maanantai 27. huhtikuuta 2015

Kun sisälläsi pokkuroi, et sitä hallinnoi ja sydän vaikeroi

Riipivä ikävä Amoria. Useampana päivänä oon vaan miettinyt miten se köyristi selkäänsä ja ähisi ja puhisi ja jutteli, kun sitä rapsutti hännän päältä. Miten se huitoi etutassuillaan minua naamaan kun maattiin sängyllä enkä huomioinut sitä. Kuinka se huuteli muille koirille ulkona ja kuinka mie sitä häpesin.. Amorin saattoi pistää mihin vaan tilanteeseen ja se selvisi siitä muuttumattomana. Se oli sellainen, peruskallio Josefiinan elämässä kymmenvuotiaasta parikymppiseksi. Tiedän toistelevani näitä samoja juttuja niin täällä blogissa kuin ihan oikeassa elämässäkin, mutta en voi sille mitään. Ensimmäinen kevät ilman Amoria sitten vuoden 2004.. Yhtenä päivänä Reskon kanssa metsässä ollessa tuli ihan hirveä ikävä juuri siinä hetkessä. Olisin halunnut Amorin juuri silloin, juuri sinne, siihen hetkeen, minun ja Reskon kanssa sulaneita polkuja haistelemaan ja männynkäpyjen perässä juoksentelemaan.

Haluaisin myös Reskolle koiraseuraa. Tietenkin me nähdään Torstia aika usein, mutta muuten. Tuntuu ikävältä jättää snautseripoika Ihan Yksin moneksi tunniksi, kun me ihmiset lähdetään omille teillemme. Vaikka Amor ja Resko eivät viettäneetkään loppuajasta yksinoloja samassa tilassa, vaan eri puolilla porttia, niin silti asunnossa oli aina joku muukin elollinen olento toisen lisäksi. Ja vaikka Rekun kanssa riittää välillä lenkeillä tekemistä molemmalle kädelle, on mulla silti eteisessä näkösällä  Amorin hihna ja panta. Niille vaan ei ole käyttäjää.

Tästäpä tuli nyt vaan tällainen jaarittelupostaus. Vappu on ihan parin päivän päästä. Vuonna 2004 meillä oli hätä vappuaattona, kun Amorin ristiside posahti poikki. Salmisen Pekka Pellosta ehjäsi käppänän ja jalasta tuli käyttökamaa vielä kymmeneksi vuodeksi. Muistan miten itkin silloin 12-vuotiaana kun Amor rauhoitettiin rtg-kuvia varten. Olin ihan varma että se kuolee tai jotain.. Hassua ajatella kuinka pieni on itse ollut Amorin saadessaan. Se ihan todella vanheni kanssani, koiran vuodet vaan ovat nopeampia kuin ihmisen. On niin sääli etten saanut nähdä sen kanssa vielä tätä kevättä, mutta onneksi sentään kymmenen muuta kevättä kuitenkin. Kotona on käppänän mentävä tyhjä kohta. Että voikin olla ikävä!

I think I'll miss you forever
Like the stars miss the sun in the morning skies

3 kommenttia:

  1. Ikävä helpottaa kyllä vaikkei varmasti koskaan täysin katoakaan. Mullekin tulee välillä ihan kauhea ikävä Seriä. Mutta kuten sanoit, onneksi niitä yhteisiä vuosia oli kuitenkin monta<3

    VastaaPoista

Kiitos kun jätät kommentin!