Niille, jotka pitävät tällaisesta - tämä on sellaista.

Kuvissa Amor 9v ja Nathalien Tenho 1,5v. Loput kuvat täällä. 

Noin puolituntia kestäneen aamuisen koirapuistoriekkumisen jäljiltä sängylläni makasi melkoisen väsynyt herraparta! Vasta iltapäivällä kolmen jälkeen nousi peittojen keskeltä parrakas naama, joka oli ladannut akkunsa ja valmis uuteen kierrokseen. Ikä näkyy siis muutenkin kuin kuvissa. 

Tenhosta on kasvanut varsin komea nuorimies, eikä kahdeksan vuoden ikäero kauheasti tainnut haitata. Hetkittäin kyllä pidätin henkeä kun katsoin Tenhonaattorin törmäilyjä - melkein odotin että koska papalta rapsahtaa kylkiluu tai irtoaa korva (Tenholla on jonkinsortin korvafetissi!), mutta hyvin ne näyttivät kahdestaan sopivan pelisäännöistä :) Oli mukavaa nähdä Rovaniemeläisiä pitkästä aikaa, toivottavasti törmäillään sitten tulevissa koiranäyttelyissä jos ei muualla! Ja kyllä Amor melkein tarvis oman partakaverin, pentukuume vähän nostelee päätään kun näkee samanrotuiset pojat painimassa hännät heiluen..

Ensviikolla alkaa rallytoko ja tämä tässä on haaste.

1. Inhoan aikaisia herätyksiä yli kaiken, mutta aamulla aijotaan treffata pitkästä aikaa Nathalien ja Tenhon kanssa, jee! Aamulla kiroan ko kello soi seitsemän maissa, ääks.
2. Minua harmittaa tosi paljon, etten ole kerennyt viimeaikoina niin usein tallille ja ratsastamaan kuin olisin halunnut. Heppojen hörähdykset aamutallia tehdessä ovat ehkä paras ääni, jonka voi siihen aikaan aamusta missään kuulla.
3. En oikein tiedä mitä haluaisin tehdä työkseni. Seikkailen vielä vähän aikaa ja etsin itseäni, niin kai täällä muutkin tekee. Aina saa haaveilla maailman pelastamisesta tai kaikkien maailman kärsivien eläinten parantamisesta ja adoptoimisesta, mutta kovin realistista se ei taida olla. (Harmi!)
4. Tekee tiukkaa olla ilman puhelinta edes yhtä kokonaista päivää.
5. Olen toisinaan hurjan aikaansaamaton ihminen.
6. En tykkää ryhmätöistä sitten yhtään.. en yhtään.
7. Suunnittelen paljon asioita. Sille tasolle ne asiat yleensä jäävätkin.
8. Koen pärjääväni hyvin yksinkin - en ole ihan erakko, mutta viihdyn helposti yksin. Tykkään kyllä viettää aikaa ystävieni kanssa, mutta usein ajatus koti-illasta Amorin kanssa voittaa muut hömpötykset.
9. En tanssinut lukiossa wanhoja, enkä mennyt penkkaripäivänä kouluun.
10. Lempivärini on musta (tämä pätee kaikkeen koirista autoihin ja vaatteista muistiinpanovälineiden valintaan).
11. Minua ärsyttää parittomat luvut! Miksi tämänkin muka piti päättyä numeroon 11?

1. Miksi valitsit kääpiösnautserin? Oletko tyytyväinen rotuvalintaasi?

Isäni näki matkahuollossa käydessään mustan kääpiösnautserin ja usutti meidät muutkin käymään katsomassa (kyseessä oli paikan omistajien/työntekijöiden koira). Niimpä seuraavana päivänä kävimme katsomassa koiraa äitini ja siskoni kanssa, ja kohta huomasinkin sopineeni koiran omistajan kanssa kotivierailusta jonka aikana voisin tutustua koiraan paremmin. Päätöstä helpotti ja oikean pennun kasvattajineen meille löysi tätini (jolla oli musta snautseriuros joka oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen varsinkin minun äitiini). Rotuvalinta on vaikuttanut oikein passelilta, mutta sitäkin tyytyväisempi olen juuri omalle kohdalleni sattuneeseen koirapersoonaan :)

2. Mikä on koirassasi parasta?

Luonne. Ne hetket, kun minun ei tarvitse avata suutani jotta jokin asia tulisi ymmärretyksi. 

3. Mitä suunnitelmia teillä on tälle vuodelle? Entä siitä eteenpäin?

Pieni näyttelykärpänen puraisi jo syksyllä, joten olen haaveillut muutamasta vetskukehässä pyörähtämisestä kesän mittaan. Kymmenen kerran rallytokon alkeiskurssillekkin tulin varanneeksi paikan, joten kenties tämän vuoden aikana keretään tehdä vielä vaikka mitä!
Saapa nähdä, ensisijaisesti me haluttaisiin pysyä terveinä ja viettää sitten uutenavuotena kymppisynttäreitä hyvillä mielin. Koska stressasin Amorin jäljellä olevista elinvuosista jo vuonna 2007, ajattelin jättää sellaiset hermoilut nyt vähän vähemmälle.. Tammikuun aivoverenkiertohäiriö antoi hyvän muistutuksen olla iloinen jokaisesta yhteisestä päivästä, mutta ei me vielä ihan päiviä kuitenkaan ruveta laskemaan vaan mennään eteenpäin kuten tähänkin asti :) Kunhan tassut kantavat ja mieli pysyy virkeänä!

4. Mikä on hauskin tai mieleenpainuvin asia, jonka joku ei-koiraihminen on koirastasi sanonut?

Hmm.. Mieleenpainuvin oli varmaan se, kun (monta vuotta sitten) kissaihmiseksi itseään tituleeraava kaverini kehui ja ihmetteli Amorin tottelevaisuutta. Kai se tuntui 13-vuotiaasta ensimmäisen oman koiransa omistajasta sitten erityisen hyvältä, kun hyvä kaveri antoi arvoa nuoren koiran tottelevaisuudelle. Tämän vuoden puolella kun on käyty vanhainkodilla, on mieleeni jäänyt erään muistisairaan mummon huudahdus "Ompa komea naama!" :D Samalla reissulla samainen vanhus naureskeli silitellessään Amorin partaa ja miettiessään ääneen ihmisten partoja..

5. Haukutaanko teillä ja jos haukutaan, niin missä tilanteissa?

Normiarjessa Amor on sangen äänetön kaveri, se ei räksyttele koputuksille eikä kolahduksille. Nyt kerrostalossa asuessa Amor ei ala haukkumaan edes ovikellolle. Jos eteiseen ilmestyy vieras ihminen, saa hän varmasti osakseen vahtihaukun (jos nyt uskaltaa tulla ovesta sisälle..) Remmilenkeillä on vieraille koirille huudeltu koko ikä - olen jo vähän antanut periksi remmirähjäyksen suhteen. Amor rääkyy siihen asti, että ohitettava koira on kohdalla. Silloin haukku loppuu ja Amor pystyy jatkamaan matkaansa hiljaa puhisten niskakarvat pystössä.

6. Minkä asian olet kokenut vaikeimmaksi koirasi koulutuksessa?

Jos Amor on jotain päättänyt, eivät siihen ole uhkailu, kiristys tai lahjonta auttaneet. Amor ei ikinä pyytele anteeksi, eikä kumartele kenellekkään. Toisaalta se on ollut hyväkin ominaisuus - herraparta on itsevarma koira joka ei vähästä hätkähdä. Sataprosenttista luoksetuloa meillä ei ole, enkä mielelläni pidä Amoria irti ihan missä tahansa. Vahinko ei tiettävästi tule kello kaulassa, eikä pahakaan onnettomuus vaadi kuin yhden vääräaikaisen oravan juoksemassa Amorin nenän edestä tien yli...

7. Mitä ruokaa koirasi syö?

Amor syö nyt vaan tylsästi Hill'sin ylläpitoruokaa strukviittikiteiden ehkäisemiseksi. Tätä ennen Amor söi koko ikänsä Pro Formance Active Adult -nappuloita hyvällä menestyksellä.

8. Mitä harrastuksia teillä on ja mitä olette kokeilleet? Haluaisitko vielä kokeilla jotakin muuta?

Me nyt vaan opetellaan temppuja ja käydään vanhainkodilla piristämässä asukkaita. Rallytokon alkeiskurssi alkaa ensiviikolla ja haaveilen jo jatkoryhmästä.. Olemme kokeilleet agilityä (epiksiä pidemmälle ei sitten uskallettu, niistä tosin kerättiin monet ykköspalkinnot hyllyn päälle pölyttymään), tokoa (pentukurssin ja jatkokurssin verran, kuljimme jonkin aikaa jatkoryhmässä muka-tavoitteellisesti ylläpitämässä vanhoja juttuja ja oppimassa uusia), näyttelyitä (4xEH, H) ja hakua. Olisin halunnut jatkaa agilityn harrastamista (hermojen puute otti itselläni vastaan, en nauttinut kilpailutilanteista vaikka koirassa olisi ollut potentiaalia ties mihin) ja hakua. Näin jälkeenpäin tekisin monia asioita toisin, mutta ajassapa ei taaksepäin pääsekään.. Amorin ja minun yhteisymmärrys on parantunut valtavasti viimevuosien aikana, ja minua harmittaakin se että koira alkaa tässä vaiheessa vanhentua! Juuri kun kaikki alkaa olla täydellistä.

9. Millainen koirasi on luonteeltaan?

Aina yhtä vaikeaa määritellä Amoria sanoin. Herraparta on rohkea, rauhallinen, itsevarma, päättäväinen, isomahainen.. Minun kultamussukka - rakas peittomönkijäinen, hurja poliisikoira ja paras harjoittelukappale! Luonnetestistä +223p, osa-alueittain eriteltyinä ne löytyvät tuolta Amorin omalta sivulta. Huipputapaus, virheistään huolimatta.

10. Mistä koirasi nauttii eniten? Entä mistä vähiten?

Amor nauttii syömisestä ja vapaana riekkumisesta. Ihan parasta on, kun pääsee ilman tietoakaan hihnasta rallattelemaan peltoteille ja nuuskuttelemaan tienvierustoja koko rahan edestä. Herraparta tuntuu tykkäävän melkein kaikesta mihin liittyy maten kanssa yhdessäolo ja mielellään vielä herkuttelu :) Epäsuosikkeja ovat vesisateessa möllöttely, ja se kun matte jumittuu johonkin typerälle tietokoneelle ja unohtaa herraparran olemassaolon melkein kokonaan..

11. Uskotko omistavasi koiria jatkossakin?

Toivottavasti.

(HAASTEESTA Säännöt ovat seuraavanlaiset: 1. Jokaisen haastetun pitää siis kertoa 11 asiaa itsestään. 2. Myös haastajan 11 kysymykseen pitää myös vastata. 3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä ja haastaa uudet bloggaajat. 4. Haastettujen pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa. 5. Pitää kertoa, että heidät on haastettu. 6. Ei takaisin haastamista.

Vaan miepäs oon vastarannan kiiski, enkä haasta ketään saati sitten kerro siitä niille! Meille tämä mukavakysymyksinen haaste tuli Eerikalta, kiitos!)

Ongelmia paratiisissa..

Aivan, ei kannattaisi nuolaista ennen kuin tipahtaa! Eiköhän tänään ollut audacityn tallenteessa vaihtelevan sinnikästä rääkymistä useamman tunnin ajalta.. Kylläpäs kolahdettiin pää edellä maanpinnalle, pettymys karvastelee kipeästi ja koko tilanne ihmetyttää muitakin kuin minua. Mikä herne siellä pääkopassa vieri väärään koloon, kun harvinaisen siististi käyttäytyneestä herraparrasta tulikin ongelmakoira?

Kyllä, ärsyttää. (Todella paljon.) Kaikki lähtikin menemään luvattoman hyvin, joten kai tällainen välilasku pitikin kokea. Eniten huolestuttaa kaikki. Entä jos herraparta keksikin nyt, että ne yksinäiset tunnit voi kuluttaa myös kaikenlaiseen kiekumiseen ja naapureille huuteluun? Jos sillä onkin eroahdistusta? Tähän väliin ei taida saada mitään pikakelausta, ei ole ihmeparannusta tai paluuta loistavaan viimeviikkoon. Ärrh.. Voi Umpalumpa, mikä takapakki tämä nyt oikeen on? Ostan kohta kaikenmaailman Thundershirtit ja yrttipannat ja auringonkukkauutteet ja ostan vielä stressilelujakin. Aloitan kuitenkin dap-haihduttimella, netistä onneksi löytyi ja nyt odottelen vain lähetystä kotiutuvaksi. En oikein tiedä mitä ajatella - mikä tähän vaikutti vai vaikuttiko kaikki? Rutiinit ovat melko säntillisesti noudattaneet samaa kaavaa jokaisena aamuna, mutta ehkä viikonlopun yksinolemattomuus sitten sekoitti Amorin ajatukset. Mene ja tiedä.. Huoh. Kyllä vain voikin ottaa päähän ja harmittaa, mutta periksi en ole valmis antamaan. Toivottavasti naapureilla riittää ymmärrystä tulevaisuudessakin, en haluaisi törmätä kotiin tullessani postiluukun kautta myrkytettyyn kirppusäkkiin..

No matter where we're going, it starts from where we are

"En anna muitten sanoo mitä mä voin tehdä

Mä tiedän mistä tuun ja paikkani täällä

Mä nautin täysillä tästä päivästä

Se on jotain, mitä kukaan ei voi viedä

Mul on kaikki hyvin tänään"

Mahdollisimman kliseisesti ilmaistuna: meillä on kaikki hyvin. Amor on piristynyt vähintäänkin entiselleen, kenties vähän enemmänkin. Äitini kanssa totesimme Amorin riemuhepulointia katsellessamme, että papalta taisi kadota 9 vuotta kun aivoissa sylttäsi. Jokaisesta yhteisestä päivästä olen iloinen, remmirähjän kanssa ulkoillessa mietin miten mukava onkaan kuulla Amorin huutavan niin elossa (arvostaisin kyllä asiallisesti toisia koiria ohittavaa herrapartaa ihan yhtälailla, mutta nyt on näin).

Me asutaan Amorin kanssa nykyään kerrostalokaksiossa, kolmannessa kerroksessa. En ymmärrä miten ihmiset asuvat aivan yksin yksin, täällä elellessä korostuu koiran olemassaolo. Aina on joku läsnä, hengittämässä samaa ilmaa ja muistuttamassa siitä etten ole ainoa elollinen asia näiden seinien sisällä.
Ouluun asti ei olla vielä päästy, mutta en päästä irti haaveesta. Kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsin toivoakkaan - fiksuna likkana luin netistä ns. kannustavia kokemuksia vanhuskoirien kerrostaloelämään sopeutumisesta, enkä kauhean suurilla odotuksilla pakannut koiraa mukaani. Periksi en kuitenkaan aikonut antaa vaikka tiesin muutoksen olevan iso juttu jo valmiiksi kovia kokeneelle maalaiskoiralle.

Äidiltä on päähäni iskostunut sanonta siitä, miten aina pitää ainakin yrittää. Niimpä latasin koneelleni audacityn, ostin Amorille vielä sadannen "aktivointipallon" ja vähensin aamuruoan iltaruoasta. Ensin koira oli illalla yksin pari minuuttia ja kun totesin sen vaikuttavan rauhalliselta, jätin sen seuraavana päivänä kolmeksi tunniksi. Audacityn äänitteen mukaan koira oli haukahdellyt melkoisen käskevään sävyyn joidenkin minuuttien ajan ja inissyt hermostuneena siinä välissä. Suurimman osan ajasta se kuitenkin otti lepoa. Niimpä se jäi seuraavanakin päivänä puoleksi tunniksi yksin, eikä ollut pitänyt yhtään ääntä sinä aikana. Sitten loppuikin viikonloppu ja edessä oli ihan normaalimittaiset koulupäivät! Amor oli yksin maanantaina n. 5 tuntia, joiden aikana oli haukkunut joitakin minuutteja ensimmäisen tunnin jälkeen ja ulvonut loppupäivästä hetken. Seuraavina päivinä sen ääntely pysyi samalla tasolla, mitä pidin kyllä ikänsä ok-talossa toisen koiran kanssa asuneelle täyttä kymppiä lähestyvälle kääpiösnautserille kiitettävänä suorituksena. Postin tipahtamista se ei ollut kommentoinut sanallakaan, eikä eilistä pihalla meluavaa auraa. Tunsi varmaan vaan olonsa kotoisaksi kun on tottunut että isä kolistelee pihalla lingon ja kauhan kanssa.. 

Tänään poika joutui olemaan yli 9 tuntia yksin, eikä ollut haukkunut kertaakaan - haikeasti vain päästänyt pari ulvontahenkäystä. Olin niinku ainakin nääääääääin ylpeä minun maalaiskoirasta, joka vaikuttaa tosiaan sopeutuvan mihin vaan kunhan on matte pitämässä tassusta vähän kiinni. Törmättiin illalla rapussa naapuriinkin jolta kyselin Amorin äänenkäytöstä. Ei ole kuulemma juuri mitään kuulunut, "eihän noin pienestä koirasta nyt voi isoa ääntä lähteäkkään!" (en kehdannut kertoa miten kovasti ääntä voi tällaisesta tiiviistä paketista irrota.. :D) Vakuutteli ettei ole häirinnyt yhtään ja sanoi vielä etteihän se nyt päivällä ketään voi haitata. Ymmärsi heti, että elämässä on meneillään isoja muutoksia. 

Nyt pitää varmasti koputtaa puuta (kop kop), mutta uskallan jo vähän hihkua helpotuksesta. Minun täysiverisestä metsäläisestä on kuoriutumassa aito kaupunkilaiskoira! <3 

Loppuun valittuja paloja puhelimen muistista.

Oulu-viikonlopun jälkeisellä kotimatkalla, lemmikkivaunussa ruuhkaa..

Amor ja Titi-kissa, Titin korvien asennosta päätellen Amor sai tämän lähentelyn jälkeen korvapuustin..

Reippaasti aamulenkillä jo ennen seitsemää, Amor katselee tarkkana 

Ties monennettako kertaa paikallisen vanhainkodin muistisairaita viihdyttämässä. Yllättävän moni muistamaton ihminen on ottanut koiraan kontaktia ja istunut silittelemässä. Osaston piheinkin tapaus on halunnut syöttää Amorille puolet kahvipullastaan. Ollaan kuultu koiramaisia muisteloita ja tarinoita yli 70 vuoden takaa ja vaan oltu läsnä. Joku on kävelyttänyt Amoria pitkin käytäviä ja toinen on tullut iloiseksi kun Amor on nukahtanut sohvalle pää hänen jalallaan. Tassuterapiaa parhaimmillaan.

Yhtenä kauniina päivänä joen jäällä, -18°C mutta tyyntä.

Kunnon lumimyräkässä keskellä metsää! Kun pakkanen tipahti paristakymmenestä lähelle nollaa, alkoi tynkäkarvaiseen snautseriinkin ottaa lumi kiinni kun teitä ei oltu aurattu (Amor oli kylkiä myöten hangessa). Taskulampun valossa tuttuja reittejä, nenäänsä pidemmälle ei lumisateen ja tuulen vuoksi nähnyt..

Muuton jälkeen läheisessä koirapuistossa, jonne poikettiin aamulenkillä. Lunta riittää!

Don't go where I can't follow

Maanantaiaamu 7.1.2013, kello on noin seitsemän. Herään tunteeseen painostavasta tuijotuksesta ja tajuan heti, ettei Amorilla ole kaikki hyvin. Nostan peittoa ja Amor seisoo jalat harallaan aivan naamani edessä tuijottamassa ja pian alkaa hirveä tutina. Koira nykii kuin joku ravistelisi sitä ja minä hyppään vauhdilla sängystä ylös - laittamaan valot ja huutamaan huoneeni ovelta äitiä apuun. Amor hytkyy sängyllä kohtauksen kynsissä ja vaikka koitan painaa sitä itseäni vasten ja käsken sen kyljelleen makaamaan, niin mikään ei auta. Paniikki.

Pahin meni ohi minuuteissa, mutta kun sen jälkeen laitan koiralle hihnaa ja vien sen ulos aamupissalle, tajuan että joku on edelleen vialla. Aina niin varmajalkainen Amor peitsaa nyt haparoivasti pissalle ja jalkaa nostaessaan meinaa kaatua. Sisällä huomaan myös, että Amor pitää päätään vinossa ja tuntuu taantuneen vähän tyhmän oloiseksi. Kun rapistelen taskuani, alkaa häntä heilkumaan ja korvat nousevat hörölle - mutta katse ei hakeudu polviani ylemmäs. Amor ei tajua katsoa minua silmiin. Olen myös huomaavinani toisen silmäkulman nykimistä.

Soitin eläinlääkärillemme heti kun paikka aukesi ja hyvällä tuurilla sain ajan yhdeksitoista. Annoin herraparralle puolikkaan aamuruoan ja käytin sitä ulkona, sitten vaan lepäiltiin. Koira oli ihan nuutunut ja tuijotteli tyhjyyteen. Kun se nousi makuulta, eivät tassut löytäneet paikkaansa.

Olen aina ajatellut, että jos joskus sattuu jotain kovin pahaa niin panikoin itseni varmasti ylikierroksille ja huoneessani on valtameri kyyneleistä. Sen sijaan makasin hiljaa koiran vieressä sängyllä ja odotin että kello tulisi yksitoista. Autossa pidin BoT-toppikseen puettua herrapartaa samaan fleeceen käärittynä, jossa se haettiin kotiin kohta yhdeksän vuotta sitten. Välillä itketti, mutta päässä takoi vain tieto siitä ettei tämä voi olla totta. Ei tässä voi käydä näin, mistä tämä nyt tuli? Olisko pitänyt huomata jotain jo edellisenä iltana? Amor täytti vasta yhdeksän, meillä on edessä vielä monet synttärit ja ensimmäinen kotoa muutto ja monta temppua opettelematta, monta yötä päät samalla tyynyllä nukkumatta. Ei haluaisi heittäytyä aivan pessimistiksi, muttei tiedä kuinka toiveikaskaan uskaltaa olla. Pilvilinnoilla on tapana romahtaa.

Amor kipusi itse tutut portaat eläinlääkäriasemalle, mutta oli vaisumpi kuin ennen. Koira tutkittiin ja sitä käänneltiin ja väänneltiin ja singuteltiin ja kokeiltiin. Punnittiin, Amor painoi 6.6 kg. Pistettiin lääkettä nahan alle, eikä Amor kiukutellut yhdenkään piikin kohdalla. Urhea herraparta ♥. Jos oli Amor välillä omissa maailmoissaan, niin siellä olin taatusti itsekin. Vika lienee aivoissa ("Neurologiset oireet"), ilmeisesti ei kuitenkaan epilepsiaa. Korvissa pientä tulehdusta, mutta sen ei pitäisi aiheuttaa niin pahoja oireita kuin Amorilla nyt on. Vasemmassa silmässä selvä värve, silmä siis tekee pientä nykivää liikettä. Soitto Oulun Akuuttiin ja saatiin keskiviikkoaamuksi aika neurologiaan erikoistuneelle eläinlääkärille.

Keskiviikkona herättiin aikaisin, todettiin ettei Amorin tila ole kohentunut ja lähdettiin ajamaan Ouluun. Ihanaksi osoittautunut lääkäri kyseli ja katseli ja nosteli ja koputteli Amoria aikansa, kiitteli koiran esimerkillistä käytöstä olosuhteista huolimatta ja otti lopuksi verikokeet. Tulokset saatiin tunnin odottelun kuluttua, eikä niissä näkynyt mitään kummallista - mikä olikin ihan odotettua. Lääkäri suositteli pään magneettikuvausta, mikäli oireet eivät ajan kanssa hellittäisi ja käski ottamaan rauhallisesti. Pois ei suljettu kasvaimen tai muiden hirvitysten mahdollisuutta. Saatiin kuitenkin varmuuden vuoksi kolmen viikon antibioottikuuri, mahdollisen korvatulehduksen nimissä. Amor on kuulemma hyvässä kunnossa ikäisekseen, sopivan solakka ja todella mukavaluonteinen kaveri :)

Kotiin siis lähdettiin toiveikkaina, mutta jalat tiukasti kiinni maan pinnalla.

Perjantaina eläinlääkäri soitti heti aamusta ja kertoi sappihappokokeiden tuloksien olleen hyvät. Amor oli yhä samanlainen vinopäinen ja liikuntahaluton vässykkä kuin se oli ollut keskiviikkonakin, mutta koitettiin pysyä positiivisina ajattelemalla ettei tilanne ollut ainakaan huonontunut. Huomasin myös, että laskut ja lääkkeet oli kirjattu Josetiinalle ja Amorille :D .. Noh, kerrankos t ja f menevät sekaisin.

Viikonloppuna Amor alkoi mennä selkeästi parempaan suuntaan, se ei pitänyt päätään enää vinossa ja satunnaiset haja-askeleetkin jäivät vähitellen pois. Siis melkein uskalsi jo huokaista helpotuksesta! Tällä viikolla käytiin ensimmäistä kertaa viikkoon vähän kävelemässä jäällä ja ollaan eletty muutenkin melko normaalia arkea (tietysti vielä ab-kuurin kera). Jostain syystä antibiootit aiheuttivat Amorille aluksi närästystä, vaikka olivatkin samoja mitä se on ennenkin syönyt. Onneksi äitini kävi hakemassa herraparralle apteekista närästyslääkkeitä ja siihen loppuivat mässytys ja nieleskely. Kun Akuutin eläinlääkärimme soitti vielä toisenkin kerran kyselläkseen Amorin voinnista, saatoin onneksi kertoa jo pienestä kävelyretkestä joen jäälle ja muutenkin ennalleen toenneesta veteraanista :)

Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että meillä oli onnea onnettomuudessa. Amorilla oli mitä ilmeisimmin maanantaiaamuna jokin häiriö aivoverenkierrossa, mutta meillä oli hurja onni kun koira toipui vielä entiselleen! Jos vielä pari viikkoa sitten hetkittäin erehdyinkin pitämään Amoria itsestäänselvyytenä, en taatusti tee sitä virhettä pitkään aikaan. Kun niiden parin pahimman päivän ajan pelkäsin Amorin menettämistä kaikkein koviten, enemmän kuin ikinä, ehdin myös miettiä mitä elämäni olisi ilman koiraa. Olen viime aikoina puhunut paljon kissoista, elänyt monta koiranpentukuumeetonta vuotta ja miettinyt olevani ehkä koiraihmisen sijaan amorihminen. Mutta sitten kun makasin sängylläni kipeän Amorin kanssa eikä sen paranemisesta ollut varmuutta, en yhtäkkiä voinutkaan kuvitella itseäni ilman koiraa. Niin paljon kuin niistä onkin vaivaa ja huolta ja vastuuta, niin kaiken saa kyllä moninkertaisena takaisinkin.

Huhhuh mikä romaani tästä tulikaan! Kirjoitin puolet jo samana maanantaina kun Amor sai kohtauksen, mutta en halunnut julkaista juttua blogissa ennenkuin sain edes jotain toivoa sen epätodellisen ahdistuksen keskelle. Nyt siitä kauheasta aamusta tulee kuitenkin jo kaksi viikkoa ja kaikki vaikuttais olevan hyvin. Kirjoittelen tätä Oulusta käsin kun tultiin Amorin kanssa viikonloppuvierailulle Jonnan ja kissojen luokse.

Vuosi 2012 pähkinänkuoressa

Tammikuussa me nautiskeltiin BoT-toppiksen uutuudenkarheudesta ja sulateltiin virtsakiviä.

Helmikuussa iloittiin aurinkoisista päivistä ja elämästä ilman virtsakiviä! Itse olin muka lukulomalla lukiosta, hehheh paljonpa tuli taas luettua? Vietettiin vuosipäivää, kun 25. helmikuuta tuli kuluneeksi kahdeksan vuotta Amorin hakemisesta.

Maaliskuussa harrastettiin vähän lisää vapaana lenkkeilyä ja kerrospukeutumista. Käytiin myös Joensuussa.

Huhtikuussa syntyi kummipentu Möykky aka Saimi! Oli se vaan pieni.. tämän lisäksi kuukauden kohokohtiin kuului Amorin ruokavarkaus ja kova yritys syödä itsensä hengiltä. Säikähdyksellä ja öljyämisellä selvittiin! Sain myös ajokortin.

Toukokuussa pesin Amorin ja koitin pitkästä aikaa saada siitä snautserin näköistä vaikka turkki olikin heikossa kunnossa.

Kesäkuu! Käytiin usein myöhäisillä iltalenkeillä ja ihmeteltiin Möykyn kasvua (kuvassa Mäkärä). Ostin 50Dhen lopultakin uuden akun ja kameran käyttömukavuus nousi uudelle tasolle.

Heinäkuu ja Ylläksen yötön yö. Amorilla oli tassuissa kengurubensaa.

 

Elokuussa Toppilansaaressa meren rannalla. Amor nautti silminnähden, ensimmäistä kertaa vapaana niin suurella hiekkarannalla! Sinne täytyy kyllä päästä vielä takaisinkin, mielettömän kiva paikka koirien kuvaamiselle - näistä kuvista menee vesileimasta huolimatta kiitos Jonnalle!

Syyskuu ja yhä vain lyhenevät illat. Amor tutustui peltoteillä lampaisiin, ilman huutoa tai ajattamista. Varattiin paikka aktivointikurssille!

Lokakuussa satoi ensilumi! Aktivointikurssi osoittautui mukavaksi kokeiluksi, Amor pääsi kokeilemaan jälkeä ja esine-etsintää. Siskoni varasi meille HundSpasta koirauinnin ja Amor kävi Aapelin kanssa ensimmäistä kertaa uimassa ohjatusti sisätiloissa. Hauska kuukausi!

Marraskuuu.. mätsärit, joista molemmille koirille punaiset nauhat ja vahvistus siitä että minusta tulee syksyn 2012 ylioppilas. Kuvan otti siskoni Kristiina, kiitos!

Joulukuu. Ylioppilasjuhlat, vanhenin taas vuodella, joulu, Amorin synttärit ja siinä samalla uusivuosi. Jouluna Amor kulki sylistä syliin kuin kiertopalkinto ja sai ihania lahjoja ja nukkui uudella lampaantaljallaan korvat kippuralla onnesta. Eikä Amor ollut tulituksista tälläkään kertaa moksiskaan, jee! 

Hei ruipelo, muistatko jo? Me kuulutaan yhteen.

Joulu oli ja meni, omistaja vanheni taas yhden vuoden ja huomenna on uusivuosi ja Amorin synttärit! Huh, kovin paljon niin lyhyen ajan sisällä. Lahjamäärän perusteella voisi kuvitella Amorin (ja minun!) olleen erityisen kilttinä - mutta onnistuneen joulun teki kyllä lahjojen sijaan  moni muu asia tänävuonna! :) Meillä oli ihana joulu perheen kesken kotikotona, ei olosuhteiden vuoksi keretty mökille kuten yleensä. Joulupäivänä me sitten lähdettiin siskojen kanssa mökille Ylläkselle, sulattelemaan jouluruokia ja perjantaille oli varattuna parin tunnin issikkavaelluskin. Eilen (eli lauantaina) ajeltiin mökiltä kotiin, pakkanen nousi tunturitiellä -30.5° asteeseen ja ulkona oli niin kaunista ettei yksikään ottamani kuva pääse edes likelle sitä, miten hienolta ulkona oikeasti näytti.

Amor sai lahjaksi kuvassa näkyvät lelut: siskoiltani jo perinteeksi muodostuneita vinkuleluja (joita rohkea rottakoira sitten tassuillaan varovasti pyörittelee ja vingahduksen kuullessaan katsoo järkyttyneenä mahdollista maailmanloppua silmiin) ja multa uuden narupallon! Lahjoja avatessa siskoni yorkit osoittautuivat taas parhaiksi apukavereiksi - Urho ja Saimi suhtautuvat asiaan ihan erin mittakaavan innostuksella kuin Amor ikinä. Myös kuvassa näkyvä valkoinen lampaantalja on Amorin joulu-/synttärilahja, se löytyi nuorimman isosiskoni paketoimasta paketista. Mainita täytyy myös yorkkeja omistavalta siskoltani saadut Hill'sin erikoisruokapurkit - Amor tutisi innostuksesta kun aukaistiin ensimmäinen heti jouluaattoiltana! Tälläkin hetkellä Amor makoilee uuden (ja ensimmäisen) lampaantaljansa päällä kenkävinku ja tuo vihreä erityisen epäilyttävän näköinen kärsäeläin kainaloissaan - ja maha täynnä erityisherkkua eli purkkiruokaa. Kiitos ihan kaikille huipputärkeille ihmisille jotka tekivät tästä joulusta niin loistavan ♥. 

Ennen odotin joulussa eniten sitä hetkeä, kun kuusi on koristeltu ja ruoat syöty ja lyhyen ruokien sulattelun jälkeen siirrytään lahjojen jakamiseen, mutta vuosi vuodelta oppii arvostamaan enemmän niitä asioita joita rahalla ei saa. Koska kuitenkin arvaan siskojeni joskus lukevan näitä juttuja, niin ihan julkisesti saatan tunnustaa saaneeni enemmän ja parempia lahjoja kuin osasin odottaakkaan! Minun perhe kyllä tuntee minut niin hyvin.

Nyt sitten odotellaan vain huomista ja huomisen kekkereitä, on varmaan taas luvassa jokin naurettava synttärikakku ja illalla voidaan kuunnella kun naapurit ilotulittelee Amorin kunniaksi! Ihan käsittämätöntä, että 9 vuotta tulee täyteen!!

Porukan nuorin (vaan ei pienin) yorkkineiti Saimi napittaa kuvaajaa silmiin - irtoaisko joululoman kunniaksi vähän ylimääräistä huomiota?

Maisemia kotimatkalta.

Hyvää joulua ja uuttavuotta!

♥:llä Amor ja Josefiina

Ylioppilasjuhlat ja kissavieraita

Ylppärit meni varmaankin niin hyvin kun ne saattoi mennä. Jonna ja kissat haettiin keskiviikkona bussipysäkiltä neljän aikoihin ja pian alkoi muitakin vieraita saapua paikalle. Alkuperäinen tarkoitus oli häkittää kissaneidit - siis säilyttää katollisessa kompostikehikossa. Myy osoitti varsin pian idean olevan ihan surkea, kun nippusiteiden ja sähköteipin määrästä riippumatta oli kissa aina väärällä puolella verkkoa. Lopulta itsepäinen pitkähäntä pusersi itsensä pinnojen välistä vapauteen - tässä vaiheessa oli pakko myöntää häviö ja purkaa häkkiviritelmä. Kissat ja Jonna lähtivät perjantaiaamuna ja paripäiväinen vierailu sujui kaikenkaikkiaan erittäin asiallisesti. Sielläpä nukuttiin kissat ja koirat ja ihmiset kaikki sulassa sovussa sekaisin :D Titi-kissalle täytyy kyllä antaa pisteet hurjasta rohkaistumisesta, ennen niin ujo kissaneiti oleskeli nyt Amorin kanssa vierekkäin niinkuin siinä ei olisi koskaan ollutkaan mitään epäilyttävää.

Juhlien edetessä ehti Amorkin käydä loppuillasta kiertelemässä vieraiden joukossa, koko vanhus näytti menevän palasiksi onnesta: ihmisiä kaikkialla ja herkkuja ja hajuja ja vapaita sylejä! Olin kyllä hurjan tyytyväinen kun katsoin Amorin käytöstä vieraan ihmisjoukon keskellä. Kenellekkään se ei ängennyt syliin, mutta rapsutuksia kyllä sateli joka suunnalta.

Juu ja ylioppilaskuvat käytiin ottamassa erittäin tiukan aikataulun mukaisesti kl 12 keskiviikkona. Amorin kanssa kiireen vilkkaa ajeltiin Tornioon ja siinähän jäi ruusut ja hihnat matkasta.. Onneksi ihana valokuvaaja sai tilattua läheisestä kukkakaupasta meille valkoisen ruusun ja Amorkin pysyi kurissa ilman kättä pidempiä apuvälineitä. Kuvista tosin en uskalla sanoa  vielä mitään, olen melko varma siitä että pahimmat kuvitelmani toteutuvat vihaisen näköisenä röhnöttävän korvattoman harmaaparran osalta..

 

Perjantaina käytiin tosiaan viemässä Jonna kissoineen pysäkille puoli seitsemältä ja kotiin ehdittyäni nappasin Amorin ja käytiin pitkästä aikaa aikaisella aamulenkillä. Koko kylä oli hiljaa, maassa oli uutta lunta ja tiellä näkyikin vain minun ja Ampun jäljet. Tossut jalassa ja takki päällä (pakkasta oli melkein -20°C) Herraparta viipotti menemään hajujen perässä. Kyllä sitä katsellessa väkisinkin alkoi päivä hyvin :)
 

Vanhoja kuvia ja juttuja

Amor keväällä 2012. Ja kyllä vain onki kauniisti trimmattu, oliskohan tässä syy siihen miksi kuvat siltä ajalta on yleensä takki päällä otettuja? Muistan kun naapurin mies voivotteli ääneen kaljuja kylkiä, eihän tuommonen trimmaustyyli voi olla mistään kotosin.. :D No ei varmaan olekkaan, mutta onneksi se on aina vain tilapäistä.

Kuvan sinnikäs ja onnekas ihan tuore koiranpentu Saimi on nykyään yli puolivuotias rämäpäinen pikkuneiti, joka ei kumartele ketään eikä mitään. Elämän alku oli aika kivikkoinen, mutta sitä on hankala uskoa kun näkee Saimin nyt. Pikkuässä on ollu taistelija alusta asti! Minun rakas kummipentu :)

Syy siihen, että Amor haisee aivan yrteille. Ja samalla syy siihen, ettei Amor enää kutise! Tässä yhtenä päivänä kun käytiin äidin kanssa kaupungissa, ihmettelin autossa että mistä minun nenään tuli ihan Amorin haju - ehdin jo naurahtaa että onkohan se koira hiipinyt takapenkille mukaan. Syyksi paljastui yrttipastillit, joita äiti vieressäni söi. En ehkä enää ikinä pysty syömään niitä pastilleja miettimättä Amoria. Maailma on pieni ja kukkahattutätien yrtit toisinaan toimivia.

Ylihuomenna on jo juhlat, vaikka vasta pari kuukautta sitten niistä ei oikein uskaltanut edes haaveilla. Onneksi tässä ehti hyvin vielä panikoimaan oikein kunnolla järjestelyiden kanssa, kriiseilemään kuvauksen takia ja pelkäämään lakituksessa kompurointia. Ja niin paljon kuin sitä nyt oottaa ja jännittääkin, niin sitten se on jo ohi. Kummallista..

Oi aikoja

Ajattelin tähän jotain juttuja ja muistoja, vähän kertausta siitä kuinka Amor leikki pikkupentuna mattojen hapsuilla ja kuinka pennun tiesi olevan lähettyvillä kun kuuli vauhdikasta kynsien rapinaa parkettia vasten. Amor oli helppo pentu. Ja erittäin ahne, ruokailutavoiltaan possujakin säälittävämpi. Hihnassa kulkemista en ikinä joutunut opettamaan, se tuli jostakin automaattisesti. Sisäsiisteys kehittyi ajallaan ja eläinlääkärin poistamat mahdottoman terävät maitokulmahampaat mulla on vieläkin tallessa pienessä purkissa. Liian paljon olen ehtinyt kuitenkin unohtaa ja ajanhan tiedetään kultaavan muistoja. Maailman paras koira Amor on kuitenkin ollut alusta asti, kaikkine virheineenkin mulle juuri täydellinen. Vitsailin jo äitini kanssa, että kun Amor täyttää 10 vuotta niin laitetaan lehteen kuvallinen ilmoitus ja onnittelut - eiköhän Ampu siihen mennessä opi itse lukemaan aamulehtensä.

Ajankulu on jotain käsittämätöntä. Kun vain ajattelenkin, että kuukauden päästä mulla on 9 vuotias koira.. En tosiaan tajua missä välissä kaikki on tapahtunut. Ja kenen luvalla paras ystäväni alkaa jo lähennellä täyttä kymppiä? Alaparran hopeiset karvat näyttävät lisääntyneen, mutta ei niitä vielä lasketa. Vähän pelonsekaisella mielenkiinnolla olen katsellut kuvia iäkkäistä mustista kääpiösnautsereista, ja miettinyt että onko tuo kaulapussillinen, kauttaaltaan trimmerillä lyhyeksi ajettu ja silmiltään harmaaksi ehtinyt otus minun kultapojankin tulevaisuus? Ahdistava ajatus. Minun ajatuksissa Amor vanhenee arvokkaasti, mutta saa vielä vanhuksenakin iltahepuleita ja odottaa häntä heiluen koska pyydän siltä uutta temppua. Ehkä siitä tulee nykyistä jääräpäisempi ja korvattomampi, mutta vähemmän rakasta ei varmasti ikinä.

Oikeastaan erehdyin ajattelemaan kaikkea elämässämme muuttunutta juuri tämänhetkisen elämäntilanteen vuoksi. Eihän sitä kukaan ole sanonut ettenkö asuisi kotona vielä ensivuottakin, mutta lienee ihan realistista kuvitella jo Amorin seuraava syksy kaupunkilaiskoirana. Ja vaikka ihan mihin tahansa muottiin ei edes Amoria voi sovittaa, niin todistettavasti koirapuistoilu sujuu ja kerrostaloissa kyläillessä käytävän äänet eivät pahemmin keskeytä Herraparran puuhia. Hissit, liukkaat käytävät, ohi kolistelevat bussit ja rääkyvät kakarat ovat kaikki tuttuja juttuja. Amor on ollut aina kotonaan siellä missä minäkin. Toivottavasti tilanne ei leviä käsiin tositilanteessa, eikä Amor pahasti protestoi maalaiskoiruuden loppumista aikanaan..

Lakkiaiset on 5. joulukuuta ja olen suunnitellut aamun alkavan Amorin puunaamisella. Koska olen ahkera ja aikaansaava, olen tietysti jo soittanut valokuvaajalle (not...), mutta Amor tulee kuitenkin mukaan kuvattavaksi. Näen jo mielessäni kuvan itsestäni mahdollisimman teennäinen tekohymy punaisella naamallani ja Amorin mököttämässä sylissäni, rintakarvat oransseina rehottaen ja kuvitteellinen keskisormi pystössä :D

Ja ainiin, vein Amorin pissanäytteen eläinlääkärille maanantaina. Ihan puhdas pissa, ei jälkeäkään virtsakivistä!

Mätsärit

Käytiin eilen vanhusten kans mätsäreissä! En edes muista koska Mäkärä olis edellisen kerran ollut kehässä ja Amorinkin viimeisimmästä visiitistä on kyllä aikaa. Esitin molemmat parikehissä, mutta "loppukarsinnoissa" siskoni Kristiina esitti Amorin. Molemmat sai punaista ja melko yhteneväisesti kehuja käytöksestä ja luonteesta. Ikä kuulemma näkyy, mutta eivät kuitenkaan näytä haudoista kaivetuilta..

Siskoltani oli kehässä yorkit Urho ja Saimi, Upi oli pienten sinisten neljäs ja Saimi punaisten pentujen neljäs! Ei ollenkaan hullumpi reissu siis, vaikka Urho kävi kehässä nyyteissään ja Saimille tämä oli käsitykseni mukaan ihan ensimmäinen oikea kehädebyytti. Itse mussutin paikan päällä kasvispiirakan ja teetä ja ihmettelin rotukirjoa, paikalla oli mm. vasikan kokoinen doggipoika ja ihan pikkuinen chiihauhaun pentu. Onneksi sisko pisti päivällä viestiä ja kysyi että kiinnostaisko lähteä mukaan, edellisestä kerrasta on jo niin kauan että sitä sivuutti kaikki koiraharrastusten ärsyttävät puolet touhuillessaan omien takkuturpiensa kanssa.

© Kristiina N

Olen tainnut mainita täälläkin Amorin turkkiongelmista joskus aiemmin? Meillä meni kauan aikaa tosi hyvin, kunnes sitten pakkaset yllätti ja lämpöpumppu puhalsi yötä päivää = käppänältä kuivu nahka ja kutina alkoi taas = Amor rapsutteli ja pureskeli karvat poikki ja onnistui narskuttamaan ihonkin rikki.. Vasemmalla puolella lonkan päällä on nyt vähäkarvainen kohta muistuttamassa meitä tästä ongelmasta. Olin meidän eläinlääkäriin yhteydessä ja tilasin apteekkiin Dermoscenttiä ensiavuksi. Eilen illalla heitin tuolle litkut niskaan ja aamulla heräsin jostain kukkakedon keskeltä (tuotteen luvattiin vaikuttavan myös pahaan hajuun - sain yrteiltä haisevan koiran!) Olen tuplannut Nutrolinin määrän, ennen annoin sitä vain vähän iltaruoan joukossa, mutta nyt pistän sitä ruokaan aamullakin. Toivottavasti tilanne ratkeaisi piakkoin kuten viimeksikin. Tuntuu tarpeeksi inhottavalta kun tietää itse miten ahdistavaa on koittaa olla jos jotakin paikkaa kutittaa.. Ja tänään käytiin Amorin kanssa pyörähtämässä Mustissa ja Mirrissä, ostettiin kasvisperäisiä puruluita. En ole hoksannut tätä mahdollisuutta, kun ollaan vain vältelty varsinaisia puruluita virtsakivien pelossa. Näissä näytti kuitenkin tuoteseloste melko lupaavalta, joten ajattelin kokeilla.

Ja sitten vähän toisenlaisiin kuulumisiin: bongasin nimeni nettilehden listalta, nimittäin syksyn 2012 ylioppilaiden joukosta! Vähänkö tuntuu hyvältä, vaikka kuinka on välillä hakattu päätä seinään ja kuljettu Amorin kanssa pitkin peltoteitä kiukku korvista sauhuten huonon koulupäivän jälkeen, mutta se on tältä osin ohi nyt! Että leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, koskaan ei ole liian myöhäistä antaa periksi jne? Ei vais, mutta lakkiaisia odotellessa voi vetää vähäsen henkeä ja kiitellä mielessään kaikkia niitä, jotka teki tämän mahdolliseksi :)