Nyt meni uskottavuus...

Nimittäin meidän tämänpäiväiseltä tuomariltamme (meille tuli tuomarinvaihdos loppumetreillä). Olin äimistynyt tullessani pois kehästä arvostelulapun kanssa, joka alkoi "Koon ylärajoilla.." ja päättyi "...kaipaa rodunomaista jaloutta". Tuomari Maret Kärdi mittasi Kaskon ihan mitan kanssa ja tokaisi, että "eipä aleta senttejä halkomaan, koon ylärajoilla". Minulle jäi epäselväksi, että paljonko hän sai mitattua. Kasko on siis useaan otteeseen mitattu 33 - 33,5 cm korkeaksi, mikä tarkoittaa sen olevan erikoisen pieni käppänäuros, aina porukan pienin. Kasko sai siis elämänsä ensimmäisen H:n ("HYVÄ annetaan koiralle, joka on rodulleen tyypillinen, mutta sillä on selkeitä virheitä.") tänään Kiuruveden ryhmänäyttelystä. Kaskon selkeät virheet olivat Maret Kärdin mukaan liian suuri koko, tasapaksu lyhyt epäjalo kaula ja väärä tyyppi (ei tarpeeksi jalo). Tuon jaloudenkin vielä sulatan, koska kyseessä on tuomarin mielipide ja tuomari päättää, mutta "KOON YLÄRAJOILLA OLEVA"? Kyseessä on 33cm korkea, pieni käppänäuros. Kaikki muut paikalla olleet urokset olivat Kaskoa huomattavasti suurempia, niin että sen näki paljaalla silmällä. Arvelin ennen kehään menoa, että tältä tuomarilta tulee sanomista Kaskon ahtaista alaetuhampaista ja sen poskista ja koristekarvojen niukkuudesta, mutta sellaisia ominaisuuksia Kärdi ei Kaskosta löytänyt. Koko oli liian suuri ja jalous puuttui. Olen äimistynyt. :D

Onneksi olen koiraharrastuksenkin myötä kasvanut ihmisenä niin, ettei tällainen harmita pidempään. Varsinkaan, jos arvostelu alkaa noilla sanoilla - kaikki, jotka ovat Kaskon nähneet, ovat laittaneet merkille sen pienen koon ja tietävät miten pieni se on ja jos tuomari tekee mustasta valkoista niin sitten mie en kyllä kykene arvostamaan tuomarin mielipidettä niin minkään vertaa. Muistan miten itkin vuonna 2005, kun edesmennyt rakkaista rakkain Amorini sai näyttelyssä EHn. Itkin. Se oli katkera paikka 12-vuotiaalle Josefiinalle. Nyt minua nauratti, enkä voinut olla virnistämättä kun kehän reunalla odotelleet kaverit ottivat arvostelulomakkeen käsiinsä ja alkoivat sitä lukemaan. Kehottivat vielä minua menemään takaisin ja kysymään, onko tässä sattunut joku väärinkäsitys - mutta mikäpä minä olen tuomaria kyseenalaistamaan. Vitsailivatpa siitäkin, että jos tuomari vahingossa mittasi Kaskon päälaelta?

Se siitä. Minua jäi harmittamaan H, jota Kasko ei minun mielestäni ansainnut, ja menetetyt rahat (olisimpa vain ottanut rahat takaisin kun tuomarimme vaihtui, kaikki facebook-kaverini pitivät minua hulluna kun vien koiraa Kärdille ja maksan siitä) ja aamu-unet. Meillä alkoi opiskeluiden puolesta harjoittelu maanantaina ja olen herännyt aamuvuorojen takia aina vähän viiden jälkeen (enkä ole yhtään aamuvirkku) ja olisin voinut ihan hyvin nukkua tänään edes vähän pidempään. Mutta olin jo ennen kuutta taas ylhäällä ja pakkaamassa autoa. Näyttelypaikalle ei sentään tarvinut jäädä ryppikehiä odottelemaan, vaan päästiin äkkiä kotiin ja perinteitä kunnioittaaksemme pysähdyimme vielä matkan varrella Hesellä syömään juustohampparit (minä hampparin, Kake oman hampparinsa pihvin). Meni syteen taikka saveen, Kasko oli pihvinsä ansainnut ja otti kyllä kaiken ilon irti saamastaan palvelusta. Me söimme ulkona terassilla ja Kaskolle tuotiin hamppari pöytään, sen istuessa omalla penkillään odottamassa, auringon lämmittäessä sen mustaa turkkia oikein kunnolla. #Kaskonvaltakunnassakaikkihyvin

Käytettiin poikaystäväni kanssa koiria pelloilla riehumassa iltapäivällä ja epäjalo ja isokokoinen Kaskelottini pyöri niin antaumuksella likaisessa pellossa, ettei puhtaasta tuoksusta ole enää häivähdystäkään jäljellä. Ihana pieni Kakkis, alla kuvia:

Tuhat kilometriä viikonlopussa, snautserin aivotärähdys..

No mepäs repästiin. Pitkään hauduteltu ja aijottu juttu toteutui viime viikonloppuna, kun nakkasin koirat ja kameran autoon ja ajelin perjantain ja lauantain välisenä yönä Oulusta Kiteelle. Perillä meitä odotti ihana jälleennäkeminen parhaan ystäväni kanssa, joskaan Torsti-herra ei riemusta hihkunut kun ovesta paukahti sisälle muutama musta snautseri ja mukana matkustanut äitini silmäterä, Selma-yorkki. Portin takaa kuultuja murinoita lukuunottamatta reissu meni aika sopuisasti, kolme nuorta urosta mahtui saman katon alle ja samoille pelloille juoksemaan tosi hienosti.

Lauantaina me käytiin mätsäreissä, joissa Kasko sijoittui nuorempien sinisen nauhan saaneiden koirien toiseksi ja Resko vanhempien sinisten kolmanneksi! Aika hyvin siis, kun ottaa huomioon että mukana oli vaan passit koirille eikä edes kampaa parran setvimiseksi :-D

Samana päivänä käytettiin koiria myös Rääkkylässä ihan valtavan isoilla pelloilla juoksemassa. Resko ja Kasko jättivät pelloilla olleet linnut rauhaan ja keskittyivät kirmailemaan basenjin kanssa, kunnes Rekun jarrut pettivät ja se lensi (kirjaimellisesti) tosi pahan näköisesti parimetrisen ojan pohjalle nurinniskoin. Pidätin henkeäni ja odotin että vieläkö koira nousee sieltä omin jaloin, vai menikö se rikki. Ylöshän se kiipesi ja hölkytteli luokseni, makasi hetken jaloissani ja kerkesin palpoa sen kauttaaltaan ja huolesta sekaisin diagnosoin sen käytöstä kaverini kanssa ja tarkastelin sen ikeniä ja puristelin sen jalkoja. Hetken kuluttua snautseri tokeni, nousi ylös, oksensi ruokansa ja jatkoi touhujaan. Lievä aivotärähdys, arveli eläinlääkärikasvattaja kun seuraavana päivänä kerroin kauhun hetkistämme. Vielä samalla reissulla Torsti kerkesi ottaa jalat alleen ja lähti nenä pystyssä karkuun ilmavainun perässä, ottaen ensin snautserit mukaansa. Onneksi omat koirani kääntyivät käskystä pois basenjin perästä ja sain ne kytkettyä. Hetken jouduimme odottelemaan paniikin sekaisin tuntein, että tuleekohan se villikoira vielä takaisin vai... (tuli se, hirveellä vauhdilla ihan toisesta suunnasta!)

Sunnuntaina käytettiin koirat taas pellolla juoksemassa, tällä kertaa vältyttiin vahingoilta. Aika meni niin kamalan nopeasti hyvässä seurassa, viikonlopussa on niin vähän tunteja... Ihan liian pian koitti se hetki, kun piti pakata koirat takaisin autoon ja kääntää keula kohti pohjoista. Kotimatkalla koettiin muuten muutamia veret seisauttavia hetkiä, kun kesärenkaat kohtasivat uskomattoman lumimyrskyn. Ajeltiin sitten kahtakymppiä, kun lunta tuli niin paljon ettei eteensä nähnyt ja tie hautautui kinokseen. Onneksi onnistuttiin väistämään vastaantullutta bussia ja täysperävaunurekkaa, vaikka auto päättikin sillä hetkellä itse suunnan ja minä vain vauhdin. Huhhui, eipä oo tullut ennen niin pelättyä liikenteessä. 

Paluumatkalla me poikettiin Joensuussa Reskon kasvattajan luona Kulhossa, Martina-kasvattaja trimmasi vähän Reskoa ja otettiin siitä uudet edustuskuvat (joissa se näyttää upealta). Sain myös pallutella pieniä 6-viikkoisia snautserin pentuja, jotka sulattivat kyllä sydämeni mutta eivät onneksi vieneet sitä mukanaan. Pentukuume ei kovin helposti iske, kun pitää jalat maassa ja miettii elämäntilannettaan. Vielä nelisen vuotta opiskelua jäljellä ja käsissä kaksi nuorta koiraa - kolmannen aika on vasta sitten kun nykyisissä on vähän vähemmän harrastusvuosia jäljellä (tai kun Resko löytää täydellisen tyttöystävän - sitä kun on nyt kyselty taas ulkomaita myöten jalostukseen..) 

FI & SE CH Wanhan Purolan Wallstreet "Resko" 3 vuotta ja 5 kuukautta

Setting goals is the first step in turning the invisible into the visible.

Mitä tuli tehtyä!? Me lähdettiin koirien kans lauantaina aamusta ajelemaan Tornioon ja kävin matkan aikana mielessäni läpi kaikki mahdolliset tunnetilat. Odotuksia ja toiveita oli väkisinkin, kun tiesin Reskon osaavan nämä hommat kotona muutama kyltti kerrallaan. Kuitenkin muistot (agility)kisatilanteista edesmenneen Amorin kanssa saivat pulssini hyppäämään kahteensataan ja tuskanhien nousemaan pintaan. Ei se voi mennä hyvin kun olen itse tämmönen stressipelle - niin että mahaan sattuu kun ajattelenkin kentälle menoa. Enkä ees osaa vielä mitään kisajuttuja. Resko parka kun joutuu minun kanssani kilpailemaan, kyllä ois snautserilla helpompaa itsevarman ihmisen kanssa! :-D

Hyvinhän se kuitenkin meni. Ihana anoppi tuli paikalle meitä tsemppaamaan ja tätä kisaamisen ihmettä todistamaan. Numeroliivi päälle, koira sivulle ja seuraamaan! - Juupajuu, ihan niin helppoa se ei ollut. Resko heitti volttia joka suuntaan ja kun pyysin siltä yhtä asiaa, niin se teki seitsemän(toista).. Toivotonta!! Miksei lähettäis vaan samantien kotiin täältä itseämme nolaamasta ja minun ahdistusta ruokkimasta. Vatsaan pisti ja ponnari kiristi takaraivolla ihan liian lujaa. Minulle voisi samantien antaa hermorakenteesta -1000 pistettä. Yhtäkkiä me kuitenkin oltiin siellä kehänauhojen sisäpuolella tekemässä rataa. Tuomari Heli Kelhälä oli tehnyt ihanan selkeän radan meille monille ensikertalaisille, kiitos siitä. Suurimmat virheet tein lopulta minä; hätäisenä mm. uusin yhden kyltin jota me ei ees tehty väärin alunperinkään.. -3p. Koira kuitenkin toimi omalla tasollaan eritttttäin hienosti ja olin Reskosta ihan mielettömän ylpeä. Uusi vieras halli, koirat, ihmiset, ensimmäinen tekemämme kolmentoista kyltin rata. Eli maksulliset harjoitukset toisin sanoen!

Tuomarimme kehui palkintojenjaossa erityisesti Reskon hienoa ja vahvaa seuraamista, jolla kuulemma pärjätään sitten missä kokeessa ja luokassa vaan tulevaisuudessakin. Hienoa yhteistyötä! Mullahan tuli tippa linssiin kun jännitys purkaantui ja seisoin siinä Reskon kanssa ottamassa palkintoa vastaan ja tajusin että se oli hyväksytty tulos se, eikä pisteitäkään tarvi hävetä. Hyvä meidän joukkue! Nyt kohti seuraavia koitoksia rakkaan Reskopterin kanssa! <3

RT-koe Torniossa 08.04.2017, tuomarina Heli Kelhälä

Wanhan Purolan Wallstreet ALOHYV 91/100p !!

You don't get older, you get better.

Kapteeni Kaskelotti, Kake Kepponen, Kakkis.. rakkalla pienellä ystävällä on monta nimeä. Tänään torstaina Hän täytti 2 vuotta. Elämäni paras suunnittelematon juttu, kaikki palaset ovat vaan loksahdelleet tämän persoonan kanssa paikoilleen. Kasko kulkee sen ainoan ja alkuperäisen Amorin (03-14) tassunjäljissä rinta rottingilla ja häntä pystyssä. En ole hetkeäkään katunut valintaani, enkä ole Kaskon saapumisen jälkeen ollut päivääkään yksin. Pieni leijonamieleni, haaveilijani, juuri se oikea koira minulle. Onnea rakas pieni SuperKaskoni, ja kiitos kun olet niin hieno heppu!

“I feel like a part of my soul has loved you since the beginning of everything. 

Maybe we’re from the same star.”
― Emer Allen

It's quite of fun to do the impossible

Meidän ex-tempore-juttu BH-kurssi alkoi viikko sitten maanantaina. Ilmoitin Reskon siis sellaisena hauskana päähänpistona Pohjoisen Belgien järjestämälle Bh-kurssille, koska noh.. miksipä en? Snautserilla on pk-oikeudet ja minun mieleni vetää vieläkin hakumetsiin ja peltojäljelle, vaikka ihan rehellisesti sanottuna bh-koe ei kuulu meidän lähitulevaisuuden suunnitelmiin. 

Resko on kypsynyt hitaasti ja sen kanssa on nykyään hauskaa harrastaa ja me nautitaan siitä molemmat, mutta esimerkiksi bh-kokeen kaupunkiosuuden vieraan koiran ohitus olisi Reskolle ihan mahdoton tehtävä tällä hetkellä. Joudun pitämään kolmevuotiaan saksalaiseni todella kovassa kurissa, jotta lenkillä ohitukset sujuvat omaan makuuni välttävän hyvin. Niissä on siis vielä tekemistä, vaikkei Resko nyt haluakaan kaikkia vieraita koiria ihan kyselemättä möyhentää. Tyttöjen kanssa se tulee toimeen, mutta urosten osalta Reskon asenteessa on vielä korjaamista. Se kynnys, joka sillä on provosoituakseen toisen uroksen käytöksestä, on naurettavan matala. Vain yksi väärä katse ja snautseri huokuu pyhää vihaa toista urosta kohtaan..

Ensimmäisellä kurssikerralla katseltiin seuraamisen tilannetta ja tehtiin paikalla makuuta häiriössä. Resko sai kiitosta "teknisesti oikein hyvästä seuruusta" ja sen iloisesta olemuksesta. Minä havahduin taas siihen miten lapsen kengissä oma ohjaamiseni on; tarvisin paljon enemmän ohjattuja treenejä joissa ulkopuolinen sanoisi että NYT se palkka jne.. Reskolla tippuu kiinnostus aika äkkiä jos minä passivoidun ja oma törttöilyni syö itseluottamusta. Kuitenkin Resko seuraa tosi nätisti, tarvitaan vaan paljon lisää treeniä ja tekniikkaa! Sain hyviä vinkkejä Reskon seuraamisen aktivoimiseen pidemmässä suorituksessa, esim. että Rekun kanssa kannattaa tehdä nimenomaan kaartavaa liikettä koiran aktivoimiseksi, eikä vaan suoraa ja käännöksiä - siis yksinkertainen juttu joka ei vaan oo tullut omaan mieleeni kertaakaan. Kuten myös koiran virittely suoritukseen jo ennen kentälle tuloa: koiran pitää olla hyvin skarppina ja oikeassa mielentilassa jo kun astellaan kentälle tekemään jotain (siis kyllähän mie tämän oon monesti jostain lukenut, mutta oonko silti koskaan kiinnittänyt siihen sen kummemmin huomiota?). Olen luonteeltani myös sen verran ujo, että koiran palkkaaminen kovin riehakkaasti (kuten kotona, kun kukaan ei katso) tuottaa minulle vähän ongelmia. Pitäisi antaa vaan mennä.

Paikkamakuuta tehtiin Reskon kanssa vaan 2 x 1 min. Ensin sillä oli oikeasti vaikeuksia pysyä rauhassa maneesimaisen rakennuksen maapohjalla maatessaan, mutta helpotin hommaa jättämällä sille palkan näkösälle ja sen jälkeen kaikki menikin tosi nätisti ja poistuttiin kentältä kahden hyvän suorituksen jälkeen. 

Kotiin ajellessani olin todella hyvällä tuulella ja onnellinen siitä etten ole ensimmäisen ns. harrastuskoirani pohjia tämän pahemmin ryssinyt. Olen tyytyväinen myös aiempaan ratkaisuuni pistää Rekun treenit jäihin sen ollessa alle 2-vuotias, koska se oli silloin kyllä niin hirveätä sompaamista kun mulla oli käsissäni vakaan ja varman käppänäpapan sijaan alle parivuotias erittäin hektinen myrskynmerkki, jonka kanssa 30 sekunnin paikallaolo uudessa treenipaikassa oli ihan utopistinen ajatus. Oon myös saanut tästä paljon ideoita siihen, mitä tekisin seuraavan koirani kanssa toisin sen pentu- ja nuoruusaikana, jos se olisi yhtä hösö kuin Rekkupetteri. 

Olin tosi onnellinen siitä, että ennakkoluuloistani huolimatta sain Reskon kanssa tekemiseen tosi hyviä vinkkejä belgiharrastajalta, joka ei vaan ihmetellyt sitä että miksei mulla ole oikeampaa pk-koiraa. Reskon ollessa nuorempi kuulin muutamaankin kertaan sen saman kysymyksen; jos haaveilen pk-harrastuksista, miksi mulla on käsissäni keskikokoinen snautseri? 

Resko käyttäytyi uudessa hallissa Reskoksi todella mallikelpoisesti -  nenä kävi maassa vain muutaman kerran ja toisten koirien haukutuksesta huolimatta Rekku oli kiinnostunut vaan minusta ja treeniliivin taskuissa olevista herkuista ja narupallosta. Johonkin toiseen koiraan verrattuna 3-vuotiaan Reskon tekeminen on ihan lapsen kengissä, mutta oon opetellut vertaamaan koiraani mielumin omaan itseensä kuin johonkin muuhun. 3 vuotta ja 4 kuukautta vanha Resko on kokenut ihan älyttömän kehityksen vuoden takaiseen itseensä, ja tämänpäivän Rekku on ihan huikea Rekku. Oon oikeasti todella ylpeä niistä "pienistä" jutuista, jotka on meille tosi isoja juttuja. Katsoessani meidän treeniä videolta, mietin sitä mitä mie oon saanut aikaan tuosta villistä Hessu Hoposta, ihan itse. En väheksy muilta saatua apua, mutta ehkä kuten koirien trimmaamisessa ja valokuvaamisessa niin myös koiran kanssa esim. tokoa treenatessa se "oman käden jäljen" näkeminen on kaikista hienointa. Ja se kun illalla kotona painat oman otsasi snautserin otsaa vasten ja se heiluttaa häntäänsä rauhallisen tyytyväisenä ja tajuat miten mahtava kaveri sulla on käsissäsi. 

   

Viikonloppuna me käytiin taas Torniossa, yllä muutama kuva meidän sunnuntaisesta lumikenkäilystä. Parin tunnin kahlomisen jälkeen alkoi Reskonkin innostus laantua ja Kasko oli muuttanut muotoaan isoksi lumipalloksi. Näistä kahdesta Resko on "fiksumpi" kulkiessaan toisten jälkiä pitkin ja liikkuessaan rauhallisesti. Kasko taas kaahottaa ensin sata metriä umpihangessa yhteen suuntaan ja tulee sitten lumi pöllyten takaisin, irroten taas jonnekin muualle. Sen menoa ei paljon lumipallot kintuissa paina, sisulla selviää mistä vaan!