Heinäkuu muissa maisemissa

Tiettävästi parhaat ideat tulevat aamuyöllä kolmen aikaan, mistä sai tämäkin tempaus alkunsa. Keksin katsella työpaikkoja Ylläkseltä ja niinhän sieltä löytyikin paikallisen k-kaupan ilmoitus. Jätin sivun välilehteen auki, pistin koneen ja itseni nukkumaan ja päätin palata asiaan aamulla. Kuinka ollakkaan ilmoitus oli kadonnut kun seuraavana aamuna päätin kokeilla onneani ja ottaa yhteyttä.. Noh, ei muuta kuin suora yhteydenotto kauppiaaseen ja yhteystietoni otettiin ylös. Seuraavalla viikolla puhelimeen tuli viesti, jossa pyydettiin työhaastatteluun. Ei siinä muuten mitään, mutta kun olin silloin ~250 kilometrin päässä kohteesta! Lupasin olla paikalla "ylihuomenna" ja onneksi sain matkaseuraakin. Niimpä löysin itseni yhtenä iltana viiden aikaan kaupan parkkipaikalta 250 kilometrin päässä kotoani ja kädessä oli lappu jonka mukaan töissä pitäisi olla kahden päivän päästä. Mitäpä muutakaan siinä sitten voitiin kuin ajella yöllä takaisin kotiin ja seuraava aamupäivä meni pakkaillessa. Muistilistalla oli muunmuassa "koirat, vaatteet, hyvät työkengät"...

En ole ollut ennen töissä kaupassa, mutta täällä sitä ollaan kassatätinä Ylläksellä! Onnekseni meillä on mökki täällä, joten asustan Amorin ja Mäkärän kanssa mukavasti tunturimaisemissa tämän heinäkuun. Onpahan ainakin erilainen kesä mulle ja koirille! :-) Päivät olen tietenkin töissä, mutta illasta jää aina aikaa etsiä uusia lenkkipolkuja (kunhan ensin lamaannuttaa oman aivotoimintansa vaadittavalla määrällä itikkamyrkkyjä). Tänään käytiin Luontokeskus Kellokkaan reitillä (kiitos iskälle vinkistä) ja sinne täytyy päästä uudestaankin oikeanlaisen kameravarustuksen kera!! Maisemat ovat paikoitellen aivan satumaisia tunturipuroineen ja pitkospuineen, suurten mäntyjen välistä pilkehtivistä valonsäteistä ja ympärillä kohoavista tuntureista puhumattakaan. Voi vitsit. Ja miten hauskaa Amorilla olikaan kun se sai taikasanat "mene vain!" katsoessaan kauempana kökkiviä pieniä metsäkanalintuja. Pikkukoirasta näkyi varpujen takaa vain korvat (ja välillä ei niitäkään) kun se pomppi menemään ja ajatti linnut puuhun. Elämä täällä ei ole yhtään hullumpaa.

Käy vahvemmaksi päivät, ne kaatuessaan voimistuu

Amor 9,5v on saanut uuden kaverin. Ystäväni parson-neiti koitti juoksuttaa käppänäpappaa koirapuistossa, mutta aika heikolla menestyksellä.. Parsonin räjähdysmäistä liikehdintää katsellessani mietin jälleen kerran sitä, miten Amor on ajan kuluessa muuttunut. Nuorena poikana se ei talvisin palellut, eikä liiemmin lenkeillä hidastellut. Nykyään on toisin. Amorissa on lisääntyvissä määrin vanhojen koirien piirteitä.

Mulla se pentukuume vaan kasvaa taas ihan omiin mittoihinsa. Koitan pitää pään kylmänä ja miettiä mitä oikeasti haluan nyt ja entä parin vuoden päästä. Onko Amoria enää parin vuoden päästä, sitä ei tiedä kukaan. Pelkään koiratta jäämistä. Pelkään ilman Amoria jäämistä. Voisinko enää kiintyä koiraan samoin, kun tietäisin että kaikki mitä rakastan ja haluan on saavuttamattomissa ja poissa? Herraparta Ampunen on tuonut minun ja monen muunkin elämään paljon muutakin kuin koirankarvoja ja töpselinokan jälkiä ikkunoihin. Amorin takia olen saanut elämääni valtavan tärkeitä ihmisiä ja ties miten paljon ja mitä muutakin. Eikai sitä edes käsitä, miten moneen asiaan tuo pikkusnautseri on tassunjälkensä jättänyt! Hurjan tärkeä ystävä se on, koira jollaista en osannut edes toivoa. Kaikkine virheineenkin mulle juuri täydellinen. Ja jos se osaisi lukea niin kieltäisi näin imelät lässytykset heti alkuunsa omasta blogistaan.. :D

(Ai että toistan itseäni? No? Enkö muka saa hokea tuon pikkukirpun tärkeydestä ja saavutuksista?..)

Nojuu se siitä. Mitäs muuta meille kuuluu? No, olen käynyt pentuja katsomassa pari kertaa ja huolestunut vain siitä etten ole onnesta sekaisin. Onneksi tässä on vielä aikaa keräillä ajatuksiaan kasaan, mutta jos näin ison jutun suhteen yhtään epäilee niin kannattaako silloin sanoa kyllä? Pennussa itsessään ei ole mitään vikaa - luonne on täys kymppi ja ulkonäkö vastaa omia mieltymyksiä kyseisen rodun suhteen. Ihana poika. Mutta miksi löydän itseni aina uudestaan (vuodesta toiseen) snautserikerhon pentulistalta, etsimässä sitä oikeaa risupartaa jatkamaan Amorin jäljissä? Koiraa johon yltääkseen ei tarvisi kyykistyä. Mutta voiko toista yhtä hyvää edes löytää? Onko mulla väärät lähtökohdat, kun etsin toista Amoria.

Love-Dane's Sweet Scandal 10v!!

Onnea rakkaimmalle pikkukakkiaiselle! Kaikesta huolimatta olet maailman tärkein kahden_maan_vaiva ja nilkkojen näykkijä <3

Tunnen sut jo tarkkaan, jaettu sielu kaiken aikaa

Agilitytreenejä on nyt kahdet takana ja onhan se huippua! Miten saatettiinkaan lopettaa harrastus, jossa meidän yhteistyö näkyy niin hyvin? Ryhmänohjaajamme on jo joutunut toteamaan, että koira taitaa kuunnella rataan tutustumista paljon paremmin kuin ohjaajansa - niin hyvin tuo otus korjaa minun virheitäni ja tekee puhtaat radat vaikka itse siellä huitoisin ihan eksyneenä..

Hauskaa siis on riittänyt. Amor juoksee esteeltä toiselle niin vaivattoman näköisesti, vaikkei vauhti päätä huimaa. Kokoajan se kuitenkin yrittää, vähintään yhtä kovasti kuin ohjaajansa. Muistan varmasti pitkään parin viikon takaisen ensimmäisen ratamme pariin vuoteen: se oli nopea ja virheetön rata täysine keppeineen, renkaineen, kontaktiesteineen ja pusseineen. Fiilis oli aikalailla 10+! Ensimmäisissä treeneissämme toisen radan kohdalla me päädyttiin myös esimerkeiksi toiselle ryhmäläiselle. Ryhmänohjaaja pyysi toista tyttöä jättämään koiransa ja tulemaan katsomaan miten tässä pitäisi mennä.. mulla jännitti ja olin varmaan ihan punainen naamasta, kun ohjaaja käski meitä menemään radan niinkuin me se äsken mentiin ja toista tyttöä katsomaan tarkkaan miten "täydellisesti" otin koiran hyppyjen jälkeen ja pistin putkeen, josta puomille. Hih, minun rakas herraparta se on aikamoinen vetsku! :) Vanhuus tosin näkyy yleensä treenien jälkeen, kun koira on illalla huomattavasti totuttua rauhallisempi. Väistämättä sitä miettii kuinka meidän yhteiset vuodet vähenee ja nämä harrastusvuodet sitäkin nopeammin, jos niistä nyt enää voi monikossa puhuakkaan. Viimeistään parin vuoden päästä on auttamattomasti liian itsekästä treenata 12 ikävuotta lähentelevän koiran kanssa samoja ratoja, joilla paineltiin menemään nuorempina. En haluaisi oman innostukseni vuoksi kuluttaa Amoria nopeammin loppuun..

Ja jottei mikään olisi täydellistä, niin löysin Amorin suusta epämääräisen reiän suun putsauksen yhteydessä pari päivää sitten. Sieltä pulppusi verta ja mätää vuorotellen painaessani alaleuan sisäreunaa. Soitin tosi huolestuneena hammaslääkärisiskolleni, joka kävi katsomassa Amorin suuhun myöhään illalla (kiitos siitä!) ja totesi, että kyseessä voisi olla fisteli. Heti aamulla soitin eläinlääkäri Heiskaselle ja sain ajan täksi perjantaiksi. Koitin selittää puhelimessa reiästä joka erittää mätää ja verta ja voisi olla yhteydessä yhteen etuhampaaseen joka on alkanut kevään aikana vähän heilumaan.

Niimpä me äitini ja koirien kanssa mentiin klo 10:15 vastaanotolle ja pistettiin 6.7 kiloa painava pappa nukkumaan, jotta suulle voitaisiin tehdä mitä sitten tarviikaan. Kotiin lähdettiin ab-kuurin kera ja yhtä hammasta kevyempinä, kun hammaskiven poiston jälkeen Heiskanen otti oikeasta alalaidasta l3-hampaan. Siskoni arvaus oli osunut aivan oikeaan - sen hampaan juureen oli kehittynyt paise, josta seurasi tämä fisteli. Voisin yrittää selvittää tätä fisteliä sanomalla, että se hampaan juuri oli tulehtunut ja kehittänyt tämän mätäpaiseen jonka piti päästä tyhjentymään jotakin kautta.. Vaikka kuinka putsasin Amorin suuta (sen alakulmurit ovat erittäneet mätää/keränneet ruokaa ienpusseihin jo pari vuotta, mutta ovat muuten hyvässä kunnossa ja tukevasti kiinni), niin en sitten voinut tämän fistelin kehittymiselle paljoakaan :/ Sain muuten taas seurata toimenpidettä ja siellähän se pieni räkäparta makasi eilisen pesu- ja trimmihetken jäljiltä niin sievänä ja puhtaana, mutta kieli poskella ja ihan kanttuvei kun suussa tapahtui ihmeitä.

Samalla reissulla Mäkärän polvet tutkittiin ja diagnoosi oli oletetunlainen - eivät pysy paikoillaan (toinen vielä pahempi). Mäkärä sai mukaan Metacam-kipulääkettä mahdollisten kipujen varalta, kysyin vielä Heiskaselta että ovatkohan jalat kuinka kipeät kun eivät näytä Mäkärää haittaavan, ja vastauksena kuultiin että ne VOIVAT olla välillä kipeät. Mitään eläinrääkkäystä ei kuitenkaan harrasteta, vaan mennään pikkuneidin ehdoilla. Ell meinasi että Mäkkis saattaa sinnikkäänä koirana elää vielä toisetkin kymmenen vuotta! :D Hehee.

Loppuun vielä maininta hellittämättömästä pentukuumeesta, jonka ainoa hoitomuotohan tunnetusti on pentukoirien hipsutteleminen ja siinä sivussa mahdolliselle toiselle koiralle nimivaihtoehtojen listaaminen. Tästä sitten ehkä lisää myöhemmin, nyt täytyis vaan pitää järki päässä!

Näyttelyreissu napapiirille: Rovaniemi RN

Me vietettiin viime viikolla kaksi päivää Rovaniemellä, keskiviikkona ajelin Amorin kanssa Nathalien ja Tenhon luo kylään ja torstai-iltana tultiin pois. Keskiviikon ja torstain välinen yö meni koiria laittaessa (kun ensin oltiin käyty porukalla reilun tunnin lenkillä metsässä) - ensin Nathalie teki näyttelytrimmin Amorille ja sitten laitettiin Tenho. Nathalien siistiessä Amoria hymisin itsekseni kun mietin miten joku vuosi sitten Nasu kyseli multa käppänöistä ja nyt sama ihminen teki Amorille hienosäätöä seuraavan päivän misseilyä varten. Pakko sanoa olleeni Amorin ulkoiseen habitukseen niin tyytyväinen kuin se niissä puitteissa oli mahdollista. Jalkakarvoja kuivatessaan Nasu kuulosti kyllä kieltämättä huvittuneelta huomatessaan ettei niille tarvinut juuri fööniä näyttää..

Näyttelypäivän aamuna multa puuttui jännitys kokonaan, ei kiukuttanut eikä itkettänyt kuten tähän asti on ollut tapana! Ilmeisesti täysin ilman odotuksia näytelmiin lähteminen on mulle sopiva tapa.. Kunhan ei hylkyä tulis, eikä tietenkään mielellään sitä tyydyttävääkään. Puuttuvista hampaista pelkäsin tulevan kommenttia, mutta sekin jäi onneksi tulematta. Harmitti hieman Amorin runkoturkin keskeneräisyys - vaikka sitä moni kävi kehumassa niin itse tiesin ettei se ole läheskään parhaimmillaan. Mutta noh, pikkujuttuja tässä elämässä.

Tietenkään ilmatieteenlaitoksen ja forecan sivuilta katsotut sääennusteet eivät pitäneet paikkaansa, vaan näyttelypaikalla taivaalta sateli räntää ja kylmä viima puri tylysti vanhuskoiraa korviin. Pidinkin Amorin Tenhon lämmittämässä kopassa ja BoT-toppikseen käärittynä viimeiseen asti ja takin nakkasin pois päältä vasta kehän reunalla. Mustia kääpiösnautsereita oli paikalle ilmoitetuista kolmesta esillä vain kaksi.

Kun sisällä järjestetyissä näyttelyharjoituksissa Amor on puuskuttanut menemään hihnan mitalta edelläni reippaasti astellen, oli hienoinen pettymys kun kylmänarka vetsku pisti pillit pussiin ja näytti liikkuessaan lähinnä vasta piestyltä piisamilta ja seisoessaan tärisi kuin viimeistä päivää. Tuomari seisotti todella pitkään ja siinä kököttäessä mulla halutti ottaa pappa tärisemästä ja laittaa se oman takin sisälle lämpimään ettei vilustu. Raasu reppana.. Jos me vielä mennään kehiin, niin silloin olis parempi olla kesäkausi meneillään ja ihan oikeat bikinikelit! Ei mitään pohjoistuulen siivittämää räntäsadetta, kiitos.

Rodun erikoistuomari Irina Poletaeva arvosteli melko tarkkaan ja perusteli hyvin. Mitään moitittavaa en oikeastaan keksi, koiraakin hän käsitteli sievästi. Arvostelussa ei lopulta ollut mitään ihmeempiä yllätyksiä, lähinnä jäin odottamaan mainintaa levottomasti pyörivistä korvista ja vähän ihmettelin mainintaa pehmeistä ranteista. Omasta mielestäni Amorin ranteet eivät ole pehmeät.

"Hyvä tyyppi, neliömäinen, ei riittävä luusto. Poskikaaret liian voimakkaat, kuono-osa voisi olla vahvempi silmän alta. Hyvä pigmentti. Hyvä kaula ja ylälinja. Eturinta voisi olla parempi. Hieman pysty lapa, hieman lyhyt olkavarsi. Pehmeähköt ranteet. Saisi liikkua voimakkaammin. Hyvä karva ikäisekseen." VET H

Pappakoiran lämmittelyä omaa kehävuoroa odotellessa. Kuva: Anniina Rytilahti

Poskimakkarat valuu pitkin kaulaa, vaikka vauhti ei päätä huimaa.. Kuva: Anniina Rytilahti

 

Amor pöydällä & oman kehäkäynnin jälkeen ohikulkijoita tarkkailemassa. Kuvat: Anniina Rytilahti

Reissusta jäi käteen yksi hyvä sanallinen arvostelu, kauniisti trimmattu koira ja hyvä mieli tuttujen näkemisestä! Voisin vielä tätäkin kautta välittää kiitokset Nathalielle, Saulille ja Tenholle majoituksesta ja kestitsemisestä (ja tuliaisista!) (ja laulavasta marsusta <3 t.Amor) ja monelle muulle ihmiselle jotka tekivät näyttelypäivästä niin onnistuneen. Loppupäivästä Rovaniemelläkin alkoi paistaa aurinko ja Amor keräsi monenlaisia rapsuttelijoita ja kehujia ympärilleen näyttelyalueella pyöriessämme. Vessajonossa kehäsihteeri kävi erikseen kehumassa kuinka Amor on niiin kaunis ja minun pitäisi ottaa sille nuori koira kaveriksi että Amor opettaisi siitäkin yhtä fiksun. Kieltämättä apinakehää seuratessa alkoi ajatus opetuslapsesta kehittyä mielessäni, eikä tutulle kasvattajalle puhuminen auttanut orastavaan pentukuumeeseen ollenkaan. Oijoi..

Se oli salamanisku, euforiaa

Me saatiin se ryhmäpaikka agilityyn!! Aletaan kulkemaan torstaisin klo 18-19 treeneissä, ryhmä vaikuttaa tosi mukavalta ja onpa siellä yksi muho käppänäkin. Olen aika täpinöissäni, jihuu! :) Rallytokon jatkoryhmä pyörii myös torstaisin seitsemästä kahdeksaan eli heti siihen perään - saapa nähdä riittääkö Amorissa virtaa molempiin samana iltana... ellei, niin rallytoko jäänee vähemmälle.



Tänään käytiin näyttelytreenissä, ohjaajan mukaan Amor esiintyy "erittäin hyvin" ja tyytyväinen olin siihen itsekin. Ihan hyvillä mielin lähdetään siis ylihuomenna ajelemaan Rovaniemelle Nathalien luo ja torstaiaamuna ollaankin pitkästä aikaa kehässä. Villi veikkaus, että sanomista tulee Amorin kevyistä korvista, niukasta karvasta joka ei edes ole parhaassa kasvuvaiheessaan ja hammaskalustosta. Mutta me lähdetäänkin pitämään hauskaa, riippumatta siitä tullanko kehästä millaisen värin kera ulos. Sanotaan vaikka niin, että olisin  hyvään enemmän kuin tyytyväinen! Mutta sen näkee sitten, hehee.

Mulla on siis hurja hyvä fiilis koirahommien suhteen tällä hetkellä. Amor tuntuu piristyneen kaiken tämän yhteisen tekemisen seurauksena ja tänään se juoksi iltalenkin jälkeen portaat kolmanteen kerrokseen laukaten (en muista koska näin olisi käynyt ennen) ja pomppien kaksi porrasta kerrallaan! Se siis nuortuu silmissä, heh :) kunpa meillä olisi vielä paljon yhteistä aikaa jäljellä, en tiedä mitä tekisin ilman tuota partanaamaa.

Amor leluineen parvekkeella eräänä aurinkoisena iltana

Kenties yksi kevään viimeisistä jäälautoista

Kukaan kuitenkaan ei ymmärrä, mitä koettu on yhdessä

Rallytokokurssista on jäljellä enää loppukoe, johon lähden ilman mitään odotuksia. Amor on joinakin iltoina ihan super - täpinöissään mukana kaikessa ja hyvällä fiiliksellä, mutta joinakin päivinä on nenä vienyt miestä ihan täysin. Mutta hauskaa meillä on riittänyt, eli siltä osin odotukset ovat täyttyneet :) Ajateltiin jatkaa treenejä jatkoryhmässä, jihuu! Voi miten hyvältä on tuntunut palata koiran kanssa tutuille kentille, vaikka laji ja ajat ovat muuttuneet. Edellisen treenikerran jälkeen samassa ryhmässä treenaavat ihmiset kävivät jututtamassa minua ja Amoria. Puhuttiin vähän kaikesta ja eräs nainen sanoi katsoneensa jo ensimmäisillä kerroilla, että minun ja Amorin välissä on erityinen side. Niinhän se taitaa olla, kun on koiran omistanut kohta kymmenen vuotta eikä montaakaan päivää ole erossa oltu. Annoin yhden nuoren tytön teettää Amorilla joitakin temppuja, eikä tytön (saati että minunkaan) hymystä meinannut tulla loppua, kun yhdessä päästiin kehumaan herrapartaa.

Viimeviikko hujahti ohi kuin siivillä, olihan meillä kunniavieraana ystävämme Tenho! Tepan oma ihminen lähti lomareissulle Roomaan ja niin me saatiin ihan suunnitelmien mukaan yksi mustahopea partapoika viikoksi lainaan. Tenho ylitti kaikkien odotukset ja ihastutti minun lisäkseni koko meidän perheen vanhempiani ja siskojani myöten. Tenhoa palauttaessani Rovaniemen Shellin parkkipaikalla totesinkin, että seuraavaksi varmaan pistän tilaukseen oman pikkutepan - niin hurmaavasta koirapersoonasta tässä siis puhutaan! Amorkin oli aivan lääpällään koko viikon, sai painia illat ja lenkkeillä hyvässä seurassa ja nukkua samassa kasassa yöt. Siis kiitos Nathalie luottamuksesta ja ihanasta lainapojasta! Tenho on taatusti tervetullut kyläilemään milloin vaan uudestaankin :)

Viimeisimpänä uutisena saatan ilokseni ilmoittaa, että meillä on nyt treenipaikka agilityyn pistetty vetämään :) Nathalien aamuinen fb-päivitys (jossa siis mainittiin agility) oli viimeinen niitti, etsin samalta istumalta Tornion kennelkerhon agilityvastaavan nimen ja puhelinnumeron ja pistin hänelle viestiä. Nyt sitten selvitellään vaan, että löytyisikö meille paikka sopivasta ryhmästä. JEE! Amorista tuleekin oikea aktiivi-veteraani, me vielä valloitetaan agilitykentät ja rallytoko-kokeet kunhan vaan koira pysyy hyvässä kunnossa. Tammikuinen säikähdys ja menetyksenpelko pisti suunnitelmiin vähän vauhtia, olen aina vain aikonut ja aikonut tehdä jotain ja palata vielä treenikentille, mutta tosiasiahan on se että aika loppuu joskus - ja se hetki on lähempänä päivä päivältä. Amor on kuitenkin hyvässä kunnossa ja selvästi innoissaan aina koirahallille astellessamme, joten miksipä en ilostuttaisi omaa ja koirani elämää koittamalla keretä vielä moneen menoon mukaan. Tulen kuitenkin niin selittämättömän onnelliseksi saadessani touhuta elämäni koiran kanssa, etten näe enää mitään syytä siirtää suunnitelmia aina vain myöhemmäksi. Elämä on tässä ja nyt, ja sen arvostus on tainnut vain kasvaa jokaisen yhteisen vuoden myötä.

Kevätkin on täällä - meidän ensimmäinen kevät ihan kaksistaan ja kaukana yhdeksän vuoden aikana tutuiksi käyneistä peltoteistä ja metsäpoluista. En kuitenkaan koe sitä negatiivisena asiana, jokainen päivä on uusi ja erilainen ja me valloitetaan uusia kortteleita ja rantapolkuja ihan jossain muualla kuin siinä periferiassa jossa kasvettiin pennuista vähän aikuisemmiksi. Jopa herraparran tapa huudella vastaantuleville koirille aamulenkillä ennen seitsemää on lakannut ärsyttämästä minua, tiedän että tulee se päivä kun antaisin vaikka oikean käteni kuullakseni tutun haukun ja puhinan vielä kerran ja nähdäkseni pystyyn nousevan selkäharjaksen (jota ahvenen harjakseksi nimitämme..)

Tää on alkemiaa, sä oot kultaa

Rallytoko on hauskaa, mutta vanhan pojan mieli vetää vielä agilityesteille. Kurssin vetäjillä riittää hauskaa, kun Amor enemmän tai vähemmän onnistuneen liikkeen jälkeen singahtaa kyltin ylitse aina yhtä tohkeissaan. Minun pieni harmaaparta, ryhmän temppumaakari ja harvakarva. Kyselin yhden torstaisen rallytokotunnin jälkeen mahdollisuutta päästä ryhmään treenaamaan agilityä omaksi huviksi. Kuulemma ryhmiä täytetään puolen vuoden välein, mutta ajattelin ottaa yhteyttä agilityvastaavaan ennenkuin papasta loppuu patterit. Voin jo kuvitella sen riemun mikä siitä repeäisi, kun herraparta pääsisi tekemään sitä mitä osaa - vaikka sitten rimat maassa ja ihan humputtelumeiningillä. Meitä muuten neuvoi entinen ryhmänohjaajamme! Hän kyseli samalla suunnitelmistani seuraavan koiran varalle ja totesi, että Amorin jälkeen on varmaan vaikeaa löytää toista yhtä hyväluonteista koiraa. Saatoin vain todeta, että varsinaista pentukuumetta mulla ei olekkaan kun haluaisin vain kelata Amorin alkuun..

Yksinolokin sujuu nykyään mutkattomasti, hankin Amorille sitruunapannan samalla viikolla kuin blogissakin valittelin räksyttämisestä. Ääntely loppui siihen - monen tunnin yksinolot ovat muutamaa tuhahdusta lukuunottamatta aivan äänettömiä ja naapurin vanhempi nainen kyselikin yhtenä päivänä että onko mulla täällä koiraa enää ollenkaan! Amor on kotiutunut ja asettunut tänne todella hyvin, se ei ruukaa olla edes ovella vastassa kun palaan kotiin. Sohvalle heittämästäni lampaantaljasta on tullut herraparran uusi suosikkipaikka, sieltä tyynyjen takaa se aina parta sojottaen nostaa päätään kun rymistelen eteiseen :)

Kuluneella viikolla meillä on sairastettu poikkeuksellisen ärhäkkä mahatauti, joka onneksi leppyi canicuria ja nutriplusgeeliä syöttämällä. Ennestäänkin laihanlainen käppänä kutistui varmaan koosta s kokoon xs.. Nyt siis syöpötellään ja kasvatellaan mahaa ja piilolihaksia! Amor ei ainakaan valita.

Amor on tutustunut muuton jälkeen ystäväni bassettiin ja valkoiseen paimenkoiraan, kolmen uroksen lauma eleli todella sopuisasti samassa olohuoneessa alkujärkytyksestä selvittyään. Ja tottakai Amor taisi rakastua nuoreen bassettikaveriinsa vähän enemmän kuin olisi sopivaa..

Mahataudin lisäksi meillä ei onneksi ole ollut ongelmia terveyden suhteen, pää tuntuu toimivan ja jalat kantavat yhtä hyvin kuin yhdeksän vuotta sittenkin. Ja hyvä niin ♥

Niille, jotka pitävät tällaisesta - tämä on sellaista.

Kuvissa Amor 9v ja Nathalien Tenho 1,5v. Loput kuvat täällä. 

Noin puolituntia kestäneen aamuisen koirapuistoriekkumisen jäljiltä sängylläni makasi melkoisen väsynyt herraparta! Vasta iltapäivällä kolmen jälkeen nousi peittojen keskeltä parrakas naama, joka oli ladannut akkunsa ja valmis uuteen kierrokseen. Ikä näkyy siis muutenkin kuin kuvissa. 

Tenhosta on kasvanut varsin komea nuorimies, eikä kahdeksan vuoden ikäero kauheasti tainnut haitata. Hetkittäin kyllä pidätin henkeä kun katsoin Tenhonaattorin törmäilyjä - melkein odotin että koska papalta rapsahtaa kylkiluu tai irtoaa korva (Tenholla on jonkinsortin korvafetissi!), mutta hyvin ne näyttivät kahdestaan sopivan pelisäännöistä :) Oli mukavaa nähdä Rovaniemeläisiä pitkästä aikaa, toivottavasti törmäillään sitten tulevissa koiranäyttelyissä jos ei muualla! Ja kyllä Amor melkein tarvis oman partakaverin, pentukuume vähän nostelee päätään kun näkee samanrotuiset pojat painimassa hännät heiluen..

Ensviikolla alkaa rallytoko ja tämä tässä on haaste.

1. Inhoan aikaisia herätyksiä yli kaiken, mutta aamulla aijotaan treffata pitkästä aikaa Nathalien ja Tenhon kanssa, jee! Aamulla kiroan ko kello soi seitsemän maissa, ääks.
2. Minua harmittaa tosi paljon, etten ole kerennyt viimeaikoina niin usein tallille ja ratsastamaan kuin olisin halunnut. Heppojen hörähdykset aamutallia tehdessä ovat ehkä paras ääni, jonka voi siihen aikaan aamusta missään kuulla.
3. En oikein tiedä mitä haluaisin tehdä työkseni. Seikkailen vielä vähän aikaa ja etsin itseäni, niin kai täällä muutkin tekee. Aina saa haaveilla maailman pelastamisesta tai kaikkien maailman kärsivien eläinten parantamisesta ja adoptoimisesta, mutta kovin realistista se ei taida olla. (Harmi!)
4. Tekee tiukkaa olla ilman puhelinta edes yhtä kokonaista päivää.
5. Olen toisinaan hurjan aikaansaamaton ihminen.
6. En tykkää ryhmätöistä sitten yhtään.. en yhtään.
7. Suunnittelen paljon asioita. Sille tasolle ne asiat yleensä jäävätkin.
8. Koen pärjääväni hyvin yksinkin - en ole ihan erakko, mutta viihdyn helposti yksin. Tykkään kyllä viettää aikaa ystävieni kanssa, mutta usein ajatus koti-illasta Amorin kanssa voittaa muut hömpötykset.
9. En tanssinut lukiossa wanhoja, enkä mennyt penkkaripäivänä kouluun.
10. Lempivärini on musta (tämä pätee kaikkeen koirista autoihin ja vaatteista muistiinpanovälineiden valintaan).
11. Minua ärsyttää parittomat luvut! Miksi tämänkin muka piti päättyä numeroon 11?

1. Miksi valitsit kääpiösnautserin? Oletko tyytyväinen rotuvalintaasi?

Isäni näki matkahuollossa käydessään mustan kääpiösnautserin ja usutti meidät muutkin käymään katsomassa (kyseessä oli paikan omistajien/työntekijöiden koira). Niimpä seuraavana päivänä kävimme katsomassa koiraa äitini ja siskoni kanssa, ja kohta huomasinkin sopineeni koiran omistajan kanssa kotivierailusta jonka aikana voisin tutustua koiraan paremmin. Päätöstä helpotti ja oikean pennun kasvattajineen meille löysi tätini (jolla oli musta snautseriuros joka oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen varsinkin minun äitiini). Rotuvalinta on vaikuttanut oikein passelilta, mutta sitäkin tyytyväisempi olen juuri omalle kohdalleni sattuneeseen koirapersoonaan :)

2. Mikä on koirassasi parasta?

Luonne. Ne hetket, kun minun ei tarvitse avata suutani jotta jokin asia tulisi ymmärretyksi. 

3. Mitä suunnitelmia teillä on tälle vuodelle? Entä siitä eteenpäin?

Pieni näyttelykärpänen puraisi jo syksyllä, joten olen haaveillut muutamasta vetskukehässä pyörähtämisestä kesän mittaan. Kymmenen kerran rallytokon alkeiskurssillekkin tulin varanneeksi paikan, joten kenties tämän vuoden aikana keretään tehdä vielä vaikka mitä!
Saapa nähdä, ensisijaisesti me haluttaisiin pysyä terveinä ja viettää sitten uutenavuotena kymppisynttäreitä hyvillä mielin. Koska stressasin Amorin jäljellä olevista elinvuosista jo vuonna 2007, ajattelin jättää sellaiset hermoilut nyt vähän vähemmälle.. Tammikuun aivoverenkiertohäiriö antoi hyvän muistutuksen olla iloinen jokaisesta yhteisestä päivästä, mutta ei me vielä ihan päiviä kuitenkaan ruveta laskemaan vaan mennään eteenpäin kuten tähänkin asti :) Kunhan tassut kantavat ja mieli pysyy virkeänä!

4. Mikä on hauskin tai mieleenpainuvin asia, jonka joku ei-koiraihminen on koirastasi sanonut?

Hmm.. Mieleenpainuvin oli varmaan se, kun (monta vuotta sitten) kissaihmiseksi itseään tituleeraava kaverini kehui ja ihmetteli Amorin tottelevaisuutta. Kai se tuntui 13-vuotiaasta ensimmäisen oman koiransa omistajasta sitten erityisen hyvältä, kun hyvä kaveri antoi arvoa nuoren koiran tottelevaisuudelle. Tämän vuoden puolella kun on käyty vanhainkodilla, on mieleeni jäänyt erään muistisairaan mummon huudahdus "Ompa komea naama!" :D Samalla reissulla samainen vanhus naureskeli silitellessään Amorin partaa ja miettiessään ääneen ihmisten partoja..

5. Haukutaanko teillä ja jos haukutaan, niin missä tilanteissa?

Normiarjessa Amor on sangen äänetön kaveri, se ei räksyttele koputuksille eikä kolahduksille. Nyt kerrostalossa asuessa Amor ei ala haukkumaan edes ovikellolle. Jos eteiseen ilmestyy vieras ihminen, saa hän varmasti osakseen vahtihaukun (jos nyt uskaltaa tulla ovesta sisälle..) Remmilenkeillä on vieraille koirille huudeltu koko ikä - olen jo vähän antanut periksi remmirähjäyksen suhteen. Amor rääkyy siihen asti, että ohitettava koira on kohdalla. Silloin haukku loppuu ja Amor pystyy jatkamaan matkaansa hiljaa puhisten niskakarvat pystössä.

6. Minkä asian olet kokenut vaikeimmaksi koirasi koulutuksessa?

Jos Amor on jotain päättänyt, eivät siihen ole uhkailu, kiristys tai lahjonta auttaneet. Amor ei ikinä pyytele anteeksi, eikä kumartele kenellekkään. Toisaalta se on ollut hyväkin ominaisuus - herraparta on itsevarma koira joka ei vähästä hätkähdä. Sataprosenttista luoksetuloa meillä ei ole, enkä mielelläni pidä Amoria irti ihan missä tahansa. Vahinko ei tiettävästi tule kello kaulassa, eikä pahakaan onnettomuus vaadi kuin yhden vääräaikaisen oravan juoksemassa Amorin nenän edestä tien yli...

7. Mitä ruokaa koirasi syö?

Amor syö nyt vaan tylsästi Hill'sin ylläpitoruokaa strukviittikiteiden ehkäisemiseksi. Tätä ennen Amor söi koko ikänsä Pro Formance Active Adult -nappuloita hyvällä menestyksellä.

8. Mitä harrastuksia teillä on ja mitä olette kokeilleet? Haluaisitko vielä kokeilla jotakin muuta?

Me nyt vaan opetellaan temppuja ja käydään vanhainkodilla piristämässä asukkaita. Rallytokon alkeiskurssi alkaa ensiviikolla ja haaveilen jo jatkoryhmästä.. Olemme kokeilleet agilityä (epiksiä pidemmälle ei sitten uskallettu, niistä tosin kerättiin monet ykköspalkinnot hyllyn päälle pölyttymään), tokoa (pentukurssin ja jatkokurssin verran, kuljimme jonkin aikaa jatkoryhmässä muka-tavoitteellisesti ylläpitämässä vanhoja juttuja ja oppimassa uusia), näyttelyitä (4xEH, H) ja hakua. Olisin halunnut jatkaa agilityn harrastamista (hermojen puute otti itselläni vastaan, en nauttinut kilpailutilanteista vaikka koirassa olisi ollut potentiaalia ties mihin) ja hakua. Näin jälkeenpäin tekisin monia asioita toisin, mutta ajassapa ei taaksepäin pääsekään.. Amorin ja minun yhteisymmärrys on parantunut valtavasti viimevuosien aikana, ja minua harmittaakin se että koira alkaa tässä vaiheessa vanhentua! Juuri kun kaikki alkaa olla täydellistä.

9. Millainen koirasi on luonteeltaan?

Aina yhtä vaikeaa määritellä Amoria sanoin. Herraparta on rohkea, rauhallinen, itsevarma, päättäväinen, isomahainen.. Minun kultamussukka - rakas peittomönkijäinen, hurja poliisikoira ja paras harjoittelukappale! Luonnetestistä +223p, osa-alueittain eriteltyinä ne löytyvät tuolta Amorin omalta sivulta. Huipputapaus, virheistään huolimatta.

10. Mistä koirasi nauttii eniten? Entä mistä vähiten?

Amor nauttii syömisestä ja vapaana riekkumisesta. Ihan parasta on, kun pääsee ilman tietoakaan hihnasta rallattelemaan peltoteille ja nuuskuttelemaan tienvierustoja koko rahan edestä. Herraparta tuntuu tykkäävän melkein kaikesta mihin liittyy maten kanssa yhdessäolo ja mielellään vielä herkuttelu :) Epäsuosikkeja ovat vesisateessa möllöttely, ja se kun matte jumittuu johonkin typerälle tietokoneelle ja unohtaa herraparran olemassaolon melkein kokonaan..

11. Uskotko omistavasi koiria jatkossakin?

Toivottavasti.

(HAASTEESTA Säännöt ovat seuraavanlaiset: 1. Jokaisen haastetun pitää siis kertoa 11 asiaa itsestään. 2. Myös haastajan 11 kysymykseen pitää myös vastata. 3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä ja haastaa uudet bloggaajat. 4. Haastettujen pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa. 5. Pitää kertoa, että heidät on haastettu. 6. Ei takaisin haastamista.

Vaan miepäs oon vastarannan kiiski, enkä haasta ketään saati sitten kerro siitä niille! Meille tämä mukavakysymyksinen haaste tuli Eerikalta, kiitos!)

Ongelmia paratiisissa..

Aivan, ei kannattaisi nuolaista ennen kuin tipahtaa! Eiköhän tänään ollut audacityn tallenteessa vaihtelevan sinnikästä rääkymistä useamman tunnin ajalta.. Kylläpäs kolahdettiin pää edellä maanpinnalle, pettymys karvastelee kipeästi ja koko tilanne ihmetyttää muitakin kuin minua. Mikä herne siellä pääkopassa vieri väärään koloon, kun harvinaisen siististi käyttäytyneestä herraparrasta tulikin ongelmakoira?

Kyllä, ärsyttää. (Todella paljon.) Kaikki lähtikin menemään luvattoman hyvin, joten kai tällainen välilasku pitikin kokea. Eniten huolestuttaa kaikki. Entä jos herraparta keksikin nyt, että ne yksinäiset tunnit voi kuluttaa myös kaikenlaiseen kiekumiseen ja naapureille huuteluun? Jos sillä onkin eroahdistusta? Tähän väliin ei taida saada mitään pikakelausta, ei ole ihmeparannusta tai paluuta loistavaan viimeviikkoon. Ärrh.. Voi Umpalumpa, mikä takapakki tämä nyt oikeen on? Ostan kohta kaikenmaailman Thundershirtit ja yrttipannat ja auringonkukkauutteet ja ostan vielä stressilelujakin. Aloitan kuitenkin dap-haihduttimella, netistä onneksi löytyi ja nyt odottelen vain lähetystä kotiutuvaksi. En oikein tiedä mitä ajatella - mikä tähän vaikutti vai vaikuttiko kaikki? Rutiinit ovat melko säntillisesti noudattaneet samaa kaavaa jokaisena aamuna, mutta ehkä viikonlopun yksinolemattomuus sitten sekoitti Amorin ajatukset. Mene ja tiedä.. Huoh. Kyllä vain voikin ottaa päähän ja harmittaa, mutta periksi en ole valmis antamaan. Toivottavasti naapureilla riittää ymmärrystä tulevaisuudessakin, en haluaisi törmätä kotiin tullessani postiluukun kautta myrkytettyyn kirppusäkkiin..

No matter where we're going, it starts from where we are

"En anna muitten sanoo mitä mä voin tehdä

Mä tiedän mistä tuun ja paikkani täällä

Mä nautin täysillä tästä päivästä

Se on jotain, mitä kukaan ei voi viedä

Mul on kaikki hyvin tänään"

Mahdollisimman kliseisesti ilmaistuna: meillä on kaikki hyvin. Amor on piristynyt vähintäänkin entiselleen, kenties vähän enemmänkin. Äitini kanssa totesimme Amorin riemuhepulointia katsellessamme, että papalta taisi kadota 9 vuotta kun aivoissa sylttäsi. Jokaisesta yhteisestä päivästä olen iloinen, remmirähjän kanssa ulkoillessa mietin miten mukava onkaan kuulla Amorin huutavan niin elossa (arvostaisin kyllä asiallisesti toisia koiria ohittavaa herrapartaa ihan yhtälailla, mutta nyt on näin).

Me asutaan Amorin kanssa nykyään kerrostalokaksiossa, kolmannessa kerroksessa. En ymmärrä miten ihmiset asuvat aivan yksin yksin, täällä elellessä korostuu koiran olemassaolo. Aina on joku läsnä, hengittämässä samaa ilmaa ja muistuttamassa siitä etten ole ainoa elollinen asia näiden seinien sisällä.
Ouluun asti ei olla vielä päästy, mutta en päästä irti haaveesta. Kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsin toivoakkaan - fiksuna likkana luin netistä ns. kannustavia kokemuksia vanhuskoirien kerrostaloelämään sopeutumisesta, enkä kauhean suurilla odotuksilla pakannut koiraa mukaani. Periksi en kuitenkaan aikonut antaa vaikka tiesin muutoksen olevan iso juttu jo valmiiksi kovia kokeneelle maalaiskoiralle.

Äidiltä on päähäni iskostunut sanonta siitä, miten aina pitää ainakin yrittää. Niimpä latasin koneelleni audacityn, ostin Amorille vielä sadannen "aktivointipallon" ja vähensin aamuruoan iltaruoasta. Ensin koira oli illalla yksin pari minuuttia ja kun totesin sen vaikuttavan rauhalliselta, jätin sen seuraavana päivänä kolmeksi tunniksi. Audacityn äänitteen mukaan koira oli haukahdellyt melkoisen käskevään sävyyn joidenkin minuuttien ajan ja inissyt hermostuneena siinä välissä. Suurimman osan ajasta se kuitenkin otti lepoa. Niimpä se jäi seuraavanakin päivänä puoleksi tunniksi yksin, eikä ollut pitänyt yhtään ääntä sinä aikana. Sitten loppuikin viikonloppu ja edessä oli ihan normaalimittaiset koulupäivät! Amor oli yksin maanantaina n. 5 tuntia, joiden aikana oli haukkunut joitakin minuutteja ensimmäisen tunnin jälkeen ja ulvonut loppupäivästä hetken. Seuraavina päivinä sen ääntely pysyi samalla tasolla, mitä pidin kyllä ikänsä ok-talossa toisen koiran kanssa asuneelle täyttä kymppiä lähestyvälle kääpiösnautserille kiitettävänä suorituksena. Postin tipahtamista se ei ollut kommentoinut sanallakaan, eikä eilistä pihalla meluavaa auraa. Tunsi varmaan vaan olonsa kotoisaksi kun on tottunut että isä kolistelee pihalla lingon ja kauhan kanssa.. 

Tänään poika joutui olemaan yli 9 tuntia yksin, eikä ollut haukkunut kertaakaan - haikeasti vain päästänyt pari ulvontahenkäystä. Olin niinku ainakin nääääääääin ylpeä minun maalaiskoirasta, joka vaikuttaa tosiaan sopeutuvan mihin vaan kunhan on matte pitämässä tassusta vähän kiinni. Törmättiin illalla rapussa naapuriinkin jolta kyselin Amorin äänenkäytöstä. Ei ole kuulemma juuri mitään kuulunut, "eihän noin pienestä koirasta nyt voi isoa ääntä lähteäkkään!" (en kehdannut kertoa miten kovasti ääntä voi tällaisesta tiiviistä paketista irrota.. :D) Vakuutteli ettei ole häirinnyt yhtään ja sanoi vielä etteihän se nyt päivällä ketään voi haitata. Ymmärsi heti, että elämässä on meneillään isoja muutoksia. 

Nyt pitää varmasti koputtaa puuta (kop kop), mutta uskallan jo vähän hihkua helpotuksesta. Minun täysiverisestä metsäläisestä on kuoriutumassa aito kaupunkilaiskoira! <3 

Loppuun valittuja paloja puhelimen muistista.

Oulu-viikonlopun jälkeisellä kotimatkalla, lemmikkivaunussa ruuhkaa..

Amor ja Titi-kissa, Titin korvien asennosta päätellen Amor sai tämän lähentelyn jälkeen korvapuustin..

Reippaasti aamulenkillä jo ennen seitsemää, Amor katselee tarkkana 

Ties monennettako kertaa paikallisen vanhainkodin muistisairaita viihdyttämässä. Yllättävän moni muistamaton ihminen on ottanut koiraan kontaktia ja istunut silittelemässä. Osaston piheinkin tapaus on halunnut syöttää Amorille puolet kahvipullastaan. Ollaan kuultu koiramaisia muisteloita ja tarinoita yli 70 vuoden takaa ja vaan oltu läsnä. Joku on kävelyttänyt Amoria pitkin käytäviä ja toinen on tullut iloiseksi kun Amor on nukahtanut sohvalle pää hänen jalallaan. Tassuterapiaa parhaimmillaan.

Yhtenä kauniina päivänä joen jäällä, -18°C mutta tyyntä.

Kunnon lumimyräkässä keskellä metsää! Kun pakkanen tipahti paristakymmenestä lähelle nollaa, alkoi tynkäkarvaiseen snautseriinkin ottaa lumi kiinni kun teitä ei oltu aurattu (Amor oli kylkiä myöten hangessa). Taskulampun valossa tuttuja reittejä, nenäänsä pidemmälle ei lumisateen ja tuulen vuoksi nähnyt..

Muuton jälkeen läheisessä koirapuistossa, jonne poikettiin aamulenkillä. Lunta riittää!

Don't go where I can't follow

Maanantaiaamu 7.1.2013, kello on noin seitsemän. Herään tunteeseen painostavasta tuijotuksesta ja tajuan heti, ettei Amorilla ole kaikki hyvin. Nostan peittoa ja Amor seisoo jalat harallaan aivan naamani edessä tuijottamassa ja pian alkaa hirveä tutina. Koira nykii kuin joku ravistelisi sitä ja minä hyppään vauhdilla sängystä ylös - laittamaan valot ja huutamaan huoneeni ovelta äitiä apuun. Amor hytkyy sängyllä kohtauksen kynsissä ja vaikka koitan painaa sitä itseäni vasten ja käsken sen kyljelleen makaamaan, niin mikään ei auta. Paniikki.

Pahin meni ohi minuuteissa, mutta kun sen jälkeen laitan koiralle hihnaa ja vien sen ulos aamupissalle, tajuan että joku on edelleen vialla. Aina niin varmajalkainen Amor peitsaa nyt haparoivasti pissalle ja jalkaa nostaessaan meinaa kaatua. Sisällä huomaan myös, että Amor pitää päätään vinossa ja tuntuu taantuneen vähän tyhmän oloiseksi. Kun rapistelen taskuani, alkaa häntä heilkumaan ja korvat nousevat hörölle - mutta katse ei hakeudu polviani ylemmäs. Amor ei tajua katsoa minua silmiin. Olen myös huomaavinani toisen silmäkulman nykimistä.

Soitin eläinlääkärillemme heti kun paikka aukesi ja hyvällä tuurilla sain ajan yhdeksitoista. Annoin herraparralle puolikkaan aamuruoan ja käytin sitä ulkona, sitten vaan lepäiltiin. Koira oli ihan nuutunut ja tuijotteli tyhjyyteen. Kun se nousi makuulta, eivät tassut löytäneet paikkaansa.

Olen aina ajatellut, että jos joskus sattuu jotain kovin pahaa niin panikoin itseni varmasti ylikierroksille ja huoneessani on valtameri kyyneleistä. Sen sijaan makasin hiljaa koiran vieressä sängyllä ja odotin että kello tulisi yksitoista. Autossa pidin BoT-toppikseen puettua herrapartaa samaan fleeceen käärittynä, jossa se haettiin kotiin kohta yhdeksän vuotta sitten. Välillä itketti, mutta päässä takoi vain tieto siitä ettei tämä voi olla totta. Ei tässä voi käydä näin, mistä tämä nyt tuli? Olisko pitänyt huomata jotain jo edellisenä iltana? Amor täytti vasta yhdeksän, meillä on edessä vielä monet synttärit ja ensimmäinen kotoa muutto ja monta temppua opettelematta, monta yötä päät samalla tyynyllä nukkumatta. Ei haluaisi heittäytyä aivan pessimistiksi, muttei tiedä kuinka toiveikaskaan uskaltaa olla. Pilvilinnoilla on tapana romahtaa.

Amor kipusi itse tutut portaat eläinlääkäriasemalle, mutta oli vaisumpi kuin ennen. Koira tutkittiin ja sitä käänneltiin ja väänneltiin ja singuteltiin ja kokeiltiin. Punnittiin, Amor painoi 6.6 kg. Pistettiin lääkettä nahan alle, eikä Amor kiukutellut yhdenkään piikin kohdalla. Urhea herraparta ♥. Jos oli Amor välillä omissa maailmoissaan, niin siellä olin taatusti itsekin. Vika lienee aivoissa ("Neurologiset oireet"), ilmeisesti ei kuitenkaan epilepsiaa. Korvissa pientä tulehdusta, mutta sen ei pitäisi aiheuttaa niin pahoja oireita kuin Amorilla nyt on. Vasemmassa silmässä selvä värve, silmä siis tekee pientä nykivää liikettä. Soitto Oulun Akuuttiin ja saatiin keskiviikkoaamuksi aika neurologiaan erikoistuneelle eläinlääkärille.

Keskiviikkona herättiin aikaisin, todettiin ettei Amorin tila ole kohentunut ja lähdettiin ajamaan Ouluun. Ihanaksi osoittautunut lääkäri kyseli ja katseli ja nosteli ja koputteli Amoria aikansa, kiitteli koiran esimerkillistä käytöstä olosuhteista huolimatta ja otti lopuksi verikokeet. Tulokset saatiin tunnin odottelun kuluttua, eikä niissä näkynyt mitään kummallista - mikä olikin ihan odotettua. Lääkäri suositteli pään magneettikuvausta, mikäli oireet eivät ajan kanssa hellittäisi ja käski ottamaan rauhallisesti. Pois ei suljettu kasvaimen tai muiden hirvitysten mahdollisuutta. Saatiin kuitenkin varmuuden vuoksi kolmen viikon antibioottikuuri, mahdollisen korvatulehduksen nimissä. Amor on kuulemma hyvässä kunnossa ikäisekseen, sopivan solakka ja todella mukavaluonteinen kaveri :)

Kotiin siis lähdettiin toiveikkaina, mutta jalat tiukasti kiinni maan pinnalla.

Perjantaina eläinlääkäri soitti heti aamusta ja kertoi sappihappokokeiden tuloksien olleen hyvät. Amor oli yhä samanlainen vinopäinen ja liikuntahaluton vässykkä kuin se oli ollut keskiviikkonakin, mutta koitettiin pysyä positiivisina ajattelemalla ettei tilanne ollut ainakaan huonontunut. Huomasin myös, että laskut ja lääkkeet oli kirjattu Josetiinalle ja Amorille :D .. Noh, kerrankos t ja f menevät sekaisin.

Viikonloppuna Amor alkoi mennä selkeästi parempaan suuntaan, se ei pitänyt päätään enää vinossa ja satunnaiset haja-askeleetkin jäivät vähitellen pois. Siis melkein uskalsi jo huokaista helpotuksesta! Tällä viikolla käytiin ensimmäistä kertaa viikkoon vähän kävelemässä jäällä ja ollaan eletty muutenkin melko normaalia arkea (tietysti vielä ab-kuurin kera). Jostain syystä antibiootit aiheuttivat Amorille aluksi närästystä, vaikka olivatkin samoja mitä se on ennenkin syönyt. Onneksi äitini kävi hakemassa herraparralle apteekista närästyslääkkeitä ja siihen loppuivat mässytys ja nieleskely. Kun Akuutin eläinlääkärimme soitti vielä toisenkin kerran kyselläkseen Amorin voinnista, saatoin onneksi kertoa jo pienestä kävelyretkestä joen jäälle ja muutenkin ennalleen toenneesta veteraanista :)

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että meillä oli onnea onnettomuudessa. Amorilla oli mitä ilmeisimmin maanantaiaamuna jokin häiriö aivoverenkierrossa, mutta meillä oli hurja onni kun koira toipui vielä entiselleen! Jos vielä pari viikkoa sitten hetkittäin erehdyinkin pitämään Amoria itsestäänselvyytenä, en taatusti tee sitä virhettä pitkään aikaan. Kun niiden parin pahimman päivän ajan pelkäsin Amorin menettämistä kaikkein koviten, enemmän kuin ikinä, ehdin myös miettiä mitä elämäni olisi ilman koiraa. Olen viime aikoina puhunut paljon kissoista, elänyt monta koiranpentukuumeetonta vuotta ja miettinyt olevani ehkä koiraihmisen sijaan amorihminen. Mutta sitten kun makasin sängylläni kipeän Amorin kanssa eikä sen paranemisesta ollut varmuutta, en yhtäkkiä voinutkaan kuvitella itseäni ilman koiraa. Niin paljon kuin niistä onkin vaivaa ja huolta ja vastuuta, niin kaiken saa kyllä moninkertaisena takaisinkin.

Huhhuh mikä romaani tästä tulikaan! Kirjoitin puolet jo samana maanantaina kun Amor sai kohtauksen, mutta en halunnut julkaista juttua blogissa ennenkuin sain edes jotain toivoa sen epätodellisen ahdistuksen keskelle. Nyt siitä kauheasta aamusta tulee kuitenkin jo kaksi viikkoa ja kaikki vaikuttais olevan hyvin. Kirjoittelen tätä Oulusta käsin kun tultiin Amorin kanssa viikonloppuvierailulle Jonnan ja kissojen luokse.