaat kolmanteen kerrokseen ja sieltä alas päivittäin ja lenkkeillessä se vaan jaksaa jaksaa ja jaksaa. Kotona uni kyllä maittaakin aiempaa enemmän.

Ja jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan, voisi Amorilla olla keväällä parrakas "pikku"veli kotona seurana. Olen niin kovan luokan pessimisti, etten tohdi kovin hehkutella kun tiedän miten moni asia vielä voi mennä vikaan. Ultrassa oli kuitenkin alustavasti näkynyt kolme pentua..

Vuodet opettavat paljon sellaista mistä päivät eivät tiedä mitään.

Tämä päivä on aina täällä, huominen ei koskaan

Mitäs me tässä ootellaan?...

Amor kävi tänään treffaamassa Penaa! Kyseessä oli siis karhutesti joka järjestettiin Ruotsin puolella Haaparannalla. Koska uteliaisuuteni on rajatonta ja Amorin rohkeus pohjatonta, päätettiin mennä vähän naurattamaan mettämiehiä. Jo jonottaessa saatiin osaksemme huvittunutta tuhahtelua ja porukkaa kääntyi katsomaan ja kyselemään että "tuonko sie aijot testata?" - noo tuotaaa.. ei mulla muitakaan koiria ole :D Kävi äkkiä selväksi, että näiden oikeitten metsästyskoirien omistajat olivat sitä mieltä ettei minun ole järkeä maksaa pikkukoiran testauttamisesta kun lopputuloksen voi jo arvata. Noh, niin tai näin, siellä me jonotettiin karhukoirien ja jämpttien seassa ja odoteltiin vuoroamme. Koitin vähän puolustella Herrapartaa kertomalla sen lähestyvistä 10v-synttäreistä ja hyvästä luonnetestituloksesta. Huvittuneita hymyjä ja päiden pudistelua saatiin osaksemme silti.

Kun meidän vuoro lopulta viimeisten joukossa koitti ja Amor tultiin laittamaan pitkään liinaan, hymisi hihnan kanssa tullut mies ja neuvoi meidät jäljen alulle. Ensin Amor kävi merkkailemassa puita ja oikean kohdan löydettyään se jäi nenästä kiinni nurmikkoon. Häntä ei laskenut eikä pappaa jännittänyt, mutta kiinnostus oli selvää. Hetken näytti siltä kuin koko koira meinaisi kellahtaa jäljen päälle kierimään, mutta jätti sen sentään tekemättä. Meitä käytiin vähän hoputtamassakin, mutta herraparran mielestä meillä ei ollut mitään kiirettä minnekkään tämän jännittävän hajun luota. Heh. Kun siitä päästiin jatkamaan matkaa ja karhu alkoi tulla piilostaan, ei Amor tehnyt mitään. Siinä sitten seisottiin parin metrin päässä karhusta ja Amor vain katseli että "jahas, että semmosta tällä kertaa - ei kuule juuri kiinnosta.." :D Porukka kentän reunalla nauroi kovaan ääneen ja mie kuiskasin Amorille että jos meinaat tehä tilanteelle jotaki niin tee pian, siinä on karhu metrin päässä! Kun Pena sitten liikahti kohti, räjähti Amor eloon. Hiuh, vedin kovasti henkeä ja laskin koiralle pitkästi liinaa kun se kiersi karhua ja hyökki ja huusi. Aina kun karhu kääntyi kohti, kiersi myös koira ja pysyi tiukasti asemissaan. Amor ei käynyt kiinni karhuun, piti hyvän välin ja oli lähes koko ajan kovasti äänessä. Riippumatta siitä seisoinko itse kymmenen metrin vai parin metrin päässä, hoiti Amor hommansa loistavasti. Kentän reunalla oli porukka hiljentynyt kokonaan ja jokunen ihminen tuli kauempaa katsomaan mitä pikkukoira keksiikään. Testaajat pyörittelivät karhua aika kauan eikä Amor antanut senttiäkään periksi. Kun meidän vuoro sitten läheni loppuaan, tuli testaaja ja sanoi kovaan ääneen että "Eihän tälle voi ko taputtaa!" ja niin me saatiin iltapäivän ensimmäiset aplodit. Ja kyllä, mulla oli varmasti maailman typerin ja tyytyväisin hymy naamallani kun siinä kehuin Amoria tosi hienoksi pojaksi.

Harmi ettei ollut ketään videoimassa Amorin järjestämää esitystä.

Palaute oli siis pelkästään positiivista, kuulemma oli ilo katsoa koiraa joka toimii ja taisi siinä toinen testaajista sanoa että mulla olis käyttövalmis koira karhumetsälle. Diplomi tulee kuulemma postissa ja kentältä poistuessamme oli ihan huippu mieli! Amor saapui ja lähti ihan omana itsenään - häntä pystyssä ja tomerasti askeltaen. Maailman paras koira.

Ruotsalaiset mettämiehet jämpteineen tuli vielä autolle Amoria kehumaan, joku kysyi että saako pikkukoiraa lainaan mettälle ja toinen sanoi että helkkari miten hienosti sulla koira toimi! Mie vain naurahdin että joo toivon kyllä ettei ikinä tule elävää karhua luonnossa vastaan mutta olihan tämä hauska kokemus mulle ja koiralle. Kuten sanottua - meidän mahollisuudet ja tekemiset ei ikinä ole jääny koirasta kiinni, Amorista olis vaikka mihin. Testin jälkeen käytiin Amorin kans vielä kahdestaan syömässä vähän jäätelöä ja katselemassa mitä keskustassa tapahtuu. Veikkaisin, että Ampun mielestä tämä oli poikkeuksellisen mukava lauantai: ensin sai huutaa ja toimia koko rahan eestä ja siihen päälle tarjoiltiin vielä jätskiä! Jee!

Heinäkuu muissa maisemissa

Tiettävästi parhaat ideat tulevat aamuyöllä kolmen aikaan, mistä sai tämäkin tempaus alkunsa. Keksin katsella työpaikkoja Ylläkseltä ja niinhän sieltä löytyikin paikallisen k-kaupan ilmoitus. Jätin sivun välilehteen auki, pistin koneen ja itseni nukkumaan ja päätin palata asiaan aamulla. Kuinka ollakkaan ilmoitus oli kadonnut kun seuraavana aamuna päätin kokeilla onneani ja ottaa yhteyttä.. Noh, ei muuta kuin suora yhteydenotto kauppiaaseen ja yhteystietoni otettiin ylös. Seuraavalla viikolla puhelimeen tuli viesti, jossa pyydettiin työhaastatteluun. Ei siinä muuten mitään, mutta kun olin silloin ~250 kilometrin päässä kohteesta! Lupasin olla paikalla "ylihuomenna" ja onneksi sain matkaseuraakin. Niimpä löysin itseni yhtenä iltana viiden aikaan kaupan parkkipaikalta 250 kilometrin päässä kotoani ja kädessä oli lappu jonka mukaan töissä pitäisi olla kahden päivän päästä. Mitäpä muutakaan siinä sitten voitiin kuin ajella yöllä takaisin kotiin ja seuraava aamupäivä meni pakkaillessa. Muistilistalla oli muunmuassa "koirat, vaatteet, hyvät työkengät"...

En ole ollut ennen töissä kaupassa, mutta täällä sitä ollaan kassatätinä Ylläksellä! Onnekseni meillä on mökki täällä, joten asustan Amorin ja Mäkärän kanssa mukavasti tunturimaisemissa tämän heinäkuun. Onpahan ainakin erilainen kesä mulle ja koirille! :-) Päivät olen tietenkin töissä, mutta illasta jää aina aikaa etsiä uusia lenkkipolkuja (kunhan ensin lamaannuttaa oman aivotoimintansa vaadittavalla määrällä itikkamyrkkyjä). Tänään käytiin Luontokeskus Kellokkaan reitillä (kiitos iskälle vinkistä) ja sinne täytyy päästä uudestaankin oikeanlaisen kameravarustuksen kera!! Maisemat ovat paikoitellen aivan satumaisia tunturipuroineen ja pitkospuineen, suurten mäntyjen välistä pilkehtivistä valonsäteistä ja ympärillä kohoavista tuntureista puhumattakaan. Voi vitsit. Ja miten hauskaa Amorilla olikaan kun se sai taikasanat "mene vain!" katsoessaan kauempana kökkiviä pieniä metsäkanalintuja. Pikkukoirasta näkyi varpujen takaa vain korvat (ja välillä ei niitäkään) kun se pomppi menemään ja ajatti linnut puuhun. Elämä täällä ei ole yhtään hullumpaa.

Käy vahvemmaksi päivät, ne kaatuessaan voimistuu

Amor 9,5v on saanut uuden kaverin. Ystäväni parson-neiti koitti juoksuttaa käppänäpappaa koirapuistossa, mutta aika heikolla menestyksellä.. Parsonin räjähdysmäistä liikehdintää katsellessani mietin jälleen kerran sitä, miten Amor on ajan kuluessa muuttunut. Nuorena poikana se ei talvisin palellut, eikä liiemmin lenkeillä hidastellut. Nykyään on toisin. Amorissa on lisääntyvissä määrin vanhojen koirien piirteitä.

Mulla se pentukuume vaan kasvaa taas ihan omiin mittoihinsa. Koitan pitää pään kylmänä ja miettiä mitä oikeasti haluan nyt ja entä parin vuoden päästä. Onko Amoria enää parin vuoden päästä, sitä ei tiedä kukaan. Pelkään koiratta jäämistä. Pelkään ilman Amoria jäämistä. Voisinko enää kiintyä koiraan samoin, kun tietäisin että kaikki mitä rakastan ja haluan on saavuttamattomissa ja poissa? Herraparta Ampunen on tuonut minun ja monen muunkin elämään paljon muutakin kuin koirankarvoja ja töpselinokan jälkiä ikkunoihin. Amorin takia olen saanut elämääni valtavan tärkeitä ihmisiä ja ties miten paljon ja mitä muutakin. Eikai sitä edes käsitä, miten moneen asiaan tuo pikkusnautseri on tassunjälkensä jättänyt! Hurjan tärkeä ystävä se on, koira jollaista en osannut edes toivoa. Kaikkine virheineenkin mulle juuri täydellinen. Ja jos se osaisi lukea niin kieltäisi näin imelät lässytykset heti alkuunsa omasta blogistaan.. :D

(Ai että toistan itseäni? No? Enkö muka saa hokea tuon pikkukirpun tärkeydestä ja saavutuksista?..)

Nojuu se siitä. Mitäs muuta meille kuuluu? No, olen käynyt pentuja katsomassa pari kertaa ja huolestunut vain siitä etten ole onnesta sekaisin. Onneksi tässä on vielä aikaa keräillä ajatuksiaan kasaan, mutta jos näin ison jutun suhteen yhtään epäilee niin kannattaako silloin sanoa kyllä? Pennussa itsessään ei ole mitään vikaa - luonne on täys kymppi ja ulkonäkö vastaa omia mieltymyksiä kyseisen rodun suhteen. Ihana poika. Mutta miksi löydän itseni aina uudestaan (vuodesta toiseen) snautserikerhon pentulistalta, etsimässä sitä oikeaa risupartaa jatkamaan Amorin jäljissä? Koiraa johon yltääkseen ei tarvisi kyykistyä. Mutta voiko toista yhtä hyvää edes löytää? Onko mulla väärät lähtökohdat, kun etsin toista Amoria.

Love-Dane's Sweet Scandal 10v!!

Onnea rakkaimmalle pikkukakkiaiselle! Kaikesta huolimatta olet maailman tärkein kahden_maan_vaiva ja nilkkojen näykkijä <3

Tunnen sut jo tarkkaan, jaettu sielu kaiken aikaa

Agilitytreenejä on nyt kahdet takana ja onhan se huippua! Miten saatettiinkaan lopettaa harrastus, jossa meidän yhteistyö näkyy niin hyvin? Ryhmänohjaajamme on jo joutunut toteamaan, että koira taitaa kuunnella rataan tutustumista paljon paremmin kuin ohjaajansa - niin hyvin tuo otus korjaa minun virheitäni ja tekee puhtaat radat vaikka itse siellä huitoisin ihan eksyneenä..

Hauskaa siis on riittänyt. Amor juoksee esteeltä toiselle niin vaivattoman näköisesti, vaikkei vauhti päätä huimaa. Kokoajan se kuitenkin yrittää, vähintään yhtä kovasti kuin ohjaajansa. Muistan varmasti pitkään parin viikon takaisen ensimmäisen ratamme pariin vuoteen: se oli nopea ja virheetön rata täysine keppeineen, renkaineen, kontaktiesteineen ja pusseineen. Fiilis oli aikalailla 10+! Ensimmäisissä treeneissämme toisen radan kohdalla me päädyttiin myös esimerkeiksi toiselle ryhmäläiselle. Ryhmänohjaaja pyysi toista tyttöä jättämään koiransa ja tulemaan katsomaan miten tässä pitäisi mennä.. mulla jännitti ja olin varmaan ihan punainen naamasta, kun ohjaaja käski meitä menemään radan niinkuin me se äsken mentiin ja toista tyttöä katsomaan tarkkaan miten "täydellisesti" otin koiran hyppyjen jälkeen ja pistin putkeen, josta puomille. Hih, minun rakas herraparta se on aikamoinen vetsku! :) Vanhuus tosin näkyy yleensä treenien jälkeen, kun koira on illalla huomattavasti totuttua rauhallisempi. Väistämättä sitä miettii kuinka meidän yhteiset vuodet vähenee ja nämä harrastusvuodet sitäkin nopeammin, jos niistä nyt enää voi monikossa puhuakkaan. Viimeistään parin vuoden päästä on auttamattomasti liian itsekästä treenata 12 ikävuotta lähentelevän koiran kanssa samoja ratoja, joilla paineltiin menemään nuorempina. En haluaisi oman innostukseni vuoksi kuluttaa Amoria nopeammin loppuun..

Ja jottei mikään olisi täydellistä, niin löysin Amorin suusta epämääräisen reiän suun putsauksen yhteydessä pari päivää sitten. Sieltä pulppusi verta ja mätää vuorotellen painaessani alaleuan sisäreunaa. Soitin tosi huolestuneena hammaslääkärisiskolleni, joka kävi katsomassa Amorin suuhun myöhään illalla (kiitos siitä!) ja totesi, että kyseessä voisi olla fisteli. Heti aamulla soitin eläinlääkäri Heiskaselle ja sain ajan täksi perjantaiksi. Koitin selittää puhelimessa reiästä joka erittää mätää ja verta ja voisi olla yhteydessä yhteen etuhampaaseen joka on alkanut kevään aikana vähän heilumaan.

Niimpä me äitini ja koirien kanssa mentiin klo 10:15 vastaanotolle ja pistettiin 6.7 kiloa painava pappa nukkumaan, jotta suulle voitaisiin tehdä mitä sitten tarviikaan. Kotiin lähdettiin ab-kuurin kera ja yhtä hammasta kevyempinä, kun hammaskiven poiston jälkeen Heiskanen otti oikeasta alalaidasta l3-hampaan. Siskoni arvaus oli osunut aivan oikeaan - sen hampaan juureen oli kehittynyt paise, josta seurasi tämä fisteli. Voisin yrittää selvittää tätä fisteliä sanomalla, että se hampaan juuri oli tulehtunut ja kehittänyt tämän mätäpaiseen jonka piti päästä tyhjentymään jotakin kautta.. Vaikka kuinka putsasin Amorin suuta (sen alakulmurit ovat erittäneet mätää/keränneet ruokaa ienpusseihin jo pari vuotta, mutta ovat muuten hyvässä kunnossa ja tukevasti kiinni), niin en sitten voinut tämän fistelin kehittymiselle paljoakaan :/ Sain muuten taas seurata toimenpidettä ja siellähän se pieni räkäparta makasi eilisen pesu- ja trimmihetken jäljiltä niin sievänä ja puhtaana, mutta kieli poskella ja ihan kanttuvei kun suussa tapahtui ihmeitä.

Samalla reissulla Mäkärän polvet tutkittiin ja diagnoosi oli oletetunlainen - eivät pysy paikoillaan (toinen vielä pahempi). Mäkärä sai mukaan Metacam-kipulääkettä mahdollisten kipujen varalta, kysyin vielä Heiskaselta että ovatkohan jalat kuinka kipeät kun eivät näytä Mäkärää haittaavan, ja vastauksena kuultiin että ne VOIVAT olla välillä kipeät. Mitään eläinrääkkäystä ei kuitenkaan harrasteta, vaan mennään pikkuneidin ehdoilla. Ell meinasi että Mäkkis saattaa sinnikkäänä koirana elää vielä toisetkin kymmenen vuotta! :D Hehee.

Loppuun vielä maininta hellittämättömästä pentukuumeesta, jonka ainoa hoitomuotohan tunnetusti on pentukoirien hipsutteleminen ja siinä sivussa mahdolliselle toiselle koiralle nimivaihtoehtojen listaaminen. Tästä sitten ehkä lisää myöhemmin, nyt täytyis vaan pitää järki päässä!