sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kuukausi kului

Niin siinä vain kävi, että kuukausi kului. Kokonainen Amoriton kuukausi. Kuukauteen mahtuu tuplasti enemmän Amorittomia päiviä kuin kymmeneen vuoteen.

Amor helmikuussa '12

Reskon kanssa on matkustettu linkkarilla (meni muuten erittäin hyvin!), kuljettu keskustassa, etsitty uusia lenkkeilyreittejä ja muisteltu menneitä. Suunniteltu tulevaa. Nähty kavereita. Vaikka lenkkeily tuntuu vähän "puolikkaalta" vain yhden hihnan ja koiran kanssa, on tässä silti puolensa. Minusta oli niin mukavaa olla vaan yhden koiran omistaja Amorin kanssa 10 vuotta. Siinä kerkeää omistautua sille ainoalle erilailla ja huomaa monia juttuja, mitä ei muuten edes ajattele. Me on opeteltu uusia temppuja ja koitettu saada hihnakäytöstä taas ruotuun. Reskon mielestä olis niin kivaa vetää silmät päästä pullistuen ja öhisten muita koirakoita moikkaamaan..

Jouluun on enää 10 päivää. Mulla loppui jo koulu tältä vuodelta ja kerkeän lomailla pari päivää ennen kassatätiksi ryhtymistä. Olen töissä joulun ja uudenvuoden ja ihan omasta tahdostani. Ylläksellä on jo korkeat hanget ja pakkasta, joten odotan aika malttamattomana sinne lähtöä! Ensiviikolla sitten :-)

Ainiin ja viikko sitten oltiin Laihialla häävieraina. Resko lähti mukaan, kuinkas muutenkaan. Hotellissa se nukkui yönsä sievästi, mutta näytti kertaalleen kuinka tosissaan snautseri ottaa itsensä ja minun puolustamisen uhkaavan oloisessa tilanteessa. Resko ei väistä senttiäkään, ei peruuta eikä niiaa - se seisoo ihan varpaillaan hihnan mitan edessäni isolla äänellä haukkuen ja tempoo uhkaajaa kohti, koko selkäharjaksen karvat pystyssä sojottaen. Rohkea junnu, muuttuu Hessu Hoposta ihan toiseksi koiraksi tommosessa tilanteessa!
Resko "joutui" samalla reissulla myös kokemaan ilotulituksen. Se oli porokoiran kanssa autossa, kumpikin omissa häkeissään, kun ulkona alettiin paukutella. En tiennyt koko hommasta etukäteen, joten saatoin sitten vaan mennä autoon istumaan ja Reskolle henkiseksi tueksi. Minua Resko ei tosin näyttänyt tarvivan - niin lunkisti se otti päällämme rätisevän ja räjähtelevän valoshown. Siis ihan 110% paukkuvarma tämän viikonlopun perusteella.

tiistai 25. marraskuuta 2014

Yhteys ei kadonnu, muutti vaan muotoaan

 Muistot on kalleinta kultaa.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa.

Olin itse kymmenen, kun ajettiin äidin kanssa Kalixiin hakemaan koiranpentua. Joulukuussa Amor olisi täyttänyt 11. Nyt Amor on poissa. 

Amor oli minun haaveideni täyttymys. Helppo se ei ollut, eikä varmaankaan otollisin ensimmäinen oma koira. Mutta minulle se oli kaikki. En olisi muuttanut siitä viiksikarvaakaan, en vaikka joskus pienempänä se roikkui mulla ranteessa suututtuaan kun en ymmärtänyt ettei Amorin kaltaista itsevaltiasta voinut pakottaa nöyrtymään. Tai kuinka se räjähti rähisemään jos vastaan tuli toinen musta koira (tai vaan koira, sekin riitti Amorille ihan päivästä ja tähtien asennosta ja senhetkisestä tuulensuunnasta riippuen) ja nyt itkisin onnesta jos kertaakaan vielä kuulisin sen olevan niin täynnä itseään ja niin elossa, niin äänekkäänä. Kai se hävetti minua joskus ennen, mutta nyt sekin on vain muisto. Muisto muiden joukossa.

Alkuperäinen Joensuun kokoonpano: Taavi, Eppu & Amor (ja Lennu-kissa) <3

Olin toissaviikon Tanskassa koulun vuoksi ja Amor oli hoidossa vanhemmillani, kun Resko jäi Ouluun poikaystävän vaivoiksi. Liian tarkkaan muistan vielä kuinka pissatin Amorin tämän talon vieressä kasvavien kivien juurelle ja nostin sen sen jälkeen äidin autoon ja se meni itse koppaan. Kaikki se oli Amorille niin valtavan tuttua. Muistutin sitä vielä siinäkin kuinka rakas se mulle on ja toivotin mukavaa lomaa maalla. Ja mukavasti siellä menikin, siihen asti että Ampu osoitti huonoja merkkejä loppuviikosta. Perjantaina se oli jo kipeä, lauantaina vähän enemmän. Vaikka saikin kipulääkettä. Sunnuntaina olin palannut Tanskasta Ouluun ja Amor tuli siskoni kyydissä maalta takaisin minulle. Vaikka mulle oli pohjustettu että Amor on aika huonona, niin itku tuli kun näin minun mahtavan Herrapartani sinä sunnuntai-iltana kerrostalon alaovella. Se oli eri koira kuin minkä hyvästelin viikkoa aikaisemmin.

No lääkitsin sitä lisää ja tuudittauduin siihen, että tästä on noustu ennenkin, suunta on vain parempaan. Rimadyl ei riittänyt, mutta jos annoin yliannoksen niin pappa piristyi hetkeksi tepastelemaanja nukkuikin rauhallisena. Mutta ei se parempaan mennyt, voi ei.. Ulkona se haparoi liikkeissään, kompuroi yrittäessään nostaa jalkaa jne. ja sisällä oli niin surkeana kuin pieni snautseri vain voi. Matka sunnuntaista tiistaihin oli loputtoman pitkä. Ja miten selität kipeälle koiralle, että nyt pitää taas vaan katsoa mihin suuntaan tämä tästä lähtee? Koska selkähän sitä vaivasi, se hiton selkä. Muistin ja tiesin kyllä että yliajalla ollaan menty keväästä lähtien. (blogijuttu)

Kohistessa sadekuuron
et kuule kun kerron
Sun jälkeesi on yksinäisyys
pahempaa kuin koskaan ennen

Soitin tiistaina meidän eläinlääkärille, joka suositteli meille Oulun Animagia ja tuttu ääni sanoi puhelun pääteeksi korvaani vielä että "koita selvitä". Niin.. No sain ajan Animagiin samalle illalle klo 15.40.

Eläinlääkäri käänteli Amorin tassuja ja Amoria, kokeili ja testasi refleksit ja kiputunnon. Takapää oli heikko. Poikaystävä sanoi, että kun hän oli tullut koulusta niin Amor oli ollut aika pirteänä mutta seissyt takatassut väärinpäin, eikä ollut korjannut asentoa. Voi minun pieni Amor.. 

Ell oli ensin aika toiveikas ja höpötteli pullistuneesta välilevystä. Kun näytin puhelimesta kuvan Amorin selästä toukokuussa kuvattuna, tuli vastaukseksi vain hiljainen "oi...." ja kommentti jotenkuten niin että eihän tuossa ole enää välilevyä olemassakaan kun on noin luutunut ja Amor rauhoitettiin uusia kuvia varten. Pidin sitä sylissä ja siihen se nukkui, pää vasemman käsivarteni päällä. Rauhallista. Eläinlääkäri haki sitten Amorin röntgeniin. Istuttiin ja odoteltiin, sanoin jo jossain vaiheessa ettei voi olla hyvä asia jos tähän menee näin kauan? 

No ei se ollutkaan. Kalkkeumat Amorin selässä olivat pahentuneet, levinneet ylemmäs ja päättäneet olla lähtemättä minnekkään. Koiralla oli kuulemma todennäköisesti tuntemuksia kokoajan, vaikkei se niitä ole aina näyttänytkään. Ell alkoi kertomaan miten tuolla jossain Etelä-Suomessa voidaan leikata koirilta selkiä, tai sitten voidaan kokeilla kipulaastaria ja vahvempia kipulääkkeitä hermokipuihin ja täyslepoa. Mutta kukaan ei voinut luvata minun Amorille parempaa huomista. Amor makasi patjalla rtg-huoneen lattialla ja katsoin siitä otettuja kuvia ja kuuntelin kun ell selitti huomanneensa samalla etteivät pahimmat muutokset ole L4-L5 välissä, vaan L3-L4 välissä, koska Amorilta puuttuu yksi nikama kokonaan. 


Olin jo tehnyt päätöksen mielessäni, mutta sain vähän aikaa kuitenkin miettiä koiran kanssa mitä tehdään ja pitää Amoria sylissäni. Eläinlääkäri poistui huoneesta ja sitten poikaystäväkin, koska aina ennenkin oltiin Amorin kanssa oltu me kaksi vaan. Mie ja minun Amor. Amor ja Amorin ihminen. Yli kymmenen vuotta. Yhteisiä retkiä, reissuja, seikkailuja. Harrastuksia, treenejä, voittoja, häviöitä, oppimisia. Musta karkea karvapallo nukkumassa yöt peittoni alla, pää samalla tyynyllä. Ruskeat silmät aamulla vastassa. Matkat yöjunalla Helsinkiin, bussilla Uumajaan, Joensuuhun, Oulusta Tornioon, käynnit vanhainkodilla ikäihmisiä piristämässä, koira mukana koulussa, lehtijutut joissa me oltiin mukana. Rauhalliset koti-illat, kun minun vanhemmat olivat töissä ja mulla oli Amor. Metsäpolut, viljelystiet, joen jäällä kuljetut kilometrit, hiihtoreissut Mustasaareen, kaikki ne koulussa vihkoihin piirtämäni kuvat Amorista ja listaukset sen osaamista tempuista. 

Viideltä tiistaina Amorin sydän hiljeni. Tunnemyrsky oli valtava. Vaikka silitin Amoria rauhassa viimeiseen asti ja juttelin mukavia ja pidin sen tassusta vielä sen jälkeenkin kiinni, niin kotiinpaluu ilman parasta ystävää oli vaikeinta ikinä. Kuin olisi pakotettu liikkeelle keuhkot tyhjinä. Resko juoksi keittiöön ja olohuoneeseen etsien kaveria, lopulta palasi aina eteiseen haistelemaan naulakossa roikkuvaa takkiani joka mulla oli eläinlääkärissä päällä. Vaikea pukea sanoiksi mitä kaikkea siinä tunteekaan. Ahdistus, epätoivo, ikävä, suru, sietämätön tyhjyys, jotain puuttuu. Ja sen kaiken lopullisuus. En tiennyt miltä todella tuntuu olla niin surullinen että se sattuu joka paikkaan. Kun päätä särkee niin että silmät pitää painaa kiinni ja jalat on maitohapoilla autolta kotiin kävelyn jälkeen. Eikä käppänä enää pystynyt lohduttamaan minua, kuten aina ennen. Kukaan ei tullut painamaan tassua polvelleni eikä nukkunut ihan kiinni minussa hiljaa ja läsnä.


Alle vuosi sitten sanoin pienen Aapelin korvaan että "odota siellä Amoria, Amor tulee sitten perässä" kun se nukkui pois (linkki). Ja vaikka en ajatellutkaan siirtyä elämässäni uuteen vaiheeseen, sellaiseen johon Amor ei enää kuulu, niin kuitenkin kävi. Aina niin tunnollinen Amor lähti etsimään Aapelia toiselta puolelta. Eläessäänkin ne olivat kaksi pikkumustaa, joista Amor raivasi tietä ja Aapeli kulki kevyellä askeleella isoveljensä perässä. Mahtoi niillä olla tiistaina iloinen jälleennäkeminen ja sittemmin yhtä hienot kilpajuoksut ja painit kuin silloin kun ne oli molemmat nuoria ja elämänsä kunnossa. Kaksi äkäpussia voimiensa tunnossa, toivottavasti Amor muistaa olla yhtä kärsivällinen kuin täälläkin ettei poikien välille tule kinaa. Mutta älä Amor silti anna Aapelin viedä sulta kaikkia leluja ja herkkuja..


Olen saanut ihan hirveästi viestejä facebookissa ja netissä muutenkin. Puhelimeen on tullut myös viestejä. En edes itse ole tajunnut moniko meidät tunsi tai tiesi ja muisti. Sellaisetkin, joiden olemassaoloa en ole itse vuosiin ajatellut. Kiitos kaikista niistä viesteistä.

Ensimmäiset päivät olivat pahimpia. Kaikki piti tehdä ensimmäistä kertaa ilman Amoria. Ensimmäinen yö, kun Herraparta ei pedannut itselleen nukkumapaikkaa lattialla olevaan päiväpeittoon tai sille sitä varten tuomaani isoon tyynyyn, ensimmäinen aamu ilman Amoria (ihan hirveä), ensimmäinen kerta hississä kun rakas pikkumies ei tuijotellutkaan sieltä jalkojeni juuresta Reskon vierestä. Ensimmäinen kerta kellarin oven kautta ulos, kun minulla olikin enää yksi koira. Resko nostamassa jalkaa puuhun, eikä Amor enää tule merkkaamaan siihen päälle. 

Viimeisenä aamuna Amor ei meinannut päästä enää ollenkaan makuulta ylös, näin kyllä että se yritti ponnistaa päiväpeiton mutkasta ylös mutta kroppa ei vaan noussut. Sanoin sille monta kertaa ja lopulta menin tuuppaamaan sen jaloilleen ja käytiin lyhyellä aamulenkillä. Viimeisellä aamulenkillä, viereisen tutkimuskeskuksen ympäri. Hidasta. Amorin tuntomerkkinä tunnettu kepeä askellus oli poissa, ja tilalla oli hidasta peitsaamista. Vaikka se kompuroi, nousi se tietysti heti jaloilleen ja potki vielä maata merkkauksiensa päälle. Sellainen se oli, vaikka pää kainalossa puri hampaat yhteen ja jatkoi matkaa. Kun kahden jälkeen palasin työharjoittelusta kotiin, oli Amor iloisena vastassa mutta kiljaisi kun siihen sattui ihan yhtäkkiä. Ennen lääkäriin lähtöä leikkasin vielä kerran sen kynnet ja varvaskarvat, kampasin parrankin. Enkä tiennyt tulevani sieltä ilman Amoria kotiin. Kaikki oli ainakin hyvin tavallista loppuun asti, Amorin ei tarvinnut ihmetellä itkevää omistajaa joka syöttää vain nakkia ja tuijottaa haikeasti silmiin. Se vain makasi niin esimerkillisen kiltisti kyljellään kun nyhväsin sen kynsien ja tassukarvojen kimpussa, vaikka takajalkojen varpaiden välistä karvoja kaivellessani sillä aina kutittikin ja tassu vähän nykäisi. Amor käveli itse autolle, vaikka heikosti liikkuikin. Merkkasi vielä kerran tutut puut ja kivet ja istui autossa sylissäni kuten niin monta kertaa aiemminkin. Tilanteeseen nähden se sai siis lähteä "saappaat jalassa".

Kiitos Amor. Annoit yli 10 täydellistä koirallista vuotta ja jätit tassunjälkesi kaikkeen ja kaikkiin, enkä vaihtaisi näistä päivistä hetkeäkään. Kasvettiin yhdessä lapsista muka aikuisiksi ja voi että me oltiin onnellisia. Kuin paita ja peppu, sanoja ei tarvittu vaan tiedettiin toisemme hiljaisuudessakin. Ja sitten otit vielä oppipojaksesi Reskon viime tammikuussa. Olit mukana Joensuussa ja opetit Reskolle kuluneen vuoden aikana kaikenlaista tarpeellista. Niin hienosti.

Vaikka suru vyöryy nyt aaltoina yli ja tuntuu mahdottomalta kestää tällaista tunnemäärää, niin ehkä tämä sittenkin on pieni hinta siitä mitä kymmenessä vuodessa kerettiin tehdä ja nähdä ja miten paljon annoit ja miten paljon sinua rakastin. "If only love could have kept you here, you would have lived forever and beyond."

Kiitos Amorin kasvattajalle haaveideni täyttämisestä parhaalla mahdollisella koiralla, kaikille meitä elämässä eteenpäin potkineille ja Amoria muistaneille ja kiitos tädilleni siitä että mahdollisti Amorin ja minun yhteisen matkan alkamisen helmikuussa 2004. Ja kiitos äiti ja iskä että hoiditte Amoria "viimeisen "viikon siellä, Amor oli varmasti onnellinen Kotona.

Olet niin valtavan rakas, aina. Nähdään vielä.

(Amor sai jo keväällä diagnoosiksi isot muutokset L4-L5 välissä ja niiden lisäksi vielä pahasti asettunut kalkkeuma painoi yläpuolen hermoihin (selkäytimeen). Oli halvausoireita jne, mietin jo silloin että mitä tässä oikein tehdään. Oireita saattoi hoitaa, mutta ongelmaa ei poistaa. Sanoin jo silloin etten lähde "tekohengittämään" (=tässä tapauksessa lääkitsemään rankasti ja rajoittamaan sen iloja, kuten hiekkakuopilla riehumista ja pitkiä metsälenkkejä) Amoria, eletään täysillä siihen asti kuin meille aikaa annetaan.
Saatiin siis oireeton (ja lääkkeetön) kesä ja alkusyksykin, mutta tiesin kokoajan että mennään yliajalla. Toissaviikolla koira alkoi olla taas näkyvästi kipeä, eikä entiset lääkkeet enää purreet kipuihin. Kun ell viime tiistaina uusien kuvien ottamisen jälkeen antoi vaihtoehdoiksi ison selkäleikkauksen tai lääkkeiden lisäämisen/erilaisten kokeilut ja täyslevon, niin päätös ei ollut vaikea. Kun kukaan ei voinut luvata parempaa huomista, Amor lähti jatkamaan seikkailujaan ikuisille keväthangille, missä riittää hankikantoa ja kopattavia lumipalloja.)

torstai 13. marraskuuta 2014

Kun suljen silmät niin hän on täällä taas

RIP Lamigras Black Pride Panther "Amor" 31.12.2003-11.11.2014
"If only love could have kept you here, you would have lived forever and beyond."

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

On paljon tasoja vielä meidän edessä

Resko Rontti Repolainen tänään jo 11kk!

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

The road to success is always under construction.


Ylläolevassa kuvassa näemme Reskon iloisen luoksetulon kesken jääneen varisjahdin jälkeen. Kuvassa on vielä se variskin. Ja kameran takana tyytyväisyydestä pakahtuva omistaja.

Nojoo, kenties kyseessä oli se yksi kerta kymmenestä kun snautseri kääntyi vihellyksestä, mutta ei se siitä aiheutunutta iloa vähennä yhtään. Tilanne sinänsä oli hallittu, kun koira oli pitkässä liinassa ja lähti perään vasta vapautuksen saatuaan, eikä suunta ollut tielle päin. Hieno Resko! 

Syyslomaan enää kaksi päivää. Syyslomalla mennään vanhempieni luokse MAALLE! Viljelysteiden ja metsäpolkujen tyyssija, täältä tullaan :)

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Annan sulle anteeksi, kaikki virheesi


Resko 10,5kk ja kinkkiset jutut juuri nyt:
  • ohitettavat koirat
  • yhtään uhkaavasti käyttäytyvät ihmiset (varsinkin miehet - Resko vastaa tuijotukseen tai jäykkään liikehdintään hyvin helposti murahduksella ja kohti nykäisemällä. Ei siis arkaile, vaan puolustaa.)
  • keskittymiskyky ajoittain täys 0
  • uloslähtöön liittyvä levottomuus 
  • minun omiminen ja liika puolustaminen esim. vierailta koirilta

Mukavia asioita:
  • yksinolot!! (kopkop vaan, mutta nämä menee niin hyvin kun ei äännä eikä askartele)
  • huomattavasti vähentynyt piippailu
  • käsiteltävyys 
  • autoilu ym. on Reskolle lastenleikkiä
  • sisällä ollessa köllähtää äkkiä nukkumaan jos ei tehdä mitään 
  • Hulluilla Päivillä maahanmenoja eteishälinässä - check!
  • tykkää tekemisestä, enää pitäis muistaa mitä viimeksi tehtiin
  • täysin sisäsiisti (kopkop)
  • iloinen höntti, jolla iso räkäinen riisenin nenä ja ilmeikkäät silmät
  • ritiläportaat ja liukuportaat on ok
  • kovat äänet ei liikuta
  • kaivinkoneet tms. isot laitteet ei jännitä yhtään
  • kun Reskon saa jotain innostuneena keskittyen tekemään, se antaa siihen 110%; esimerkiksi maahanmeno niin että etujalat kirjaimellisesti kolahtaa lattiaan. Ja miten tyytyväisen näköinen se onkaan alahampaat huulien välistä näkyen ja otsatukka viistosti silmillä, kieli parran seasta roikkuen, kun se siinä makaa ja häntä heiluu ja odottaa merkkiä siitä että nyt meni oikein! 

On Resko Repolaisen kans kuljettu nyt vähän aktiivisemmin häiritsevissä paikoissa - Oulun Stockmannilla Hulluilla Päivillä ja muutamissa pienemmissä kaupoissa. Ja käyty leikkimässä koulun takana, missä viereisellä kentällä pelattiin jalkapalloa. Eikä meitä leikin tiimellyksessä haitannut pellon toiselle puolelle laskeutunut pelastushelikopterikaan! Vaikka välillä tuntuu olevan vähän kädetön nuoren snautserin kanssa joka on tipahtanut omaan maailmaansa jonne ei maten sanat kuulu, niin hienot hetket on kyllä tosi hienoja ja palkitsevia. Se on kuitenkin maailman hassuin isonenäinen Hessu Hopo, jonka tekemät jäynät ovat ainakin tähän asti aina vain naurattaneet jälkikäteen. Resko on rohkea, vilkas, kekseliäs ja harvinaisen hyvin jousitettu taskuraketti - jolle onneksi on nyt kasvanut vähän järkeä sen loputtoman kaahottamisen rinnalle. Kauppakeskuksessa se nojasi poispäin lasireunasta, kun näki yhden kerroksen korkuisen pudotuksen. Painostamalla sitä ei siihen reunalle saanut - jätkä iski pyllynsä kenttään ja katsoi sen näköisenä että ehei, älä luule noin tyhmäksi? Ja kun annoin löysän hihnan niin koira kulki yhtään arastelemassa reunalle, linttasi kirsunsa lasiin ja katseli alhaalla kulkevia ihmisiä. Se käyttää päätään! Oon odotellutkin jotain merkkiä siitä ettei snautserin päässä asu vain pieni apina joka hakkaa niitä kattilankansia yhteen..

Haloo Helsingin biisiä radiosta kuunnellessani tämä lausahdus jäi heti mieleen, koska se kuvaa Reskoa paremmin kuin hyvin; "Anna mun ajatella, sekoilla ja olla vähän pihalla"

perjantai 10. lokakuuta 2014

"I'm not an optimist, I'm a possibilist."

Jos pyydät, niin tuun aina sun mukana
Mutta jos kiellät, en tiedä minne kulkea

Kaverini koiran sairastaessa pysähdyin miettimään minun ja Amorin kulunutta vuotta. Pappakoira oli keväällä niin kipeä selkänsä vuoksi, ettei meidän lääkärikään uskaltanut luvata parempaa huomista.Oli tosi likellä etten olis antanut periksi. Olin kai siihen jollain tasolla jo valmistautunutkin, päästämään tärkeimmästä irti.
Ei onneksi tarvinut.

Amor täyttää joulukuussa 11 vuotta. Se on yli vuosikymmen yhdessä. Pieni mies on nähnyt niin paljon.
(Niin ja noin viikko sitten se näki myös mm. minun kouluni ja luokkani. Herraparta oli nimittäin kutsuvieraana koulussa. Ja oli oma rakastettava itsensä - kuinkas muutenkaan. Edustuskoira.)

torstai 25. syyskuuta 2014

Kaikkeen löytyy jostain jonkinlainen ymmärrys


Me oltiin 10 päivää tunturimaisemissa. Lomasta tuo reissu ei oikein käynyt, kun töissä olin joka päivä melkein yhdeksään - mutta olihan meillä silti hauskaa :-) Kassan toiselta puolelta näki koko ruskaturistien kirjon! Poikien kans kerettiin pari kertaa valosan aikaan aamusta kävästä metsässä ja Resko herkutteli porojen jälkeensä jättämillä papanoilla kyllä ihan koko tähänastisen elämänsä edestä. Amor puolestaan katosi ensimmäistä kertaa ikinä - illalla yhdeksän aikaan huomasin mökin pihaan tullessani että mukana juoksee enää yksi koira. Amor palasi mökille noin varttia myöhemmin - oliskohan porojen hajut vieneet mennessään? Turha varmaan spekuloida, mutta ne oli kyllä ihan tajuttoman pitkät minuutit kun vislasin pimeässä ja huutelin koiraa nimeltä. Vanha koira ihan pimeässä metsässä, vain heijastinliivi niskassaan. Hui, onneksi ei ketut syöny pappakäppänää.

Paluu Ouluun oli kuitenkin aika helppo - kai nyt tietenkin, kun koti on täällä.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Syyskuu, Ylläs kutsuu

Me karistetaan tämän illan aikana Oulun pölyt kannoiltamme ja rantaudutaan kaupunkilaiskoirien kanssa Lappiin. Reskokin pääsee ekaa kertaa mökille. Wihii, Ylläs odottaa! Montakohan tunturia keretään valloittaa ja poroa haukkua?

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Voi olla että eksyn elämään - tai voi olla, että tähän jään

Tittidii. Edellinen viikonloppu lomailtiin landella - käytiin "mummolassa" Torniossa ja lenkkeiltiin parin päivän aikana yhden viikon edestä. Viljelysteille kulutettuja tunteja en ees laske, jokainen niistä tuli niin tarpeeseen :-) Amorille reitit on elämän aikana käyneet tutuiksi, mutta Resko löysi aina jotain uutta ja jännää. Se on semmonen pieni seikkailija, ottaa joka hetkestä kaiken irti. Amorin kanssa välillä ihan katseet kohtasi ja pyöriteltiin silmiämme kakaran touhuille. Paskanhaju ei Reskon parrasta ole lähtenyt vieläkään - pelloille oli levitelty lehmänkakkaa.. Pari viikkoa sitten matkustettiin myös junalla ensimmäistä kertaa, ja matka meni juuri niin mukavasti kuin se saattoi mennä. Resko on kiva reissukaveri.


No tänään sitten käytiin (kiitos Jonnan ja Torstin!) Virpiniemessä radalla kokeilemassa snautserin menohaluja. Niitähän riitti! Resko veti menemään käsivieheen perässä etusuoraa suorastaan rutiinilla. Meidät toivotettiin moneen kertaan tervetulleeksi seuraaviin kiihdytyskisoihin - ilmeisesti satunnaiset lintujen perään sinkoilut on ollu tarpeeksi hyvää treeniä Reskon tulevalle uralle vinttikoirana. Alla vielä Jonnan ottamat kuvat pullukasta partahippetistä:

tiistai 12. elokuuta 2014

Don't practice until you get it right. Practice until you can't get it wrong.

Reskosta koulitaan kaupunkilaiskoiraa.
Qstockin aikaan käytiin kaupungilla kiertelemässä ja istuskelemassa, eikä snautseri välittänyt mistään muusta kuin tyhjistä tölkeistä (koska tölkit on ihania! t. Resko). Ihmismassat ja meteli unohtui kun Reppuli kierähti vatsa kohti taivasta ja kölli muiden rapsuteltavana. Kulkiessa sen korvista näkee joskus että nyt ei oo kivvaa, mutta vaikka korvat kääntyy vähän nyrpeään asentoon niin häntä pysyy ylhäällä ja askeltaminen jatkuu yhtä reippaana kuin muulloinkin. Oulussa oli jokin Jalometalli-tapahtuma viimeviikonloppuna ja käveltiin alueen ohi iltalenkillä ja Resko otti senkin tosi lunkisti. Välikuolemaa tekevä setä vaan piti haukkua pystyyn, kun se suunnilleen makasi polvillaan pää käsiensä välissä yökkimässä ja myös puskassa kuseskelevat ihmiset oli raivostuttavia. Niille piti haukkua karvat pystyssä ja mielellään ois vielä käyty uhittelemassa ihan iholla. Yhtenä päivänä pihalla kävellessämme auto ajoi vierestä ohi ja liiskasi pillimehupurkin - kuului hyytävän kova POKS ja itse hätkähdin että mitä ihmettä, mutta koirat ei ees päitään kääntänyt. Hississä kulkeminen menee rutiinilla: koirat kävelee hissin perälle ja istuu sinne odottamaan poistumista, myös rapussa on ohitettu ihmisiä ilman että kenenkään lahkeeseen on jäänyt roikkumaan pieni snautseri. Ihan positiivista.

Ne puskista hyppivät ihmiset, liian läheltä ohitettavat koirat ja vinkuvat ihmislapset saa snautserin pään pyörälle. "Ai että pitäs kuunnella mitä asiaa omistajalla on? Sori nyt ei kerkee." Käydään siis ns. väsytystaistelua muu maailma vs. nakit ja lelut - ihan viimepäivinä on otettu harppauksia eteenpäin niin että koira voi kulkea hihna löysänä rennosti käveleskellen edessäni vaikka ohi menee porukkaa. Resko on varsin kehityskelpoinen yksilö - ongelmakäytös omistajan laiskuutta tai kädettömyyttä.


Käytiin eilen snautserikaveri Mantan kanssa metsäilemässä, parrakkaat revitteli menemään sielunsa kyllyydestä ja pyörittelivät toisiaan varvikoissa. Resko tietysti bongasi sen ainoan ojankin sieltä metsästä ja kävi siellä loikoilemassa. Ei ois tullut Mantalla mieleenkään..


Viimeyönä pikapissatuksella todettiin myös että täällä asuu siili. Amorin mielestä se ois pitänyt tappaa ainakin sata kertaa ja varmuuden vuoks vielä kerta kiellon päälle, Resko vain pompahteli viereisten kivien päälle ja juoksi puskaan ja kuikuili sieltä pientä piikkipalloa. Ei jääty ottamaan selvää, että oliko se jokin Reskon keksimä riitti lämmittelyksi siilin tapolle vai mikä. Sinne se pieni otus kömpi korkeaan ruohikkoon ja me mentiin nukkumaan. Ylläolevassa kuvassa Amor katsoo minua tympääntyneenä kun kielsin kokeilemasta äkkiäkö siili ois hengetön ja Resko vahtaa vielä siihen puskaan jonne Siili mönki matkaa jatkettuaan. (Se ihan oikeasti alkaa jo näyttää snautserilta!)