Ihanneajan alittava nollarata ja möllien voitto!

Me mentiin eilen epävirallisiin (yllätys?). Otin tupla-annoksen sydänlääkkeitä ja kävelytin koiran kunnolla. Purkkiin virtsakiviruokaa ja Rita-lelu mukaan, naksutin, hihna, rahat, puhelin.. Koirahallilla jouduin vain toteamaan, että paljon muuttuu puolessa vuodessa. Koiramäärä oli tuplasti (vähintään) sen mitä se oli aikoinaan, hallin järjestys oli uusittu.
Me lähdettiin kuudensina, kokoajan ennen lähtöämme muistutin rataa itselleni. Halusin muistaa sen niin kovasti! Ajattelin että jos nyt unohdan niin vähintäänkin kuolen. Ennen radalle menoa otin Amorin kanssa kepit kahdesti, a-esteen pari kertaa, putken kerran ja hypyn pari kertaa ja renkaan. Renkaan se hyppäsi väärin - jee.. Mutta miten innoissaan se oli! A-esteellekkin se ampaisi vain, häntä heilui. Siinä vaiheessa se unohti epäsosiaalisuutensa ja ei karannut tappamaan muita paikallaolijoita. :-)

Rata meni hyvin, muuta sanottavaa mulla ei oikeastaan siitä ole. Kerran Amor meinasin ennakko-aavistustukseni mukaisesti mennä muurille, kun olisi pitänyt mennä putkeen. Tiukalla käskyllä se kuitenkin suoriutui oikealle esteelle. "Lahjattomat harjottelee" - saatiin kuulla. Mitäpä voisin Amorista sanoa? Se on niin varma koira, kun ohjaaja vain hoitaa oman osansa (no, niinhän se yleensä menee). Sitä on hankalaa laittaa tekstiksi blogiin, mutta Amor vain on. Se on paljon enemmän kuin koira. Eilen taas havahduin miettimään, miten hyvän koiran sain ensimmäisekseni.

Nollarata, sen kuulin ennenkuin lähdin Amorin kanssa kävelemään teollisuusalueelle. Käytiin pitkä lenkki ja kun palattiin hallille, kuulin ihmisjoukon toiselta puolelta että joku mainitsi nimeni. Koira kainalossa menin katsomaan, ja siellä kerättiin ihmisiä palkintopallille! Hymyilin taatusti niin leveästi, ihme kun ei alaleuka tippunut.. En todellakaan arvannut sijoitusta, enhän jäänyt edes katsomaan meidän jälkeisiä suorituksia. Ainoa minkä tiesin, oli, että me ylitettiin itsemme - me tehtiin se :-) ja siihen oli jo niin tyytyväinen (soitin äidillekkin kävellessäni, että jeee mie muistin radan ja puhdas rata ja voitettiin itsemme!). Sielläpä seistiin sitten, korkeimmalla korokkeella, kun käteen ojennettiin iso pokaali ja ruusuke. Ihmiset taputti. Käteltiin muita sijoittuneita. Haettiin "lisäpalkinto", meidän tapauksessa se oli uusi panta. Olin ihan pilvissä, niin onnellinen. Helpottunut, kun uskalsin osallistua. Tyytyväinen koiraan, joka kylmiltään iskettiin radan alkuun odottamaan ja joka teki hienon radan. Kiitollinen siskolle, jonka kyytiä ilman en olisi kisoihin päässyt. Olkootkin vain epäviralliset ja vielä mölliluokka, mulle se oli paljon enemmän.

Amor sai paljon rakastamaansa mössöruokaa ja tuhannesti rapsutuksia ja lelun perässä juoksemista.

Lupasin, että kun elämä potkii päähän tai lukio tökkii, niin muistan miltä tuntui 11. toukokuuta 2010 radan jälkeen. Ja koen luultavasti jälkikäteen suurta halua poistaa tämän blogitekstin, kun se niin vaaleanpunaisten lasien läpi on kirjotettu.

Tyytyväinen, ylpeä, helpottunut, iloinen, onnellinen, onnistunut.

Rakas Amor!