Tunnen sut jo tarkkaan, jaettu sielu kaiken aikaa

Agilitytreenejä on nyt kahdet takana ja onhan se huippua! Miten saatettiinkaan lopettaa harrastus, jossa meidän yhteistyö näkyy niin hyvin? Ryhmänohjaajamme on jo joutunut toteamaan, että koira taitaa kuunnella rataan tutustumista paljon paremmin kuin ohjaajansa - niin hyvin tuo otus korjaa minun virheitäni ja tekee puhtaat radat vaikka itse siellä huitoisin ihan eksyneenä..

Hauskaa siis on riittänyt. Amor juoksee esteeltä toiselle niin vaivattoman näköisesti, vaikkei vauhti päätä huimaa. Kokoajan se kuitenkin yrittää, vähintään yhtä kovasti kuin ohjaajansa. Muistan varmasti pitkään parin viikon takaisen ensimmäisen ratamme pariin vuoteen: se oli nopea ja virheetön rata täysine keppeineen, renkaineen, kontaktiesteineen ja pusseineen. Fiilis oli aikalailla 10+! Ensimmäisissä treeneissämme toisen radan kohdalla me päädyttiin myös esimerkeiksi toiselle ryhmäläiselle. Ryhmänohjaaja pyysi toista tyttöä jättämään koiransa ja tulemaan katsomaan miten tässä pitäisi mennä.. mulla jännitti ja olin varmaan ihan punainen naamasta, kun ohjaaja käski meitä menemään radan niinkuin me se äsken mentiin ja toista tyttöä katsomaan tarkkaan miten "täydellisesti" otin koiran hyppyjen jälkeen ja pistin putkeen, josta puomille. Hih, minun rakas herraparta se on aikamoinen vetsku! :) Vanhuus tosin näkyy yleensä treenien jälkeen, kun koira on illalla huomattavasti totuttua rauhallisempi. Väistämättä sitä miettii kuinka meidän yhteiset vuodet vähenee ja nämä harrastusvuodet sitäkin nopeammin, jos niistä nyt enää voi monikossa puhuakkaan. Viimeistään parin vuoden päästä on auttamattomasti liian itsekästä treenata 12 ikävuotta lähentelevän koiran kanssa samoja ratoja, joilla paineltiin menemään nuorempina. En haluaisi oman innostukseni vuoksi kuluttaa Amoria nopeammin loppuun..

Ja jottei mikään olisi täydellistä, niin löysin Amorin suusta epämääräisen reiän suun putsauksen yhteydessä pari päivää sitten. Sieltä pulppusi verta ja mätää vuorotellen painaessani alaleuan sisäreunaa. Soitin tosi huolestuneena hammaslääkärisiskolleni, joka kävi katsomassa Amorin suuhun myöhään illalla (kiitos siitä!) ja totesi, että kyseessä voisi olla fisteli. Heti aamulla soitin eläinlääkäri Heiskaselle ja sain ajan täksi perjantaiksi. Koitin selittää puhelimessa reiästä joka erittää mätää ja verta ja voisi olla yhteydessä yhteen etuhampaaseen joka on alkanut kevään aikana vähän heilumaan.

Niimpä me äitini ja koirien kanssa mentiin klo 10:15 vastaanotolle ja pistettiin 6.7 kiloa painava pappa nukkumaan, jotta suulle voitaisiin tehdä mitä sitten tarviikaan. Kotiin lähdettiin ab-kuurin kera ja yhtä hammasta kevyempinä, kun hammaskiven poiston jälkeen Heiskanen otti oikeasta alalaidasta l3-hampaan. Siskoni arvaus oli osunut aivan oikeaan - sen hampaan juureen oli kehittynyt paise, josta seurasi tämä fisteli. Voisin yrittää selvittää tätä fisteliä sanomalla, että se hampaan juuri oli tulehtunut ja kehittänyt tämän mätäpaiseen jonka piti päästä tyhjentymään jotakin kautta.. Vaikka kuinka putsasin Amorin suuta (sen alakulmurit ovat erittäneet mätää/keränneet ruokaa ienpusseihin jo pari vuotta, mutta ovat muuten hyvässä kunnossa ja tukevasti kiinni), niin en sitten voinut tämän fistelin kehittymiselle paljoakaan :/ Sain muuten taas seurata toimenpidettä ja siellähän se pieni räkäparta makasi eilisen pesu- ja trimmihetken jäljiltä niin sievänä ja puhtaana, mutta kieli poskella ja ihan kanttuvei kun suussa tapahtui ihmeitä.

Samalla reissulla Mäkärän polvet tutkittiin ja diagnoosi oli oletetunlainen - eivät pysy paikoillaan (toinen vielä pahempi). Mäkärä sai mukaan Metacam-kipulääkettä mahdollisten kipujen varalta, kysyin vielä Heiskaselta että ovatkohan jalat kuinka kipeät kun eivät näytä Mäkärää haittaavan, ja vastauksena kuultiin että ne VOIVAT olla välillä kipeät. Mitään eläinrääkkäystä ei kuitenkaan harrasteta, vaan mennään pikkuneidin ehdoilla. Ell meinasi että Mäkkis saattaa sinnikkäänä koirana elää vielä toisetkin kymmenen vuotta! :D Hehee.

Loppuun vielä maininta hellittämättömästä pentukuumeesta, jonka ainoa hoitomuotohan tunnetusti on pentukoirien hipsutteleminen ja siinä sivussa mahdolliselle toiselle koiralle nimivaihtoehtojen listaaminen. Tästä sitten ehkä lisää myöhemmin, nyt täytyis vaan pitää järki päässä!

Näyttelyreissu napapiirille: Rovaniemi RN

Me vietettiin viime viikolla kaksi päivää Rovaniemellä, keskiviikkona ajelin Amorin kanssa Nathalien ja Tenhon luo kylään ja torstai-iltana tultiin pois. Keskiviikon ja torstain välinen yö meni koiria laittaessa (kun ensin oltiin käyty porukalla reilun tunnin lenkillä metsässä) - ensin Nathalie teki näyttelytrimmin Amorille ja sitten laitettiin Tenho. Nathalien siistiessä Amoria hymisin itsekseni kun mietin miten joku vuosi sitten Nasu kyseli multa käppänöistä ja nyt sama ihminen teki Amorille hienosäätöä seuraavan päivän misseilyä varten. Pakko sanoa olleeni Amorin ulkoiseen habitukseen niin tyytyväinen kuin se niissä puitteissa oli mahdollista. Jalkakarvoja kuivatessaan Nasu kuulosti kyllä kieltämättä huvittuneelta huomatessaan ettei niille tarvinut juuri fööniä näyttää..

Näyttelypäivän aamuna multa puuttui jännitys kokonaan, ei kiukuttanut eikä itkettänyt kuten tähän asti on ollut tapana! Ilmeisesti täysin ilman odotuksia näytelmiin lähteminen on mulle sopiva tapa.. Kunhan ei hylkyä tulis, eikä tietenkään mielellään sitä tyydyttävääkään. Puuttuvista hampaista pelkäsin tulevan kommenttia, mutta sekin jäi onneksi tulematta. Harmitti hieman Amorin runkoturkin keskeneräisyys - vaikka sitä moni kävi kehumassa niin itse tiesin ettei se ole läheskään parhaimmillaan. Mutta noh, pikkujuttuja tässä elämässä.

Tietenkään ilmatieteenlaitoksen ja forecan sivuilta katsotut sääennusteet eivät pitäneet paikkaansa, vaan näyttelypaikalla taivaalta sateli räntää ja kylmä viima puri tylysti vanhuskoiraa korviin. Pidinkin Amorin Tenhon lämmittämässä kopassa ja BoT-toppikseen käärittynä viimeiseen asti ja takin nakkasin pois päältä vasta kehän reunalla. Mustia kääpiösnautsereita oli paikalle ilmoitetuista kolmesta esillä vain kaksi.

Kun sisällä järjestetyissä näyttelyharjoituksissa Amor on puuskuttanut menemään hihnan mitalta edelläni reippaasti astellen, oli hienoinen pettymys kun kylmänarka vetsku pisti pillit pussiin ja näytti liikkuessaan lähinnä vasta piestyltä piisamilta ja seisoessaan tärisi kuin viimeistä päivää. Tuomari seisotti todella pitkään ja siinä kököttäessä mulla halutti ottaa pappa tärisemästä ja laittaa se oman takin sisälle lämpimään ettei vilustu. Raasu reppana.. Jos me vielä mennään kehiin, niin silloin olis parempi olla kesäkausi meneillään ja ihan oikeat bikinikelit! Ei mitään pohjoistuulen siivittämää räntäsadetta, kiitos.

Rodun erikoistuomari Irina Poletaeva arvosteli melko tarkkaan ja perusteli hyvin. Mitään moitittavaa en oikeastaan keksi, koiraakin hän käsitteli sievästi. Arvostelussa ei lopulta ollut mitään ihmeempiä yllätyksiä, lähinnä jäin odottamaan mainintaa levottomasti pyörivistä korvista ja vähän ihmettelin mainintaa pehmeistä ranteista. Omasta mielestäni Amorin ranteet eivät ole pehmeät.

"Hyvä tyyppi, neliömäinen, ei riittävä luusto. Poskikaaret liian voimakkaat, kuono-osa voisi olla vahvempi silmän alta. Hyvä pigmentti. Hyvä kaula ja ylälinja. Eturinta voisi olla parempi. Hieman pysty lapa, hieman lyhyt olkavarsi. Pehmeähköt ranteet. Saisi liikkua voimakkaammin. Hyvä karva ikäisekseen." VET H

Pappakoiran lämmittelyä omaa kehävuoroa odotellessa. Kuva: Anniina Rytilahti

Poskimakkarat valuu pitkin kaulaa, vaikka vauhti ei päätä huimaa.. Kuva: Anniina Rytilahti

 

Amor pöydällä & oman kehäkäynnin jälkeen ohikulkijoita tarkkailemassa. Kuvat: Anniina Rytilahti

Reissusta jäi käteen yksi hyvä sanallinen arvostelu, kauniisti trimmattu koira ja hyvä mieli tuttujen näkemisestä! Voisin vielä tätäkin kautta välittää kiitokset Nathalielle, Saulille ja Tenholle majoituksesta ja kestitsemisestä (ja tuliaisista!) (ja laulavasta marsusta <3 t.Amor) ja monelle muulle ihmiselle jotka tekivät näyttelypäivästä niin onnistuneen. Loppupäivästä Rovaniemelläkin alkoi paistaa aurinko ja Amor keräsi monenlaisia rapsuttelijoita ja kehujia ympärilleen näyttelyalueella pyöriessämme. Vessajonossa kehäsihteeri kävi erikseen kehumassa kuinka Amor on niiin kaunis ja minun pitäisi ottaa sille nuori koira kaveriksi että Amor opettaisi siitäkin yhtä fiksun. Kieltämättä apinakehää seuratessa alkoi ajatus opetuslapsesta kehittyä mielessäni, eikä tutulle kasvattajalle puhuminen auttanut orastavaan pentukuumeeseen ollenkaan. Oijoi..

Se oli salamanisku, euforiaa

Me saatiin se ryhmäpaikka agilityyn!! Aletaan kulkemaan torstaisin klo 18-19 treeneissä, ryhmä vaikuttaa tosi mukavalta ja onpa siellä yksi muho käppänäkin. Olen aika täpinöissäni, jihuu! :) Rallytokon jatkoryhmä pyörii myös torstaisin seitsemästä kahdeksaan eli heti siihen perään - saapa nähdä riittääkö Amorissa virtaa molempiin samana iltana... ellei, niin rallytoko jäänee vähemmälle.



Tänään käytiin näyttelytreenissä, ohjaajan mukaan Amor esiintyy "erittäin hyvin" ja tyytyväinen olin siihen itsekin. Ihan hyvillä mielin lähdetään siis ylihuomenna ajelemaan Rovaniemelle Nathalien luo ja torstaiaamuna ollaankin pitkästä aikaa kehässä. Villi veikkaus, että sanomista tulee Amorin kevyistä korvista, niukasta karvasta joka ei edes ole parhaassa kasvuvaiheessaan ja hammaskalustosta. Mutta me lähdetäänkin pitämään hauskaa, riippumatta siitä tullanko kehästä millaisen värin kera ulos. Sanotaan vaikka niin, että olisin  hyvään enemmän kuin tyytyväinen! Mutta sen näkee sitten, hehee.

Mulla on siis hurja hyvä fiilis koirahommien suhteen tällä hetkellä. Amor tuntuu piristyneen kaiken tämän yhteisen tekemisen seurauksena ja tänään se juoksi iltalenkin jälkeen portaat kolmanteen kerrokseen laukaten (en muista koska näin olisi käynyt ennen) ja pomppien kaksi porrasta kerrallaan! Se siis nuortuu silmissä, heh :) kunpa meillä olisi vielä paljon yhteistä aikaa jäljellä, en tiedä mitä tekisin ilman tuota partanaamaa.

Amor leluineen parvekkeella eräänä aurinkoisena iltana

Kenties yksi kevään viimeisistä jäälautoista