Happiness often sneaks in through a door you didn't know you left open.

Kaksi vuotta sitten kahdesta tuli kolme, kun Resko-snautseri sai pikkuveljen Ruotsista. Lopulta olinkin alle puoli vuotta käppänätön käppänisti, kun edesmenneen Amorin saappaisiin asteli aika yllättäen pienen pieni Kapteeni Kasko. Kake, Kakkis, Kuningas Kaskelotti.. Olin rakastunut pentuun, mutta myös hyvin skeptinen sen suhteen voisiko mikä olento kuitenkaan täyttää Amorin jättämää tyhjää tilaa. 

Näiden kahden vuoden jälkeen voin käsi sydämellä sanoa, että Kasko on täyttänyt sen tilan. Reunoja myöten, ja ylikin. Sanoisin Kaskon olevan kaikkea sitä mitä toivoa saatoin, mutta se on enemmän ja erilainen. Aivan oma tapauksensa, pieni outolintu. Silmäteräni. Painonsa arvosta kultaa. Kasko on hyvä joka solullaan - se on sitä minulle, kavereille, tuntemattomille, vanhuksille, kissoille, kaikille jotka ovat ystävän läsnäolon tarpeessa. Kasko on herkkä, hellä ja hiljainen kaihomieli. Se on taistelutahtoinen, ärisevä, 110% itsestään antava Kapteeni, joka ei ole vieläkään tajunnut kuolevaisuuttaan - mikäänhän ei voi pysäyttää Kaskoa, kun se on jotain päättänyt (ja se tekee niitä omia outoja päätöksiään aika usein). Eikä se vieläkään anna isoveljelleen senttiäkään periksi, ikinä. Kuitenkin se on joskus kuin vanha koira; istuu hiljaa ja katselee minua sen näköisenä kuin tietäisi enemmän kuin arvaankaan. 

Joskus vitsailin, että pala Amoria tuli takaisin Kaskon myötä. Ehkä näin kävikin. Kaskon kanssa on helppoa, se on alusta asti ollut niin sopiva minulle. Se on hyvin vahvasti vain ja nimenomaan minun koirani. Asioilla on tapana järjestyä ja kaikella on tarkoituksensa. En koskaan varannut itselleni pentua, mutta tuttu kasvattaja tiesi mitä multa puuttui. 

Hyvää vuosipäivää rakas Kakkis! Toivottavasti pysyt luonamme vielä pitkään ja pitkään ja pitkään. Äläkä ikinä muutu!