Toiseksi viimeisenä työpäivänä (joo kuulin juuri että metallinkeräyspaikka tyhjennetäänkin aiemmin!) minun ja Amorin luokse tuli kymmenvuotias poika esittelemään arpiaan kädessä, tuttu koira oli purrut pahasti. Siitä huolimatta Amorin seura kelpasi, ja päästin Amorin irti leikkimään pojan kanssa :). Juteltiin ja mulle selvis, että heillä on kotona nuori venäjänajokoiran pentu Rudi, joka on "tavallaan pojan". Poika innostu selittämään siitä ja halusi lopulta tuoda pennun näytille, vaikka varottelin Amorin alkuräyhäyksestä. Hetken päästä se poika juoksi pennun kanssa meidän luokse ja Amor rähähteli ihan niinkö arvasin, mutta kävelin herraparran kanssa ympäriinsä ja kävin ite tutustumassa pentuun. Ihana tapaus, alle puolivuotias dumbokorvanen poika (ja siis koira, ei ihmispoika) joka oli hurjan rohkea ja reiluluonteinen. Alkuahdistuksen jälkeen Amor päätti sietää pentua (joka oli kyllä Amoria isompi) ja antoi tämän roikkua parrassa ja korvissa ja näykkiä tassuista ja ... semmonen Amor on, aluksi pöljä mutta lopulta maailman kärsivällisin purulelu. Välillä vähän hirvitellen katsoin miten pentu nappasi kiinni Amorin partaan ja ryntäsi karkuun, tupsu partaa suussaan ja sama tupsu vielä kiinni Amorissa. Poskinahka venyi ja Amor vaan meni mukana. Välillä Amor inahti ja pentu samantien lopetti rääkkäyksen. Ihan huippua että Amor sai tutustua pentuun ja pentu riepottaa Amoria. Kaikki hyötyi, uskoakseni.
Mulle tuli niin mieleen oma elämä lähes kaheksan vuotta sitten, miten juoksentelin Amorin kanssa ja näytin varmasti niin väärältä ihmiseltä kovapäisen teinikäppänän hihnan toiseen päähän.. mutta miten tyytyväinen olen nykytilanteeseen. Poika kävi vielä myöhemmin uudestaan katsomassa Amoria, leikki sen kanssa ja kokeili kaikkia temppuja. "Olispa mullaki tuommone koira ko Amor on.. olispa Amor minun koira!", oli kommentti joka kyllä kruunasi työpäivän päättymisen ♥ Mie oikeasti toivon, että Rudista kasvaa sille yhtä hyvä ystävä ja koira ja mettäkaveri ja mitä vielä..!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti