Olet totta vihdoinkin.

Puolitoista vuotta sitten tammikuussa esittelin Reskon Amorille ja sain elää melkein vuoden verran elämää kahden snautserin omistajana.. 297 päivää, siis melkein 10 kuukautta.

Ja vaikka kahden koiran myötä voi tulla kaksinkertainen määrä murhetta ja mielipahaa ja väsymystä, niin vähintään tuplasti siinä saa myös iloa ja hyviä puolia. Näin jälkikäteen erityisesti mieltäni nostattaa katsella kuvia joissa Amor ja Resko ilman sen syvällisempää syytä ovat jotenkin lähikontaktissa. Kaksi koiraa, samanlaiset. Vaikka nyt vähän jännittääkin kun kaikki on vielä edessä, enkä tarkalleen taida edes tietää millaiseen soppaan olen lusikkani sotkenut, niin olen malttamaton näkemään mitä tulevaisuus meille on. Vuoden päästä Resko on jo lähellä kolmea ja kääpiö on yksivuotias. Toivon niin hirvittävän paljon, että saisin elää ainakin seuraavat 10 vuotta poikineni hyvää elämää ja kasvaa itse taas vähän vanhemmaksi. Amorin kanssa elettiin minut kymmenvuotiaasta parikymppiseksi, joten toivottavasti tämä tiimi saattaa minut ainakin kolmikymppiseksi ja pidemmällekin. Ja kuka edes tietää mitä elämä silloin on? Huh. Hyvä kun voi ensiviikkoon suunnitella.

Pääsiäisen aikaan huikkasin mökillä ollessamme äidilleni, että keksin nimen seuraavalle koiralleni. Siitä tulisi Kasko ja se olisi musta snautseri. Todennäköisesti kääpiösnautseri.

Ennen huhtikuun puoliväliä sain A-M:ltä viestiä, että ois mustia poikia syntynyt. Sain kuviakin, kasassa pieniä mustia rottia. Olin aikaisemmin Amorin jälkeen sanonut, että jos joskus syntyy pentue josta hän uskoisi mulle löytyvän toinen yhtä loistava ystävä kuin Amor oli, niin ottaisi minuun yhteyttä. En missään vaiheessa keskusteluidemme aikana sanonut varaavani pentua, enkä edes kysynyt olisko mulla mahdollisuutta saada pentua juuri tästä pentueesta (jonka sukutaulu miellytti minua kovasti ja sieltä löytyi monta tuttua koiraa). Niin kuitenkin kävi, että toukokuun viides päivä mulle tipahteli fb:n viestiboksiin videota ja kuvia pennuista. Kasvattaja sanoi että mustat pojat on molemmat todella lupaavia.. Olin samana aamuna hiekkakuopilla Jonnan ja koirien kans pelmutessa miettinyt ääneen, että jos nyt käviskin niin että kaikki pennut on jo varattu, niin olisin kyllä hyvin pettynyt vaikken mitään olekaan vaatinut tai varannut. Niimpä kirjoitin kasvattajalle viestiä, jossa kysyin onko pennut jo varattu? En kerennyt lähettämään sitä, kun A-M kirjoitti uuden viestin jossa kysyi millaisen nimen haluaisin minun pojalleni, olisiko mulla ehdotuksia?

Itkin. Niin hölmöä kuin se onkin, niin itkin :D Ajattelin pientä mustaa mötikkää joka on Kalixissa jo kuukauden päivät kasvanut ja kasvattaja on sitä kasvatellut minua ajatellen. Soitin äidilleni Rhodokselle (porukat oli juuri edellisenä päivänä lähteneet lomalle) ja itkin ja äitini ensimmäinen kysymys oli, että "ootko ajanu kolarin?" Sanoin etten tiedä miks edes itken kun olen vain onnellinen eikä tässä pitäis itkeä ja selitin mitä kasvattaja oli mulle juuri fb:ssä laittanut.

Lopulta sain kasattua itteeni sen verran että pistin kasvattajalle vastausta; että en edes ollut varma siitä onko hänellä sielä minulle pentua ja oon nyt vaan niin iloinen etten osaa muuta sanoa. Vastauksena tuli "Jo han är här ♥" Tiedossa kun kuitenkin oli, että Lamigras-pennut tuppaa olemaan varattuja ennen syntymäänsä ja joku odottaa sieltä pentua pitempään kuin vuoden päivät..

Siis toukokuun viidentenä päivänä minusta tuli tuleva kahden koiran omistaja. Saisin laumani taas kasaan, mie ja pojat. Kaksi hihnaa naulakossa, tuplasti kakkapusseja taskuissa. Ja hassua kyllä, en pode hirveää pentukuumetta, vaan koirakuumetta. Odotan sitä aikaa kun mulla on kaksi aikuista koiraa, joiden painia saan katsella ja jotka voivat juosta irti metsässä ja kiusata toisiaan. Kirittävät toisensa syömään kuppinsa tyhjäksi. Yllyttävät toisiaan ulkona huutamaan muille uroksille. Kärisevät turhaan. Pitävät hauskaa keskenään, eivätkä kuuntele minua. Tiedän ikävä kyllä ne huonotkin puolet, mitä odottaa saattaa. Kunhan pysyisivät terveinä ja kasvaisivat toistensa parhaiksi kavereiksi.

Eilen tiistaina 2. kesäkuuta haettiin (äitini kanssa) pentu kotiin.
Kasko saapui kotiin: moikkasi pihassa isoveljeään Reskoa, marssi häntä tötteröllä taloon, tarkasti kaikki paikat, haukkasi isoveikan puruluusta ja imuroi iltaruokansa supervauhdilla, jonka jälkeen kiipesi selkäni päälle ottamaan tirsat. Super-Kasko kertakaikkiaan vaan tuli ja otti paikkansa haltuun, juuri niinkuin pitääkin. Ja se muuten kulkee liukkailla lattioilla, portaissa, metsäpolulla, ritilällä, eikä säiky kovia ääniä (metallihäkin rämähdys, ruokakupin kolahdus, oven paukahdus.. kaikki menee ainakin vielä ilman että ilmekään värähtää). Ja se leikkii - kärisee, ärisee, puree, tekee tapporavistuksia leluille.
Resko on ottanut pennun hyvin vastaan, haluaisi vähän leikkiä, mutta ymmärtää että toinen on vielä pieni. Kasko on kerennyt haukkaamaan Reskoa hännästä ja kävellyt sen ruokakuppiinkin, kun maten refleksit ei olleet tilanteen tasalla. Onnea on täyspäinen keskariuros. Sain ensimmäisenä yhteisenä aamunakin nukkua niin pitkään kuin unta riitti: nousin sängystä kympin aikaan ja Kasko kömpi vaatteiden päältä nukkumasta katsomaan että mikä meininki täällä on aamuisin. Ja ei vitsit että se on AHNE.. melkein hysteerinen, kun alan antamaan ruokaa. Juoksee ympyrää ja kiljuu, saa ruuan kun istahtaa, ja sitten lähtee imu päälle :D kuulen mielessäni sellaisen imurimaisen äänitehosteen, kun Kake seisoo etujalat ruokakupissa, takajalat melkein ilmassa ja hakkaa nenäänsä kupin pohjaan ahmiessaan ja kirsusta kuuluu vain kostea tuhina.

Seikkailuun!