Jos yltäis jalat maahan voisin kaahaa vaik ympäri maata, mut ei oo niin vakavaa

 

Resko kävi eilen hierottavana ja kuulemma lihakset muuten hyvässä kunnossa, mutta niskassa jumia. Reskohan ei enää vedä lenkeillä veturina eteenpäin, mutta nykäisee kyllä kunnolla jotain mielenkiintoista nähdessään. Käytössä on leveä panta, mutta pitää varmaan miettiä jos alkais käyttämään pääsääntöisemmin valjaita.

Itse hieronnan ajan Rekku piippasi kuin viimeistä päivää ja kävi melkoisilla kierroksilla, en ole ennen nähnyt samanlaista esitystä. Toki paikalla oli kaksi ihanaa tyttökoiraa ja paikka vieras, että kaikella oli varmaan vaikutusta kaikkeen. Hieronnan jälkeen se vaan ravisteli ja lähti etsimään tyttöjä - noin lyhyellä muistilla ei kyllä voikkaan jäädä traumoja, huoh. Tosi kiva oli kuitenkin saada "ammattilaisempi" mielipide koiran tämänhetkisestä tilasta ja kuulla se minkä itsekin kuvittelin: että Reskon muskelit voi hyvin.

Eilen meillä oli myös päivähoidossa eräs Torsti-herra. Sain edellisenä iltana loistavan ajatuksen jyrsijän ottamisesta meille, kun itse olin joka tapauksessa koko päivän kotona ja Torstin matte olisi töissä. Niimpä herättiin koko porukka 7:ltä aamulla vastaanottamaan basenjia.

Pakko sanoa, että olin tosi iloisesti yllättynyt siitä miten hienosti nuo kaks pelleä osaa olla. Toki ne painivat ja pyörivät ihan mielettömät määrät sisällä ollessa, mutta rauhottuivat myös välillä nukkumaan. Resko lojui keittiössä ja Torsti pienellä kiepillä tyynyn päällä (melkonen hienohelma!) Kiitos Jonna kun luotit Törpön meitä viihdyttämään, otetaan joskus uusiksi jos tilanne sen sallii.

Skipattiin tiistain ohjatut tottikset omien kiireiden ja tapahtumarikkaan päivän vuoksi. Käytiin nimittäin Reskon kanssa siskoni luona 1,5-vuotiasta kummipoikaani katsomassa :) Resko on kyllä ihan yliveto kaveri lapselle, samanlaisia apinoita ovat molemmat. Ja tulipa taas matkustettua bussissa pahimpaan ruuhka-aikaan ja jumiuduttiin vielä liikenneonnettomuuden aiheuttamaan tukokseen melkein puoleksi tunniksi. Resko käyttäytyi esimerkillisesti bussissa, ei piipannut kertaakaan (!!!!!!) vaikka oli tosi tylsää ja porukka levotonta. Ja vaikka jouduin ottamaan sen syliini tilanpuutteen vuoksi, ei se ollut millänsäkään. Katseli vaan ikkunasta hiljaa. Superresko! Pienestä sitä huomaa tulevansa iloiseksi tämmösen pösilön kans.

Mulla olis jäljellä pari rästitehtävää ja koulu loppuis sitten siihen. Uskomatonta. Pääsiäiseksi vaihdetaan maisemaa ja suunnataan nenät kohti Yllästä, jee! Ihanaa.

Oisit vaan sä, ja mä oisin mä, eikä muusta väliä

Käytiin lauantaina iltapäiväinen reissu Oulunsalon hiekkakuopilla Jonnan ja Torstin kanssa. 

Ihana kevät. 

Koirauimala, rokotukset, sulaneet lenkkireitit

Resko sai isosiskoltani (kiitos Kata!) älyttömän hyvän joululahjan, nimittäin lahjakortin koirauimalaan! Viimeviikon lauantaina käytiin sitten HundSpassa ja Resko yllätti itsensä lisäksi kaikki muutkin. Kesällä Rekku osoittautui oikeaksi vesipedoksi, vaikka ei laiturilta uskaltautunutkaan hyppimään. Nyt uimalassa se teki sellaisia pellehyppyjä altaaseen, ettei snautserin pään ja katon väliin jäänyt montaa senttiä - hyvä kun ei kopsahdellut.

Viikonloppu sujui muutenkin tosi mukavasti kun aurinko paistoi ja Oulun pyörätiet sulivat. Kuivana päivänä katupöly pölähtelee, vähän märempänä päivänä palaan lenkiltä kotiin snautserin kans joka on korvia myöten ravassa ja hiekassa.

Tiistaina oli tottistreenit ja Resko oli mitäs muutakaan, kuin oma tekevä itsensä :) .. Vielä kun omistaja pysyis vauhdissa mukana. Koutsi kannusti muistuttaen, että on helpompi työstää vilkasta koiraa jolla on paloa tekemiseen, kuin koittaa harrastaa lahnan kanssa. Tosihan se on, mutta olen välillä niin myöhässä reaktioineni. Tässä siis parannettavaa!

Keskiviikkona käytiin eläinlääkärissä rokotuksilla. Koska me ollaan nyt Oulussa eikä päästy ns omalle lääkärillemme Heiskaselle, varasin ajan Lemmikkiin. Resko käyttäytyi vastaanotolla tosi kivasti, piippasi kyllä odotushuoneessa westielle, mutta tarkastuksen ja pistämisten ajan se oli oma reipas ja mutkaton itsensä. Ei reagoinut piikkeihin mitenkään, tuskin edes huomasi. Eläinlääkäri ihmetteli ääneen, kuinka keskareita on niin kovin vähän. Hymisin puoliääneen että "En ihmettele, kuka nyt haluaa tällaisen jonka kans hakataan ensin päätä seinään ensimmäiset kymmenen vuotta ja nautitaan sitten siitä jäljellä olevasta ajasta kun vois valita vähän helpomminkin..". Omistajana minua tietysti ilahdutti sitten suuresti, kun ell ennen lähtöämme vielä sanoi että olen hakannut päätä seinään tosi hyvin tämän ensimmäisen vuoden, kun Reskosta on kasvanut näin mukava ja hauska koirayksilö :) Vilkashan se on, mutta ehkä aika auttaa kasaamaan palasia vielä paremmin kokoon.

Muuten me on eletty aika rauhallista arkea. Resko ei ole päässyt kovin paljoa juoksemaan vapaana, mutta tänään kokeiltiin pyörän vieressä juoksemista. Resko ravasi sellaisella takapotkulla, etten muista ennen nähneeni vastaavaa - ihmettelin sitä aikani, kunnes tajusin että tosiaan kun juoksen itse ja Resko vetää, niin sehän aina laukkaa. Ja kävellessämme se lönkyttelee. Nyt näin pitkiä pätkiä todella tehokasta ravia, joten tiedämpä ainakin että Reskosta irtoaa kyllä liikettä oikeissa olosuhteissa. Toivottavasti Resko esittelee näitä liikkeitään sitten myös Oulu KVssa heinäkuussa.

Amor vincit omnia

Mä puhun sulle silloin kun muut ei nää, 

kun ikävä kasvaa niin suureksi että sen alle jää, 

ja kerron mitä meille kuuluu 

ja mitkä haaveet toteutui 

ja mitkä haaveet sun myötä hautautui

Aloin reilu viikko sitten kokoamaan videota Amorista. Ihanimpia tallessa olevia pätkiä: ilta tuulisella rannalla, kesäpäivä hiekkakuopilla, Amor auttamassa minua yo-kirjoituksiin lukemisessa, agilityn huippuhetkiä, loikkia keväthangilla, juoksua pallon perässä, pihaa vahtimassa Mäkärä-yorkin kans, viljelysteillä tai Ylläksen ruskan keskellä lenkkkeilyä ilman kiirettä mihinkään.

Ehkä olen sysännyt tunteet pintaa syvemmälle ja siksi tunnen välillä ihan havahtuvani siihen, että Amorin aika on ohi. Meidän aika on ohi. Ei tule enää yhtään rallytokotreenejä pappakoiran kanssa, ei tuttuja tuhahduksia, ei superkarkeita karvoja kättäni vasten kun silittelen pappaa tv:tä katsellessani. Ei Amoria syöksymässä lokkiparven sekaan isolla golfkentällä kesäyön valoisassa hiljaisuudessa. Tämän postauksen jälkeen aijon sysätä nämä ajatukset takaisin sinne jonnekkin, mistä ne ei pulpahtele pintaan jokaisessa käänteessä. En jaksa surra, en jaksa ajatella miten rajallista ja lopullista ja sattuman kauppaa kaikki elämässä on.

Amor oli niin valtava palanen minun elämässä. Sellainen yli 10 vuoden linkki, joka nitoi minut kiinni koirallisen nuoren tytön harrastusten kautta satoihin ihmisiin ja saatteli minut Torniosta parhaan ystäväni luokse Joensuuhun. Nyt ammattiin valmistumisen kynnyksellä (koulua jäljellä enää pari viikkoa) olen lukemattomia kertoja miettinyt, mikä merkitys pienelläkin valinnalla voi koko elämään olla. Amor veti minut mukanaan ihan erilaiseen elämään, mitä ilman sitä nyt eläisin. Enkä voi olla kuin kiitollinen.

Ja jos joskus syliin mustan maan 

sua joudun kantamaan, 

niin minä sinua vaan.

Jos tyytyy kuuntelemaan merisään ei tunne myrskyn vaaraa veneellään

Mepähän aloitettiin syysloma Jonnan ja Torstin kans hiekkakuopilla! Arvoin vähän Amorin mukaan ottamisen suhteen, mutta eihän tuota voinut kotiinkaan jättää kaikesta hauskuudesta ulkopuolelle. Hienosti se vielä jaksaa. Välillä puin papalle pompan, kun tuuli puhalsi luihin ja ytimiin asti, mutta välillä se porhalsi menemään nakuna muiden perässä ja omia polkujaan. Nykyään lähinnä omia polkujaan - sivusilmällä minua tarkkaillen. Ei tarvi olla kokoaikaa kosketusetäisyydellä, kun yhteys pysyy kuitenkin. Vaikka Resko on valtavan hurmaava ja hauska tapaus, ei ole mitään rakkaampaa kuin Amor katsomassa minua tyynesti kulmakarvojensa takaa. Välillä tuntuu ihan että alan pidättää hengitystä ja odotan siltä sanoja.

Nuoriso riekkui menemään ihan hirveät määrät ja välillä saatiin jotain muka asiallisiakin kuvia otettua. Kiitos Jonna ihan huipusta perjantain vietosta!

---

Löysin luonnoksista julkaisemattoman postauksen viimevuoden syksyltä. Olipa meillä melkonen porukka :)

Tapas olla vapaa, älä mieltäsi pilaa. Paratiisi kuitenkin vaan mielesi tila.

Tiistaina käytiin ensimmäistä kertaa tottistreeneissä. Resko näytti kaikki vinkeensä, mokoma puupäinen rontti :D Ensimmäiset 10min se oli täysillä mukana - kontaktissa, korvat tallella, tarjosi asioita, leikki, taisteli lelusta muristen ja lensi pitkin ilmoja patukkaa purren. No loppuajan mulla sitten olikin hihnan päässä kaikelle piippaava koira jolle minua ei edes ollut olemassa. Ei minua eikä minun nakkeja. Eikä leluja - ei narupalloa, patukoita, vinkuleluja, rättejä.. (Get a schnauzer they said - it'll be fun they said) Kun reilu vuosi sitten tammikuussa yllätin isäni kantamalla keittiöön kevythäkin josta Amorin perässä tassutteli ulos pikkuruinen snautserinpentu rinta rottingilla, käveli isäni ulos huoneesta todettuaan että "No siinä on sitten tekemistä seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, huoh"(ei sanasta sanaan, mutta ymmärtänette pointin). Tiesin kyllä jo silloin, että nyt on näpeissä vähän erilainen tapaus kuin Amor koskaan. Mutta ei Rekullakaan mennyt montaa kuukautta isäni sydämen pehmittämisessä, joten jospa sillä omakin pää pehmenisi sopivasti treenaillessa. Tylsää ei ainakaan tule olemaan, mitään ei saa ilmaiseksi. Ja toisaalta - pienetkin onnistumiset tuntuvat niiiin makeilta.

Nojuu, eipä siinä voinut suuttuakkaan. Tutustuttiin vähän ryhmän vetäjään ja todettiin hänen kanssaan, että tämän koirapojan kans hakataan päätä seinään seuraavat 10 vuotta, Amorin kans oli erit ongelmat ja tämän kanssa tällaiset. Kannustavaan sävyyn meitä kuitenkin vakuuteltiin että "Vilkkaan koiran kanssa on parempi lähteä tekemään kuin passiivisen, hyvä siitä vielä tulee!" Jepjep. Helpompi muokata ja rajata jotain käytöstä, kuin tehdä tyhjästä? Klassinen "kyllä se kotona osaa..." lipsahti myös suusta, mutta kun se pitää paikkansa. Resko on vaan ollut puolisen vuotta ulkona oikeista koiraharrastuksista ja ottaa nyt tolkuttomasti häiriöitä toisista paikalla olevista karvapäällisistä. Homma tulee helpottumaan, kun se kykenee tekemään treeneissä saman kuin kotona. Oijoi, tuskin maltan odottaa! Henkeä ei silti kannata kenenkään pidättää odotellessaan.

Mutta näin ollen meillä on siis treenivuoro tiistaisin puoli kuudesta puoli seitsemään. Sanoin kyllä että tullaan varmaan käymään jotain alle puolen tunnin treenejä, kun ei Reskolla muuten riitä kiinnostus. Viisikin minuuttia tuntuu meille riittävältä ajalta, jos kaikki menee nappiin :) Haluan kuitenkin pitää Reskolle selvänä, että hallille mennään pitämään hauskaa ja tekemään töitä - ei haahuilemaan ja piippaamaan ja pullistelemaan lihaksiaan. Ryhmän vetäjä ihmetteli ääneen, että miten Resko voi olla niin vahva, vaikkei fyysisesti näytä isolta. Vaikka snautserin hihnan päässä oli aikuinen mies, se ei estänyt snautseria yrittämästä. Ja kyllähän se ihan älyttömän vahva on, ollakseen "vaan polvenkorkuinen". Mutta me kyllä käydäänkin vetolenkeillä 2-3 kertaa viikossa, hölkytellään menemään yleensä ainakin tunti ja Reskon askel ei ole vielä ikinä alkanut painaa. Ja pulkassa se vetää minua ihan ongelmitta (hurjaa vauhtia). Resko rakastaa liikkumista ja jos ei muuten pärjätä, niin sinnillä.

Tänään käytiin tsemppaamassa Torsti-bestistä sen ensimmäisessä virallisessa kehäkäynnissä! Vaikka kellon soidessa lauantaiaamuna ennen kuutta sitä mietti jonkin kerran onko tässä mitään järkeä, osoittautui päiväreissu Oulusta Seinäjoelle tosi huipuksi! Jonna sanoi Torstille ennen kehään menoa, että "nyt sit koko rahan eestä!" ja odotti kai julkista nöyryytystä ja kirppusirkusta. Sen sijaan Torsteeni pesi valioluokan uroksen ja sijoittui VSPksi saaden samalla ensimmäisen sertinsä! Ihan mahtavaa! Paljon onnea Torsti ja Jonna!!

Kuten jo aiemmin tässä postauksessa mainitsin, niin pienestä on toisinaan ilot revittävä koirallisessa arjessa. En läpeensä laiskana ihmisenä ole oikein jaksanut käyttää Reskolla kuonopantaa, mutta toissapäivänä ja eilen illalla saatiin meidän mittapuulla täydelliset ohitukset aikaan. Olin ihan että "???????" kun Resko ei vetänyt hihnassa eikä murissut eikä korissut, vaan katsoi toista koiraa ja sitten minua ja jatkoi matkaa kanssani. Toisaalta ollaan viimeaikoina lenkkeilty paljon isommalla alueella kuin ennen, joten voisko silläkin olla asian kanssa tekemistä? Menin ihan hämilleni kun hihnan päässä ei riekkunutkaan korvaton karvapallo, vaan jännittymättä toisen koiran ohittava koira. Tuli ihan sellanen fiilis, että tällaista koiran omistamisen pitäisikin parhaimmillaan olla, monen tunnin lenkkejä aurinkoisessa kevätsäässä ilman turhaa stressiä. Ja sitä se näyttää parhaimmillaan Reskon kanssa olevankin :)

 

An arrow can only be shot by pulling it backward. So just focus and keep aiming.

Resko räkäparta pääs lauantaina keskustakierrokselle! Bilisteltiin bussilla kaupunkiin ja takaisin - käytiin kiertelemässä ja kaartelemassa Oulun jännimmät korttelit, jutusteltiin mummojen kanssa ja kuljettiin täpötäydessä hississä ilman paheksuvia katseita. Resko osasi. - Ja koska Resko osasi, käytiin me myös Stockan lemmikkiosastolla valitsemassa uus puruluu (Resko valitsi itselleen hirvennahkaisen puruluun josta lähtee ihan kauhea kolina kun sitä paiskoo lattiaan..) ja kuljettiin ainakin miljoonan ihmisen joukossa hyvin sivistyneesti; ei edes nuuhkittu vieraita käsiä tai tuijotettu pahasti oudosti pukeutuneita heppuja. Bussissakin Resko osaa kulkea tosi hienosti, kirkuvat pikkulapset tai parhaat päivänsä nähneet känniset sedätkään ei pistäneet sen pasmoja sekaisin.
Reskon reagoi ainakin arkipäiväisissä yllättävissä tilanteissa (esim. tuulen mukana autosta repsahtava peitto tai roskasäiliön kansi tai nurkan takaa eteen hyppäävä ihminen) "pelottaviin" tilanteisiin kuten Amorkin: syöksähtää kohti uhkaa. Vielä ei oo tullut vastaan tilannetta, jossa se olisi valinnut paremmaksi vaihtoehdoksi paikalta pakenemisen tai minun taakseni peruuttamisen. Pysyy ainakin hihnan toinen pää hyvin hereillä tällaisen kans ulkoillessa.

Ollaan muuten nyt muutamalla lenkillä pistetty tuon veturin turvan ympäri kuonopanta ja sen käyttö on lisännyt lenkkeilymukavuutta aika huikeasti. Vielä se vetää itsensä vaihtelevasti melkoisille kierroksille vastaantulevista koirista, mutta pystyn narujen toisessa päässä ottamaan ne tilanteet rennommin ja hallitsemaan koiraa vähemmällä voimalla. Olen nyt vaan vienyt tuon ohituksista läpi lyhyessä hihnassa ja vaikkei se huuda, niin vetää ja ähisee kyllä senkin edestä. Yks päivä saatiin sopivassa tilanteessa luvan kans moikata pientä terrierineitiä ja Resko ähisi sillekkin kunnes pääsi haisteluetäisyydelle. Siihen loppui ähinä ja alkoi teatraaliset leikkiinkutsut. Ota tuostakin nyt sitten selvää? Toivottavasti päästäisiin pian eroon kuonopannasta, se kun ei kuitenkaan poista ongelmaa vaan vain helpottaa sen kanssa elämistä.

Sunnuntaina käytiin taas keskustassa ja jatkettiin siitä Torsti-basun luokse kyläilemään. Pahemman sortin asennevamma Reskolla kyllä on samassa asunnossa asuvia pikkukissoja kohtaan, en usko etteikö se pistäisi niitä päiviltä jos tilaisuuden saisi. Huoh - vaikka jotkut muut kissat ei aiheuta snautserissa ns mitään reaktiota, niin näitä se jää vaan tuijottamaan ja painuu ihan omiin maailmoihinsa joista sitä ei saa palautettua maanpinnalle kuiskaamalla, huutamalla, tönimällä, viheltämällä, eikä kyllä edes kurkussa roikkuva Torsti saanut sitä irroittamaan katsettaan katonrajassa olevista kissoista. Uskomaton keskittymiskyky. Saisimpa joskus tehtyä itsestäni Reskon silmissä yhtä kiinnostavan kohteen kuin nuo pikkukissat! (Vaikka en kyllä asiaa tarkemmin mietittyäni haluaisi täysin viettien viemän snautserin kanssa lähikontaktiin jos asia niin olisi..)

Ainiin vielä!

Iloisia uutisia harrastusrintamalta: pistin paikallisen koirakerhon pk-puolen vastaavalle pari viikkoa sitten s-postia ja tänään tipahti vastaus hotmailiini. Pk-tottisryhmään olis juuri vapautunut paikka ja se vois olla meidän. Houkutteleee, houkuttelee. Että kai tässä sitten revitään rahat vaikka kiven alta ja aletaan tiistaisin kulkemaan hallilla. :-) Ollaan varmaan oiva esimerkki muille siitä miten ei kannata käyttäytyä ja mitä virheitä ei kannata tehdä. Ja miksi ei kannata hommata itselleen snautseriurosta, jos haluaa nopeasti valmiin koiran jolle oma mamma on jumalasta seuraava. Voihan sitä maksaa itsensä kipeäksi vaikka vaan päästäkseen syöttämään snautserille nakkia kerran viikkoon hallin kauimmaisessa nurkassa. Ehkä se kontakti tulee jo ennen kuin lumet sulaa Oulun kaduilta, who knows...

Stockalla liukuportaita katselemassa - Resko kevätauringossa

Resko ja rautalintu

Hirveät määrät nostatti lunta tuo kopteri noustessaan. Meinasi tukka lähteä päästä tuossa myrskyssä!

Resko ja taivaalla pörisevä kopteri.

Pikkasen on tänne Ouluun nyt tätä lunta kyllä tullut. Snautseri tykkää.

R - niin kuin rakas

Resko. Rekku Reppuli Rontti Kakkiainen, rakas pieni poikanen. Korvan nipistelijä, partaelukka.

Millainen yksivuotias Resko on? Resko on muilta kuulemieni kommenttien mukaan iloinen hölmö, yksinkertainen, vähän tyhmä, itsepäinen, vilkas, atomipommi, vahva, hyvä hyppimään, kiltti, halaileva, isokirsuinen, ilmeikäs, moniääninen, karvainen, komea, keskeneräinen, ....
Suurimman osan ylläolevista allekirjoitan itsekin. Mutta siinä missä joku muu tulkitsee Reskon tyhmäksi ja itsepäiseksi, kuvailisin sitä mielumin oma-aloitteiseksi ja rohkeaksi. Ellei Resko näe syytä totella, se voi heittää koko homman läskiksi ja tehdä just niinkuin itse haluaa. Se myös keksii joka tilanteeseen omat juttunsa, eikä minulla omistajanakaan ole aina helppoa koittaa ennustaa sen aivoituksia. Jos erehdyn mielessäni vertaamaan Reskoa Amoriin, ajattelen helposti sen olevan keskittymiskyvytön ja tarpeettoman nopea ja rauhaton - mutta oikeastaan se on vain koira joka tarjoaa ihan kaikenlaisia juttuja jos ei ymmärrä mitä siltä pyydetään. Siinä missä Amor totes vaan että "perkele, nyt se makupala tänne niinku olis jo! JOS EN SAA NIIN HUUDAN!", niin Resko koittaa tulla sivulle ja mennä maahan ja istua ja kierähtää selälleen ja hakea pallon ja tökkiä kirsulla käteeni. On olemassa tosi paljon juttuja mitä Resko ei vielä ymmärrä, mutta ainakin se yrittää. Sellainen iloinen vesseli se on, aina osallistumassa kaikkeen. Aina Reskon tarjoama osallistuminen ei varsinaisesti auta, mutta onhan se aika hauskaa koittaa kasata uusia huonekaluja snautserin kanssa. ("Mitä teet? Mikä se on? Voinko tulla tähän? No istun jo tässä. Istun nyt tässä. Istun tässä. Haloo? Näätkö kuinka istun tässä? Minä istun tässä ja tuijotan. Istunko ohjeiden päällä? Voi että, minäpä siirryn. Istun nyt tässä vieressä, näätkö, huomaatko, ihan tässä vieressä. Mikä sulla on kädessä? Meisseli? Voinko auttaa? Mikä siitä tulee? Höhöö oottappas haen luun tähän, haluaisin syödä sitä luuta tässä teidän kanssa, ihan juuri tässä kaiken keskellä. Namskis.. Mikä liikahti?! Oooh onpa se todella jännittävän näköinen työkalu! Saanko kokeilla? ...")

Me painitaan edelleen hihnakäytöksen kanssa. Ajattelen välillä, että jos vaan asuttais jossain taajaman ulkopuolella ja käytössä olis kilometreittäin metsäpolkuja ja koskemattomia hankia tai kelkanjälkiä, ei meidän arjessa tökkis mikään. Resko on ihan parhaimmillaan vapaana kulkiessamme, koska se kyllä tutkii ja kartoittaa ympäristöä, mutta pääasiassa pysyttelee lähelläni. Se kaahottaa ja nuuskii ja tuijottaa ja kaivaa ja käy välillä tökkäämässä minua kirsulla käteen makupalan toivossa, mutta ei "etsi" jälkiä joiden perään lähteä eikä huutele kaikenmaailman risahduksille. Varmaan se ottaisi ritolat, jos nenän eteen sattuisi jänis tai hirvi tai orava, mutta muuten se on helppo metsäläinen. Ja pitkän vapaana tehdyn lenkin jälkeen se on tyytyväisempi kuin koskaan muulloin. Sen sijaan kaupungissa asuessamme meitä vastaan tulee päivittäin koiria, eikä Resko yhtään tykkää niiden ohittamisesta hihnassa.. Blaa. Se ei varsinaisesti rähise, mutta vetää kuin hinaaja ja pitää niin outoa ääntä etten itsekään ymmärrä. Snautserin kurkusta tulee ulos mölinää ja kurinaa ja se hinkuu ja huohottaa. Positiivista sentään se, että koira on mulla kuitenkin ihan hanskassa enkä sinänsä jännitä ohituksia enkä jätä lähtemättä lenkille sen vuoksi. Ja heti ohituksen jälkeen Resko palautuu. Tähän vaan ei ole auttanut oikein mikään muu kuin äkkikäännökset ja lyhyellä hihnalla ohitukset. En oikein ota selvää myöskään siitä, että haluaisiko se vain mennä leikkimään ja tutustumaan, vai antaa turpaan jokaiselle kaupunginosaamme asuttavalle uroskoiralle. Yksinolot sentään sujuu yhä (*kopkop*), vaikka pelkäsin paluuta Ouluun kuukauden maalla asustelun jälkeen. Jännitti ihan törkeästi jättää snautseri tiistaina yksin 8ksi tunniksi, kun se ei melkein kuukauteen ollut ollut yksin, ja ne kerrat kun se mökillä/mummolassa oli yksin, se kyllä huuteli ja valitti. Pitkän koulupäivän jälkeen Audacityn nauhaa katsoessani piti ihan selata se kauttaaltaan läpi, ennenkuin uskoin koiran tosiaan olleen ihan hiljaa koko päivän, eikä ollut tehnyt mitään piruuksiakaan. Uskomaton Resko. Taitava Resko! <3

Olin tammikuun alusta 2 viikkoa Teneriffalla ja vietin samalla koko elämäni ensimmäisiä viikkoja ilman koiraa. Tiivistän ne kaksi viikkoa tähän: ei enää koskaan uudestaan. Toki nautiskelin etelän lämmöstä ja uusista maisemista, mutta kaipasin koiraa liian monta kertaa päivässä. Onneksi Resko oli hoidossa äidilläni, joten Reskon osalta nämä viikot sujui hyvin - se söi, se lenkkeilytti itsensä lisäksi äitiäni ja se leikki. Ja ihan mahtavaa oli, kun isosiskoni kävi Umeåsta auttamassa äitiäni Reskon hoidossa! Resko sai uuden Hurtan takin (joka on kuin tehty Rekun päälle) ja varustemäärämme lisääntyi juoksuvyöllä. Yhdistelmä snautseri+potkuri+ihminen meni kuulemma lujaa. Ehkä liiankin lujaa..

Ajattelin listata jotain tavoitteita vuodelle 2015, koska niin oli tapana tehdä myös Amorin kanssa.

Reskon vuosi 2015

• käydään jokin toko-kurssi tms, ehkä aletaan kulkea viikottain ryhmässä
• agilityä!!
• näyttelyt
• kuvataan ehkä jo lonkat 
• pysytään terveinä
• nähdään paljon koirakavereita
• treenataan alo-luokan liikkeitä
• ohituksille voisi vielä koittaa tehdä jotain..

Sä olet viilto seinämaalin täydelliseen pintaan, se virhe jonka arvokkuus on mittaamaton

Vuoden 2015 ensimmäinen kirjoitus blogin puolelle. Meillä ei vietetty eilen Amorin synttäreitä, mutta hyvää syntymäpäivää kuitenkin rakas Ampuherra. Ensimmäinen uusivuosi kymmeneen vuoteen, kun en herännyt aamulla miettimään millaiset synttäriposeeraukset otan Herraparrasta. Sen sijaan me nukuttiin Reskon kanssa pitkään ja kolattiin auringon jo noustessa mökin pihasta lumet pois. Olin illan töissä ja Resko oli mökillä hienosti. Se ei välitä raketeista - yhtä loistava parrakas, kuin Amorkin. Käytiin kymmenen aikaan vähän iltalenkillä ja Reskoa lähinnä uteliaana poikana kiinnosti että mistä lähteekään noin hyvät paukut ja raketin vinkuva vihellys. Ja taivaalla rätisevät valot? Mielenkiintoisia. Iso helpotus ja syy hymyyn, kun junnu on paukkuvarma.

Me oltiinkin joulu ja uv mökillä Ylläksellä ja pakkaset kirivät välillä yli -30 asteeseen. Kyllä vain paleli snautserin varpaita. Uudeksivuodeksi onneksi lauhtui ja päästiin paremmin lenkkeilemään ja hankeen hyppimään. Kymmenet turistit haukuttiin ja päästiin tutustumaan yhteen porokoiranarttuun ja boksereihin. Uroskoirien kaveri Resko ei enää ole, eikä mulla huvita kokeilla sen sietokyvyn rajoja. Leikatulta uros-boksulta se olisi ottanut välittömästi lättyyn, kun tuli puhe snautserin rauhaan jättämisestä. Reskon pinna ei ole kovin pitkä, mutta Reskon kanssa olevilla on oltava sitäkin pidempi.

Joululahjaksi Resko sai ikioman ison mustan kongin (Amorilta peritty pieni punainen olikin vähän pieni) ja toisenkin kestävän aktivointilelun, johon saa vaihdeltua puruosia. Myös puruluita ja vinkuleluja, jotka tosin on syöty ja hajotettu :D  Täydellistä! Kiitos.

Mitäpä muuta.. vähän hiljaista. Mitään erityistä ei tunnu tapahtuneen. Mitä nyt vuosi vaihtui.
Moni asia on muuttunut vuoden 2014 aikana ja tuntuu että alan vasta nyt hahmottamaan kulunutta vuotta. Elämäni tuntuvin menetys 11.11. kun Amor lähti uusiin seikkailuihin tuntuu jakaneen elämäni aikaan ennen Amoria, aikaan Amorin kanssa ja tähän Amorittomaan aikaan. Mutta jos ajattelisikin, että tämä on nyt Reskon aikaa. Pienen Reskopterin ikiomaa aikaa minun ainoana silmäteränäni ja kultapoikana. Sydämessäni olen edelleen kahden koiran omistaja, vaikka eteisessä roikkuukin enää yhden koiran lenkkivehkeet. Amor jätti pieniä hippusia itsestään jokaiseen kuluneeseen päivään viimeisen 11 vuoden ajalla, niin että niistä hipuista kietoutui koko elämäni kattava verkko Amorillisia asioita. Annan kuitenkin muistojen virrata ja keskityn elämän valoisiin puoliin - kaikesta sitä vaan selviääkin. Kiitos vuodesta 2014 kaikille jotka siihen jollakin tapaa olivat osallisina, toivottavasti tämä vuosi tuo tullessaan paljon hyvää. Resko ainakin on tuonut mukanaan elämääni paljon uutta, toivottavasti jaksan kirjoittaa siitä vielä erikseen toisen jutun. Nyt painun nukkumaan ja otan snautserin kainalooni yöksi.

"kuljet siellä 
kai onnen tiellä 
jäivät muistot mulle ikuiset 
ne mua kantaa 
luo taivaanrantaa 
siksi kuollutkaan koskaan et

terveiset sinne taivaaseen 
juhlitaan sua taas uudelleen 
eikä unohtaa saa koskaan rakkaitaan"

Kuukausi kului

Niin siinä vain kävi, että kuukausi kului. Kokonainen Amoriton kuukausi. Kuukauteen mahtuu tuplasti enemmän Amorittomia päiviä kuin kymmeneen vuoteen.

Amor helmikuussa '12

Reskon kanssa on matkustettu linkkarilla (meni muuten erittäin hyvin!), kuljettu keskustassa, etsitty uusia lenkkeilyreittejä ja muisteltu menneitä. Suunniteltu tulevaa. Nähty kavereita. Vaikka lenkkeily tuntuu vähän "puolikkaalta" vain yhden hihnan ja koiran kanssa, on tässä silti puolensa. Minusta oli niin mukavaa olla vaan yhden koiran omistaja Amorin kanssa 10 vuotta. Siinä kerkeää omistautua sille ainoalle erilailla ja huomaa monia juttuja, mitä ei muuten edes ajattele. Me on opeteltu uusia temppuja ja koitettu saada hihnakäytöstä taas ruotuun. Reskon mielestä olis niin kivaa vetää silmät päästä pullistuen ja öhisten muita koirakoita moikkaamaan..

Jouluun on enää 10 päivää. Mulla loppui jo koulu tältä vuodelta ja kerkeän lomailla pari päivää ennen kassatätiksi ryhtymistä. Olen töissä joulun ja uudenvuoden ja ihan omasta tahdostani. Ylläksellä on jo korkeat hanget ja pakkasta, joten odotan aika malttamattomana sinne lähtöä! Ensiviikolla sitten :-)

Ainiin ja viikko sitten oltiin Laihialla häävieraina. Resko lähti mukaan, kuinkas muutenkaan. Hotellissa se nukkui yönsä sievästi, mutta näytti kertaalleen kuinka tosissaan snautseri ottaa itsensä ja minun puolustamisen uhkaavan oloisessa tilanteessa. Resko ei väistä senttiäkään, ei peruuta eikä niiaa - se seisoo ihan varpaillaan hihnan mitan edessäni isolla äänellä haukkuen ja tempoo uhkaajaa kohti, koko selkäharjaksen karvat pystyssä sojottaen. Rohkea junnu, muuttuu Hessu Hoposta ihan toiseksi koiraksi tommosessa tilanteessa!

Resko "joutui" samalla reissulla myös kokemaan ilotulituksen. Se oli porokoiran kanssa autossa, kumpikin omissa häkeissään, kun ulkona alettiin paukutella. En tiennyt koko hommasta etukäteen, joten saatoin sitten vaan mennä autoon istumaan ja Reskolle henkiseksi tueksi. Minua Resko ei tosin näyttänyt tarvivan - niin lunkisti se otti päällämme rätisevän ja räjähtelevän valoshown. Siis ihan 110% paukkuvarma tämän viikonlopun perusteella.

Yhteys ei kadonnu, muutti vaan muotoaan

 Muistot on kalleinta kultaa.

Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa.

Olin itse kymmenen, kun ajettiin äidin kanssa Kalixiin hakemaan koiranpentua. Joulukuussa Amor olisi täyttänyt 11. Nyt Amor on poissa. 

Amor oli minun haaveideni täyttymys. Helppo se ei ollut, eikä varmaankaan otollisin ensimmäinen oma koira. Mutta minulle se oli kaikki. En olisi muuttanut siitä viiksikarvaakaan, en vaikka joskus pienempänä se roikkui mulla ranteessa suututtuaan kun en ymmärtänyt ettei Amorin kaltaista itsevaltiasta voinut pakottaa nöyrtymään. Tai kuinka se räjähti rähisemään jos vastaan tuli toinen musta koira (tai vaan koira, sekin riitti Amorille ihan päivästä ja tähtien asennosta ja senhetkisestä tuulensuunnasta riippuen) ja nyt itkisin onnesta jos kertaakaan vielä kuulisin sen olevan niin täynnä itseään ja niin elossa, niin äänekkäänä. Kai se hävetti minua joskus ennen, mutta nyt sekin on vain muisto. Muisto muiden joukossa.

Alkuperäinen Joensuun kokoonpano: Taavi, Eppu & Amor (ja Lennu-kissa) <3

Olin toissaviikon Tanskassa koulun vuoksi ja Amor oli hoidossa vanhemmillani, kun Resko jäi Ouluun poikaystävän vaivoiksi. Liian tarkkaan muistan vielä kuinka pissatin Amorin tämän talon vieressä kasvavien kivien juurelle ja nostin sen sen jälkeen äidin autoon ja se meni itse koppaan. Kaikki se oli Amorille niin valtavan tuttua. Muistutin sitä vielä siinäkin kuinka rakas se mulle on ja toivotin mukavaa lomaa maalla. Ja mukavasti siellä menikin, siihen asti että Ampu osoitti huonoja merkkejä loppuviikosta. Perjantaina se oli jo kipeä, lauantaina vähän enemmän. Vaikka saikin kipulääkettä. Sunnuntaina olin palannut Tanskasta Ouluun ja Amor tuli siskoni kyydissä maalta takaisin minulle. Vaikka mulle oli pohjustettu että Amor on aika huonona, niin itku tuli kun näin minun mahtavan Herrapartani sinä sunnuntai-iltana kerrostalon alaovella. Se oli eri koira kuin minkä hyvästelin viikkoa aikaisemmin.

No lääkitsin sitä lisää ja tuudittauduin siihen, että tästä on noustu ennenkin, suunta on vain parempaan. Rimadyl ei riittänyt, mutta jos annoin yliannoksen niin pappa piristyi hetkeksi tepastelemaanja nukkuikin rauhallisena. Mutta ei se parempaan mennyt, voi ei.. Ulkona se haparoi liikkeissään, kompuroi yrittäessään nostaa jalkaa jne. ja sisällä oli niin surkeana kuin pieni snautseri vain voi. Matka sunnuntaista tiistaihin oli loputtoman pitkä. Ja miten selität kipeälle koiralle, että nyt pitää taas vaan katsoa mihin suuntaan tämä tästä lähtee? Koska selkähän sitä vaivasi, se hiton selkä. Muistin ja tiesin kyllä että yliajalla ollaan menty keväästä lähtien. (blogijuttu)

Kohistessa sadekuuron

et kuule kun kerron

Sun jälkeesi on yksinäisyys

pahempaa kuin koskaan ennen

Soitin tiistaina meidän eläinlääkärille, joka suositteli meille Oulun Animagia ja tuttu ääni sanoi puhelun pääteeksi korvaani vielä että "koita selvitä". Niin.. No sain ajan Animagiin samalle illalle klo 15.40.

Eläinlääkäri käänteli Amorin tassuja ja Amoria, kokeili ja testasi refleksit ja kiputunnon. Takapää oli heikko. Poikaystävä sanoi, että kun hän oli tullut koulusta niin Amor oli ollut aika pirteänä mutta seissyt takatassut väärinpäin, eikä ollut korjannut asentoa. Voi minun pieni Amor.. 

Ell oli ensin aika toiveikas ja höpötteli pullistuneesta välilevystä. Kun näytin puhelimesta kuvan Amorin selästä toukokuussa kuvattuna, tuli vastaukseksi vain hiljainen "oi...." ja kommentti jotenkuten niin että eihän tuossa ole enää välilevyä olemassakaan kun on noin luutunut ja Amor rauhoitettiin uusia kuvia varten. Pidin sitä sylissä ja siihen se nukkui, pää vasemman käsivarteni päällä. Rauhallista. Eläinlääkäri haki sitten Amorin röntgeniin. Istuttiin ja odoteltiin, sanoin jo jossain vaiheessa ettei voi olla hyvä asia jos tähän menee näin kauan? 

No ei se ollutkaan. Kalkkeumat Amorin selässä olivat pahentuneet, levinneet ylemmäs ja päättäneet olla lähtemättä minnekkään. Koiralla oli kuulemma todennäköisesti tuntemuksia kokoajan, vaikkei se niitä ole aina näyttänytkään. Ell alkoi kertomaan miten tuolla jossain Etelä-Suomessa voidaan leikata koirilta selkiä, tai sitten voidaan kokeilla kipulaastaria ja vahvempia kipulääkkeitä hermokipuihin ja täyslepoa. Mutta kukaan ei voinut luvata minun Amorille parempaa huomista. Amor makasi patjalla rtg-huoneen lattialla ja katsoin siitä otettuja kuvia ja kuuntelin kun ell selitti huomanneensa samalla etteivät pahimmat muutokset ole L4-L5 välissä, vaan L3-L4 välissä, koska Amorilta puuttuu yksi nikama kokonaan. 

Olin jo tehnyt päätöksen mielessäni, mutta sain vähän aikaa kuitenkin miettiä koiran kanssa mitä tehdään ja pitää Amoria sylissäni. Eläinlääkäri poistui huoneesta ja sitten poikaystäväkin, koska aina ennenkin oltiin Amorin kanssa oltu me kaksi vaan. Mie ja minun Amor. Amor ja Amorin ihminen. Yli kymmenen vuotta. Yhteisiä retkiä, reissuja, seikkailuja. Harrastuksia, treenejä, voittoja, häviöitä, oppimisia. Musta karkea karvapallo nukkumassa yöt peittoni alla, pää samalla tyynyllä. Ruskeat silmät aamulla vastassa. Matkat yöjunalla Helsinkiin, bussilla Uumajaan, Joensuuhun, Oulusta Tornioon, käynnit vanhainkodilla ikäihmisiä piristämässä, koira mukana koulussa, lehtijutut joissa me oltiin mukana. Rauhalliset koti-illat, kun minun vanhemmat olivat töissä ja mulla oli Amor. Metsäpolut, viljelystiet, joen jäällä kuljetut kilometrit, hiihtoreissut Mustasaareen, kaikki ne koulussa vihkoihin piirtämäni kuvat Amorista ja listaukset sen osaamista tempuista. 

Viideltä tiistaina Amorin sydän hiljeni. Tunnemyrsky oli valtava. Vaikka silitin Amoria rauhassa viimeiseen asti ja juttelin mukavia ja pidin sen tassusta vielä sen jälkeenkin kiinni, niin kotiinpaluu ilman parasta ystävää oli vaikeinta ikinä. Kuin olisi pakotettu liikkeelle keuhkot tyhjinä. Resko juoksi keittiöön ja olohuoneeseen etsien kaveria, lopulta palasi aina eteiseen haistelemaan naulakossa roikkuvaa takkiani joka mulla oli eläinlääkärissä päällä. Vaikea pukea sanoiksi mitä kaikkea siinä tunteekaan. Ahdistus, epätoivo, ikävä, suru, sietämätön tyhjyys, jotain puuttuu. Ja sen kaiken lopullisuus. En tiennyt miltä todella tuntuu olla niin surullinen että se sattuu joka paikkaan. Kun päätä särkee niin että silmät pitää painaa kiinni ja jalat on maitohapoilla autolta kotiin kävelyn jälkeen. Eikä käppänä enää pystynyt lohduttamaan minua, kuten aina ennen. Kukaan ei tullut painamaan tassua polvelleni eikä nukkunut ihan kiinni minussa hiljaa ja läsnä.

Alle vuosi sitten sanoin pienen Aapelin korvaan että "odota siellä Amoria, Amor tulee sitten perässä" kun se nukkui pois (linkki). Ja vaikka en ajatellutkaan siirtyä elämässäni uuteen vaiheeseen, sellaiseen johon Amor ei enää kuulu, niin kuitenkin kävi. Aina niin tunnollinen Amor lähti etsimään Aapelia toiselta puolelta. Eläessäänkin ne olivat kaksi pikkumustaa, joista Amor raivasi tietä ja Aapeli kulki kevyellä askeleella isoveljensä perässä. Mahtoi niillä olla tiistaina iloinen jälleennäkeminen ja sittemmin yhtä hienot kilpajuoksut ja painit kuin silloin kun ne oli molemmat nuoria ja elämänsä kunnossa. Kaksi äkäpussia voimiensa tunnossa, toivottavasti Amor muistaa olla yhtä kärsivällinen kuin täälläkin ettei poikien välille tule kinaa. Mutta älä Amor silti anna Aapelin viedä sulta kaikkia leluja ja herkkuja..

Olen saanut ihan hirveästi viestejä facebookissa ja netissä muutenkin. Puhelimeen on tullut myös viestejä. En edes itse ole tajunnut moniko meidät tunsi tai tiesi ja muisti. Sellaisetkin, joiden olemassaoloa en ole itse vuosiin ajatellut. Kiitos kaikista niistä viesteistä.

Ensimmäiset päivät olivat pahimpia. Kaikki piti tehdä ensimmäistä kertaa ilman Amoria. Ensimmäinen yö, kun Herraparta ei pedannut itselleen nukkumapaikkaa lattialla olevaan päiväpeittoon tai sille sitä varten tuomaani isoon tyynyyn, ensimmäinen aamu ilman Amoria (ihan hirveä), ensimmäinen kerta hississä kun rakas pikkumies ei tuijotellutkaan sieltä jalkojeni juuresta Reskon vierestä. Ensimmäinen kerta kellarin oven kautta ulos, kun minulla olikin enää yksi koira. Resko nostamassa jalkaa puuhun, eikä Amor enää tule merkkaamaan siihen päälle. 

Viimeisenä aamuna Amor ei meinannut päästä enää ollenkaan makuulta ylös, näin kyllä että se yritti ponnistaa päiväpeiton mutkasta ylös mutta kroppa ei vaan noussut. Sanoin sille monta kertaa ja lopulta menin tuuppaamaan sen jaloilleen ja käytiin lyhyellä aamulenkillä. Viimeisellä aamulenkillä, viereisen tutkimuskeskuksen ympäri. Hidasta. Amorin tuntomerkkinä tunnettu kepeä askellus oli poissa, ja tilalla oli hidasta peitsaamista. Vaikka se kompuroi, nousi se tietysti heti jaloilleen ja potki vielä maata merkkauksiensa päälle. Sellainen se oli, vaikka pää kainalossa puri hampaat yhteen ja jatkoi matkaa. Kun kahden jälkeen palasin työharjoittelusta kotiin, oli Amor iloisena vastassa mutta kiljaisi kun siihen sattui ihan yhtäkkiä. Ennen lääkäriin lähtöä leikkasin vielä kerran sen kynnet ja varvaskarvat, kampasin parrankin. Enkä tiennyt tulevani sieltä ilman Amoria kotiin. Kaikki oli ainakin hyvin tavallista loppuun asti, Amorin ei tarvinnut ihmetellä itkevää omistajaa joka syöttää vain nakkia ja tuijottaa haikeasti silmiin. Se vain makasi niin esimerkillisen kiltisti kyljellään kun nyhväsin sen kynsien ja tassukarvojen kimpussa, vaikka takajalkojen varpaiden välistä karvoja kaivellessani sillä aina kutittikin ja tassu vähän nykäisi. Amor käveli itse autolle, vaikka heikosti liikkuikin. Merkkasi vielä kerran tutut puut ja kivet ja istui autossa sylissäni kuten niin monta kertaa aiemminkin. Tilanteeseen nähden se sai siis lähteä "saappaat jalassa".

Kiitos Amor. Annoit yli 10 täydellistä koirallista vuotta ja jätit tassunjälkesi kaikkeen ja kaikkiin, enkä vaihtaisi näistä päivistä hetkeäkään. Kasvettiin yhdessä lapsista muka aikuisiksi ja voi että me oltiin onnellisia. Kuin paita ja peppu, sanoja ei tarvittu vaan tiedettiin toisemme hiljaisuudessakin. Ja sitten otit vielä oppipojaksesi Reskon viime tammikuussa. Olit mukana Joensuussa ja opetit Reskolle kuluneen vuoden aikana kaikenlaista tarpeellista. Niin hienosti.

Vaikka suru vyöryy nyt aaltoina yli ja tuntuu mahdottomalta kestää tällaista tunnemäärää, niin ehkä tämä sittenkin on pieni hinta siitä mitä kymmenessä vuodessa kerettiin tehdä ja nähdä ja miten paljon annoit ja miten paljon sinua rakastin. "If only love could have kept you here, you would have lived forever and beyond."

Kiitos Amorin kasvattajalle haaveideni täyttämisestä parhaalla mahdollisella koiralla, kaikille meitä elämässä eteenpäin potkineille ja Amoria muistaneille ja kiitos tädilleni siitä että mahdollisti Amorin ja minun yhteisen matkan alkamisen helmikuussa 2004. Ja kiitos äiti ja iskä että hoiditte Amoria "viimeisen "viikon siellä, Amor oli varmasti onnellinen Kotona.

Olet niin valtavan rakas, aina. Nähdään vielä.

(Amor sai jo keväällä diagnoosiksi isot muutokset L4-L5 välissä ja niiden lisäksi vielä pahasti asettunut kalkkeuma painoi yläpuolen hermoihin (selkäytimeen). Oli halvausoireita jne, mietin jo silloin että mitä tässä oikein tehdään. Oireita saattoi hoitaa, mutta ongelmaa ei poistaa. Sanoin jo silloin etten lähde "tekohengittämään" (=tässä tapauksessa lääkitsemään rankasti ja rajoittamaan sen iloja, kuten hiekkakuopilla riehumista ja pitkiä metsälenkkejä) Amoria, eletään täysillä siihen asti kuin meille aikaa annetaan.
Saatiin siis oireeton (ja lääkkeetön) kesä ja alkusyksykin, mutta tiesin kokoajan että mennään yliajalla. Toissaviikolla koira alkoi olla taas näkyvästi kipeä, eikä entiset lääkkeet enää purreet kipuihin. Kun ell viime tiistaina uusien kuvien ottamisen jälkeen antoi vaihtoehdoiksi ison selkäleikkauksen tai lääkkeiden lisäämisen/erilaisten kokeilut ja täyslevon, niin päätös ei ollut vaikea. Kun kukaan ei voinut luvata parempaa huomista, Amor lähti jatkamaan seikkailujaan ikuisille keväthangille, missä riittää hankikantoa ja kopattavia lumipalloja.)